Ruokakauppahelvetti vai ihan vain elämää

Vanhemmuuden mukana tuomia ihmettelyn aiheita arjessa, osa V

Onko meidän vanhempien työ siloitella lapsen elämä ja lapsuus sellaiseksi ettei hän koskaan koe pettymystä, epämukavuutta tai negatiivisia tunteita?
Onko se edes mahdollista.
Arvannette että minun mielestäni vastaus on että ei, ei ainakaan täysin. Enkä itseasiassa usko että kovin moni pienen lapsen vanhempi pyrkii tähän myöskään.
Mutta eroja on paljon siinä missä se raja kulkee. Mikä on sellaista mitä toinen sietää ja toinen ei.

Minä käyn jo ihan käytännön syistä lasten kanssa lähes aina yksin ruokaostoksilla. Olen käynyt myös lasten kanssa vaateostoksilla, kampaajalla, lääkäreiden vastaanotolla, työkokouksissa tai oikeastaan lähes missä vain voitte kuvitella.
Minulla osittain lasten mukaanotto johtuu käytännön syistä, kun ei vain ole muuta vaihtoehtoa, niin otan lapset mukaan. Ei kai niitä autoon/kotiinkaan voi jättää.
Osittain taas kyse on tietynlaisesta ajatusmaailmasta, että lapsen on ihan hyvä oppia mitä asioita aikuisten maailmaan kuuluu.

Näistä ehkä se yleisin, oleellisin ja jollain tapaa myös ajoittain raskain on ruokakaupassa käynti lasten kanssa. Se on se jota harvemmin ohitan ja yritän järjestää tapahtuvaksi ilman lapsia. (Alusvaateostoksista lasten kanssa olen oikeastaan luopunut sen jälkeen kun sain kolmannen kerran kaupassa etsiä lapsiani ja löysin heidät rikkinäisen mallinuken luota alushousuja päässä) Olen ottanut lapset lähes syntymästä asti mukaan viikko-ostoksille. Luulisi siis että homma hoituu rutiinilla.
Voin kertoa salaisuuden. Ei hoidu.
3/4 kerrasta sujuu ihan ok. Vain vähän vänkäämistä ja juoksentelua. Siitä mitä ostetaan tulee harvoin riitaa. Mutta joskus tulee siitäkin.
Niistä pirun autokärryistä tapellaan taasen joka ikinen kerta.
Vihaan niitä.
Myönnän olevani äiti, joka on useamman kuin kerran alentunut valehtelemaan lapsilleen niiden olevan rikki välttyäkseni niiden käytöstä.

Ihmettelyn aiheeni onkin nyt oikeastaan seuraava: jos ja kun lapsi saa sen kuuluisan itkupotkuraivarin keskellä citymarkettia, ostoskärryjen ollessa vasta puoliksi täynnä, miksi ihmeessä niin moni ihminen katsoo sitä tilannetta niin paheksuvasti. Myös siis omia lapsia omaavat aikuiset.
Onko valtaosa ihmisistä todellakin sitä mieltä että lapsia ei tulisi ottaa mukaan ruokakauppaan?
Mihin lapsi sitten pitäisi siksi aikaa laittaa? Ja Miksi?

Minä olen aika periksiantamaton tietyissä asioissa. Jos lapsi itkee kaupassa sitä, että hän haluaa ostaa kolme kiloa edam juustoa ja sinä sanot että ei käy, niin ei kai siinä tilanteessa voi mitään muuta. Lapsen koskemattomuus on kaunis asia, mutta enhän minä voi antaa lapsen ottaa sitä juustoa mukaan ellen halua sitä ostaa. Jos taas lapsi pitelee juustoa samalla kun neuvottelen sen luopumisesta, se on lopulta nuhjattu sellaiseksi että palauttaminen on vähintääkin noloa. Periksi ei mielestäni näissä tilanteissa myöskään tarvitse antaa. Eikä saa. Jos aikuinen ei sitä juustoa halua, niin silloin sitä ei osteta.
Huuto on inhottavaa.
Se on rasittavaa.
Arvatkaa miltä se tuntuu siitä vanhemmasta joka seisoo siinä vieressä.
Jos erehdytte luulemaan, että hän ei välitä koska hän vain katsoo ohitse jo maitohyllyyn, olette luultavasti väärässä. Hän vain koittaa kestää huutoa ja kaikkien paheksuvia katseita suuntamalla ajatuksensa jo ostoslistan seuraavaan kohtaan.

Miten näissä tilanteissa sitten pitäisi toimia, toimiakseen ns. oikein?
Minä(kään) en oikein tiedä.

Itse annan lapsen huutaa, otan juuston pois kädestä, selitän rauhallisesti että näin ei tehdä, näin tämä ei onnistu. Halaan (joka yleensä torjutaan) ja kerron että nyt jatketaan matkaa. Mahdollisesti yritän kiinnittää lapsen huomion johonkin toiseen asiaan. Useinmiten mikään ei toimi ja lapsi huutaa kunnes ollaan taas autossa.
Eli aika pitkään.
Olen sitä mieltä ettei lapsi vahingoitu siitä jos hän ei saa kaikkea mitä hän haluaa. Olen sitä mieltä että tämän kaltaisia pettymyksiä hänen on pakko oppia kestämään.
Ja olen sitä mieltä että se on elämää.
Samoin kuin märät sukat kumisaappaissa jos on hyppinyt kiellosta huolimatta syvään lätäkköön. Sitten ne on märät. Joitain epämukavuustekijöitä on vain pakko oppia sietämään. Joten meidän lapset saa sitten huutaa kaupassa, vaikka se on epämiellyttävää niin minulle kuin ehkä meidät ohittaville muille aikuisille. Minun puolestani lapseni saa ulkoilla ulkoiluajan loppuun märissä sukissa, vaikka se olisi hieman epämiellyttävää.

Näen myös ruokakaupoissa perheitä, joiden lapset istuvat kiltisti vaunuissa, eivät sano sanaakaan ja jaksavat odottaa vaikka perheen isä valitsisi 15minuuttia oikeaa saunaolutpulloa itselleen. Tässä vaiheessa meidän lapsemme olisivat jo hävinneet 10 kertaa, törmänneet vähintään 4 kertaa toisiinsa, kikattaneet ja huutaneet niin että koko kauppa kuulee missä he ovat. Miten te siis teette sen?

Joskus harvoin jos on ollut mahdollisuus olla YHDEN  lapsen kanssa kaupassa, olen kuulunut tuohon samaan sakkiin. Silloin lapsi istuu kiltisti kärryissä tai kävelee vieressäni, valikoi pyytämäni tuotteet ja juttelee mukavia. Mutta kun heitä on mukana kaksi, olemme kuin mikäkin pyörremyrsky joka saapuu kauppaan, myönnän.

En kuitenkaan pidä lapsen itkupotkuraivareita mitenkään vakavana asiana. En osaa hävetä lastani, tai itsäni siinä tilanteessa. Enkä osaa oikein suhtautua paheksuvaan vastaanottoon kovin myötämielisesti tai ymmärtäväisesti.

Miten siis on, käydäänkö teidän perheessä ruokakaupassa ilman lapsia ja jos käydään niin miksi? Ja jos ette käy, niin miten te selviätte niistä via dolorosaksi muuttuvista retkistä?
Entä te joilla ei ehkä lapsia ole, miltä se tuntuu jos tuntematon lapsi makaa X asennossa maitohyllyn edessä ja karjuu pää punaisena? Ärsyttääkö? Vai tunnetteko myötätuntoa?
Pitäisikö lapsien olla enemmän mukana arjen pakollisissa kuvioissa, vai pitäisikö vanehmpien löytää tapoja suoriutua niistä ilman lapsia?

Tai olisiko jollain jopa jotain ylitsepääsemätöntä kikkakolmosta siihen miten ne kauppareissut hoidetaan lasten kanssa ilman että KOSKAAN tulee huutoa, riehumista tai muuta sähläystä?

Kuvituskuvat eivät ole kauppareissulta, koska silloin harvoin raahaan kameraa mukanani. Mutta tilanne on vastaava.
Lapsen totaalihajoamisen aihe on se, että kävelimme hänen mielestään väärää reittiä kotiin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com