Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Riemu Suomen talvesta

11.01.2021

Lukuisan ei-talvisen talven jälkeen, tämä valkeus on ollut suurempi riemu kuin mitä osaan edes kuvailla. Vihdoinkin olemme myös ohi sen vaiheen kun lasten talvipukeminen on pelkkää huutoa ja kiroilua. Nyt tästä kaikesta voi vain nautti täysin rinnoin!

Kävelin tänään töihin. Halki varhaisen aamun. Lumiaurat kolisivat ja autojen suhahtelut kuulostivat etäisen tutuilta. Siirtolapuutarha lepäsi valkoisen lumivaipan alla, eikä 7 kilometrin matka tuntunut lainkaan pitkältä. Kalasatamassa katselin miten aurinko värjäsi taivasta pastellinsävyiseksi ja koin olevani siinä hetkessä niin kovin onnellinen. 

Valkoista lunta kaikkialla.
Tätä oikeaa kunnon talvea me olemme odottaneet. Odottaneet oikeastaan monta vuotta.


Se on lopulta ihmeellistä miten paljon lumi saa aikaan, silloin kun se leijuu maahan oikeaan aikaan. Viime tammikuussa maahan satoi lähinnä vettä. Joitain hajanaisia pakkaspäiviä saimme toki kokea, mutta pääasiassa maa pysyi mustana ja ilma sakeana sumusta ja rännästä.

Vuosi sitten se ei haitannut. Elämän täytti niin moni muu asia. Uuteen tottuminen ja työnhaku. Elämä uudessa kodissa ja lasten elämän rauhoittaminen uuteen normaaliin.
Muistan toki ne muutamat hyvin raskaat päivät, kun vettä satoi kaatamalla ja mieli oli jos ei musta niin tumma. Silloin lumi olisi auttanut, edes hiukan.

Mutta nyt sitä lunta on! Elämä on monin osin helpompaa nyt kuin vuosi sitten, monin osin se kyllä on myös hankalampaa. Haasteet ovat vain erilaisia tänä vuonna. Mutta tuo lumi, se tekee kaikesta helpompaa. Näin haluan ainakin uskotella itselleni.

Talo ei enää haise märälle mudalle ja mädäntyneille kasvinosille. Lasten haalarit pysyvät puhtaina eikä saunan lattia ole enää täynnnä vaatteista varissutta hiekkaa.
Pimeys ei ole enää pimeää.

Keksisin satoja syitä miksi rakastan tätä talvea ja sen tuomaan keveyttä. Mutta tiedättehän te ne, ettekö tiedäkin?

Tämä talvi on tuonut mukanaan myös sen minun kauan toivomani mahdollisuuden tutustuttaa lapset kunnolla talviurheilulajien pariin. Minä kasvoin hiihtäen, lautaillen ja luistellen. En koskaan ajatellut etteivät ne olisi jollekin muulle itsestäänselvyys. En ennen kuin asuin itsekin ulkomailla ja Helsingissä ja huomasin, ettei ole itsestäänselvää päästä joka talvi ladulle. Viime talvena luistelimme kerran. Suurinta osaa jääkentistä ei edes jäädytetty. Lunta ei tullut yhtäkään latua varten tarpeeksi. Viime talvi oli vielä suurempi epätalvi kuin talvet Piilaaksossa.


Itselleni ehkä suurin ilonaihe on kuitenkin lasten ilo.
Siinä aamun valossa kaupungin läpi astellessani kuulen mielessäni Kuopuksen ja Esikoisen naurun ja näen heidän kasvonsa edessäni punaisine poskineen ja loistavine silmineen.

He ovat molemat nyt löytäneet sen juuri oikean iän jolloin talviurheilulajit tuntuvat heistä mielekkäiltä. Vuosi sitten laskettelu oli vielä hieman tahmeaa ja vaikeaa, nyt se tuntuu heistä vain niin mukavalta, että jouluna lapsia oli haastavaa saada rinteestä pois takaisin kotiin.


Kun viikonloppuna uskaltauduin naapurin yllyttämänä lähtemään lasten kanssa luistelemaan näin aluksi silmissäni sen bambinäyn, joka on ollut väistämättä edessä joka kerta kun luistelua on yritetty.

Haparoivaa kaatuilua, spagetiksi heittäytymistä ja joko tukikelkassa tai meissä vanhemmissa roikkumista. Vähän enemmän tuskaa kuin hupia. Nyt se kaikki on menneisyyttä. Haparointi päättyy yllättävän äkkiä, naapurin lapset motivoivat jättämään tuet syrjään viiden minuutin jälkeen ja löytämään oma tasapaino. Tahtotila on valtava. 

Ja heti seuraavana päivänä piti päästä uudestaan. Koko sunnuntain satoi lunta. Se ei haitannut. Läheisen koulun urheilukenttä oli jäädytetty. Sinne siis. Koko naapuruston pihapaposse. Kuusi lasta viisi aikuista. Hetkessä oli jotain maagista. Taivaalta tuprutti lisää ja lisää lunta, me seisomme sen kaiken keskellä ja katselimme miten pieni ihmistaimien joukko haki luistimilla vauhtia elämäänsä.

Tuo hetki saa minut hymyilemään keskellä, nyt jo aamuruuhkaksi muuttunutta, kaupunkia. Se kauneus siinä. Se ennenkokemattomuus. En tiedä tulevatko lapsemme muistamaan sitä enää, heille noita hetkiä tulee ehkä satoja lisää, mutta minun muistoihin se piirtyy. Taas yksi muisto, jota kukaan ei voi minulta viedä pois.


Tätä on talvi parhaimmillaan. Lasten lapsuus parhaimmillaan. Muutaman vuoden kuluttua tämä on historiaa. Lapsilla omat menot ja aikuiset lähinnä vain hidaste omalle elämälle. Tuskin teini-ikäisten kanssa saa enää kävellä yhdessä pulkkia vetäen kohti urheilkenttää ja nauraa elämän helppoudelle ja naapurisovulle. Mutta se hetki on nyt, ja se hetki on tässä meidän nautittavaksi tarkoitettu.

Olkoon tämä siis yksi niistä upeista lasten lapsuustalvista, jotka me saamme kokea lumen keskellä. Historiaan ovat jo kirjattu ne talvet Piilaaksossa, ne talvet Englannissa, ne talvet Intian kuuman auringon alla ja Berliinin kattojen katveessa. Nyt on vuoro tälle seikkailulle.
Elämälle lumen maassa kouluikäisten lasten kanssa.

Miten minulla onkaan kutina, että tästä tulee mahtavaa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »