Poikien äiti, tyttöjen isä… entä jos kuitenkin olisi vain lasten vanhempi

Loma alkaa tehdä tehtäväänsä ja ajatukseni harhailevat nykyään katkonaisten lauseiden sijaan kokonaisina lauseina. Olen nyt kolmen päivän ajan kuunnellut meren pauhua, antanut aaltojen huuhtoa kehoani, hiekan kuoria ihostani kaiken ylimääräisen pois ja auringon pehmittää kehoni pehmeäksi.
Olen katsellut miten lapsemme leikkivät aalloissa, miten ensin Esikoinen sai kiinni snorklaamisen ajatuksesta ja sitten päivää myöhemmin Kuopus. Olen hymyilyt sanattomaa hymyä Puolison silmiin katsoen ja lukenut jopa puoli tuntia kirjaa varpaat hiekassa keskeytyksettä.

Tämä kaikki on sitten tietenkin jättänyt aikaa myös ärsyyntyä. Ja pohdiskella asioita joita olen jo pidemmän aikaa vähän ohittanut, koska energiatasoni ei vain ole riittänyt niiden sanoittamiseen.
Palaan siis nyt taas kerran tähän ikuisuusaiheeseen siitä miten lasten sukupuolittaminen on minusta todella absurdia.
Viime viikkoina on Sosiaalinen Mediani täyttynyt jostain syystä ahkerasti päivityksistä miten ihmiset ovat juurikin Poikien äitejä, tai Tyttärien äitejä. Puhutaan miten poikien maailma on äideille niin kovin vieras kun siihen kuuluu autoja ja menopelejä ja paljon sotkua. Ja taas tyttöjen maailma on isille täysin vieras prinsessapukuineen ja kynsilakkoineen. Mutta ei hätää, me voimme kaikki oppia poika- ja tyttölasten maailmoiden niksit ja systeemit. Sukelletaan vain syvälle toisen sukupuolen ajatusmaailmaan moottoreista, zombeista, pitsimekoista ja hoivaleikeistä. Ja muisetaan sanoa että tottahan toki tyttökin saa käyttää sinistä ja poika vaaleanpunaista, ja tottahan toki pojatkin saa lakata kynsiä ja tytöt olla rajuja.

Tänään rannalla eräs vanhus katseli kun lapsemme leikkivät vedessä ja kommentoi heidän leikkejään. Totesi että ovat kovin eläväisiä tytöiksi. Hymyilin ja korjasin heidän olevan poikia.
“Ah no mutta sehän selittää! Minä jo hetken ajattelin että nyt on kasvatuksessa vähän lipsuttu! “ vanhus hihkaisi ja käveli hymyillen pois.
Ja minua jäi harmittamaan että menin sanomaan mitään.
Miten niin tieto siitä mitä lasten jalkojen välissä on tai on olematta selittää mitään käytöstä tässä iässä? Tai missään iässä?

Olen toki puhunut tästä lukuisia kertoja. Saanut myös hirmuisen paljon kuraa niskaani siitä hyvästä. Ja juuri siksi koen että tästä tulee puhua, uudestaa ja uudestaan.
Eri kulmista, eri sanamuodoin.
Joten tervetuloa jälleen kerran matkaan mukaan kun yritän selittää miten minä tämän asian näen ja koen.

Aivan alkuun tehdään jälleen selväksi tämä: minä (eikä kukaan muukaan sukupuolisensitiivisen kasvatuksen kannattaja) en ole kieltämässä tyttöjä olemasta tyttöjä tai poikia olemasta poikia.
Heti kun lapsi identifioi itsensä selkeästi jonkun sukupuolen edustajaksi, käytän minä hänestä sitä termiä. Kunnes hän sen tekee, on lapsi minulle kuitenkin ensisijaisesti lapsi.
Jos on pakko jollain tapaa määritellä lapsi, joka ei vielä ole itseään identifioinut, käytän minä käsitteitä tyttöoletettu ja poikaoletettu, perustuen lapsen biologiaan, eli pippeliin ja pimppiin. 

“Sukupuolisensitiivisyys on ajattelutapa, jossa huomioidaan sukupuolinormit ja niiden vaikutukset sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla. Kasvatuksen tavoitteena se tarkoittaa, että kasvatuksella tehdään tilaa jokaiselle lapselle olla omanlaisiaan tyttöjä, poikia tai muilla tavoin itsensä määrittäviä lapsia.” (lähde)

Tehdään myös tässä vaiheessa tekstiä selväksi, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi.
Sen sijaan, että tarkastelemme maailmaa vain sen linssin läpi, jossa on olemassa ne kaksi laatikkoa joista toisessa on pippelin omistajat ja toisessa pimpin, on meidän ihan oikeasti aika alkaa hyväksymään, että ihminen ei ole määriteltävissä vain näiden ulkoisten tekijöiden perusteella tietyn sukupuoliseksi. 

“Sukupuolen moninaisuus. Sukupuolen moninaisuus ilmaisulla viitataan siihen, että sukupuoli on moninainen ilmiö, joka ei ole jaettavissa kahteen, toisilleen vastakkaiseen ja selvästi toisistaan erotettavaan sukupuoleen, vaan sukupuolen ilmenemismuodot ovat moninaisemmat. Tässä yhteydessä voidaan käyttää myös monikkomuotoa sukupuolten moninaisuus. Sukupuolen moninaisuus sisältää siis sekä sukupuolivähemmistöt että sukupuolienemmistöt. Sukupuolen moninaisuudesta voidaan puhua yksilötasolla eri tavoin: voidaan ajatella, että jokaisen ihmisen sukupuoli koostuu ainutlaatuisista ja yksilöllisistä piirteistä ja on täten moninainen. Toisaalta voidaan ajatella, että sukupuolen moninaisuus tarkoittaa jotakin ominaisuutta, joka on sukupuolivähemmistöille tyypillinen. ” (lähde) 

Ja sitten siihen itse asiaan.
Eli siihen  miksi minua ärsyttää ihmisten tituleeraaminen itsensä tyttöjen isäksi, poikien äidiksi.
Itse titteli ei minua sinällään häiritse. Ihmisillä on ja tulee varmasti aina olemaan suunnaton tarve kuulua ryhmään. Tulla hyväksytyksi tietyn ryhmän jäsenten silmissä ja kokea olevansa samanlainen.

Ja se on ihan ok.
Tottahan toki ihmiset saavat ryhmittyä, varsinkin jos he kokevat saavansa apua ja helpotusta elämäänsä.
Mikä minusta on hämmentävää on miten nämä jaot ajavat ihmisiä näkemään elämän ja omat lapsensa niin mustavalkoisena.
Ajatellaan, että koska lapsi on poika, eli koska hänellä on pippeli, käyttäytyy hän tietyllä tavalla.
Tai koska hän on tyttö, pukeutuu hän tietyllä tavalla.

Usein näistä ajatuksista paistaa läpi vaikutelma, että tämä käytös, kiinnostus tiettyyn leluun, tapa puhua, tapa käyttäytyä on kaikki vain ja ainoastaan peruja siitä mitä siellä jalkojen välissä killuu tai on killumatta.

Oikeastihan suurin osa lapsen käytöksestä ei ole millään tavalla kytköksissä siihen mitä sukupuolta hän edustaa. Eivät pojat mitenkään välttämättä ole rajuja tai tytöt hiljaisia.
Eivätkä kaikki pojat välitä autoleikeistä eivätkä tytöt prinsessoista.

Myönnän, että tämän asian esilletuomisesta pitävät monet äidit todella hyvin huolta. Muistetaan muistuttaa että kyllä meidän janipetterikin tykkää prinsessamekoista ja tiinaliisa leikkii autoilla.
Ja se on ihanaa.
Oikeasti, ilman yhtään sarkasmia, minusta on ihanaa että näitä asioita tuodaan esille.

Mikä sitten edelleen hiertää?
No se, että edelleen tehdään sitä jakoa tyttöihin ja poikiin.
Sanotaan esimerkiksi “kyllä pojatkin saavat käyttää kynsilakkaa. “
Ei “ Kaikki saavat käyttää kynsilakkaa” .
Eli tehdään selväksi että aluneperin tai periaatteessa tytöt käyttävät kynsilakkaa mutta koska ollaan nyt liberaaleja niin tottakai pojatkin saa.

Tytötkin saa riehua, pojatkin saa leikkiä nukeilla.
Unohdetaan että ei kaikki koe olevansa tyttöjä tai poikia.
Unohdetaan että voitaisiin olla täysin puhumatta sukupuolista, koska oikeasti: niillä ei ole mitään merkitystä.

Sillä että me toitotamme olevamme poikien äitejä, me teemme siitä jotain erityistä. Eriytämme itsemme naisina poikien maailmasta. Annamme lastemme ymmärtää, jo vauvasta asti, että he ovat jotain täysin muuta ja äiti on jotain muuta.
Vakuutamme, että saathan sinä tykätä mekoista, vaikka oletkin poika.
Vaikka oikeasti voisimme olla mainitsematta sukupuolta millään tavalla. Eihän sillä ole mitään merkitystä.

Minä olen äiti. Se onko lapseni poika, tyttö, muunsukupuolinen tai jotain aivan muuta, ei pitäisi olla mitään merkitystä sen suhteen millaisilla leluilla hän leikkii tai miten kovaa hän juoksee.

Mutta kun sillä on.
Koska me teemme siitä merkityksellistä.
Koska me äidit ja isät, tällä jatkuvalla toitotuksellamme poikien äideistä ja heidän vieraasta miehiesestä maailmasta luomme heille aihion ja laatikon johon poikaoletettu lapsi tungetaan, halusi hän sitä tahi ei.
Sama tapahtuu varmasti myös tyttöjen maailmassa, siitä minulla vain on vähemmän kokemusta.

“Ihan itsestään alkoi tykkäämään traktoreista ja kaikesta missä on moottori!” lause jonka usein kuulee kun vanhempi puolustelee poikalapsen kiinnostusta autoihin, vaikka on kasvatettu ihan neutraalisti, kaikki lelut olleet tarjolla.
Ja juu, varmasti onkin ihan itsekseen kiinnostunut. Kyllä meidänkin poikaoletetut tykkää autoista, moottoreista ja ninjoista. Sekä aseleikeistä ja painimisesta. Mutta niin tykkää kumma kyllä monen tutun tyttöoletettukin, kun ei olla mitenkään määritelty kenen leikkejä ne alunperin oikein ovatkaan.

En yksinkertaisesti usko minkään leikin, värimieltymyksen tai lempivaatteen olevan sidonnaista siihen killuukko jalkojen välissä pippeli ja kivekset vai ei.
Tämä koko ajatuskaava tipahtaa roskakoriin oikeastaan samantein kun saa aivonsa nytkäytettyä siihen asentoon missä ymmärtää ettei ihmisiä ole vain kahta eri sukupuolta ja etteivät ulkoiset sukuelimet oikeasti kerro millään tasolla mitään lapsen sukupuoli-identiteetistä.

On oikeastaan hassua miten me jauhamme jatkuvasti siitä miten me haluamme tasa-arvoa. Miten me haluamme, että naisia ja miehiä kohdellaan samalla tavalla, miten me haluamme että miehet lakkaavat omimasta naisia ja käyttäytymästä perimiehiseen tapaan.
Ja samaan aikaan, me samat äidit kuitenkin asetamme lapsellemme selkeät roolimallit joihin heitä kasvatamme.
Teemme selväksi että koska sinulla on pippeli, sinä saat olla villimpi, toki saat olla myös hiljainen kuten tytöt vaikka oletkin poika.
Ei haittaa vaikket tykkääkään traktoreista, vaikka oletkin poika. Pojatkin saa tykätä nukeista ja leikkiä kotileikkejä.

Huomaatteko?

Huomaatteko, mikä vaikutus tällaisilla ajatuksilla ja puheilla on? Näistä lapsista kasvaa niitä aikuisia joiden käytökselle me pyörittelemme silmiämme. Että miksi Teppo nyt taas machoilee tossa, miksi se ei osaa olla. Tai miksi Masi nyt taas laukoo noita typeriä vitsejä. Unohdamme että ainiin, ehkä hänet kasvatettiin fraasein “no pojat nyt on tommosia.”

Jos me oikeasti haluamme tämän maailman olevan tasa-arvoinen, ihan kaikkia kohtaan, niin meidän vanhempien pitäisi aloittaa se ihan meistä itsestämme. Meidän tulisi vihdoinkin katsoa peiliin ja katsoa miten me oikein käsittelemme omia lapsiamme, miten ja millaisiin muotteihin me heitä kasvatamme.

En väitä itse olevani mikään sankari tässä. En todellakaan.
Uudestaan ja uudestaan joudun pysäyttämään itseni arjessa ja pohtimaan sallinko lapsiltamme jotain vain siksi että he ovat poikaoletettuja. Sallisinko saman tyttöoletetulta.
Joudun pohtimaan omaa suhtautumistani lapsiimme, joudun miettimään ovatko reaktioni sukupuolisidonnaisia, joudun myöntämään tekeväni virheitä ja korjaamaan niitä.

Mutta askel kerrallaan minä opin. Ja mitä enemmän minä opin, mitä enemmän meidän lapsemme meille opettavat siitä miten vähän merkitystä sukupuolella on minkään suhteen sitä enemmän huomaan kavahtavani kun siihen muiden puolesta törmään.

Olen opetellut etten enää kysy lapseltani onko se kaveri jonka kanssa hän koulussa leikkii tyttö vai poika. Koska miksi sillä on mitään väliä.
Esikoinen ei edes vastaa vaikka häneltä moista kysyttäisiinkin.
Kun ystäväni kysyi häneltä kerran onko hänen opettajansa nainen vai mies, Esikoinen katsoi vain takaisin eikä vastannut mitään.
Kyse ei ole siitä etteikö hän tietäisi mikä on nainen tai mikä on mies. Kyse on siitä että Esikoinen ei välitä sukupuolista. Ei tipan vertaa. Tuo lapsi on opettanut minulle enemmän kuin yksikään niistä kymmenistä opuksista ja tutkimuksista joita olen aiheesta lukenut. Opettanut miten vähän merkitystä sukupuolella lopulta on suhteessa siihen mitä lapsi leikkii, ajattelee, tekee ja miten katselee maailmaa.

Olen opetellut etten sano lauseita jotka alkavat “pojatkin saavat…” aloitan lauseet “kaikki saavat…” Olen opetellut kertomaan että sukupuolia ei ole vain kaksi vaan niitä on laaja kirjo. Olen opetellut myös myöntämään etten tiedä miksi on tyttöjen ja poikien vessat, ja mihin vessaan sitten muun sukupuolisten kouluissa pitäisi mennä.

Haluaisin uskoa ja nähdä että  meillä on edessä tulevaisuus jossa äidit eivät enää selitä miten absurdilta poikien äitiys tuntuu, tai isät eivät selitä miten kaikki tyttöön liittyvä on ollut aivan vierasta.
Haluaisin että meistä tulisi ensisijaisesti lasten vanhempia.
Että lakkaisimme määrittelemästä omia ja muiden lapsia heidän jalkovälinsä perusteella ja siten asettamasta heille laatikoita joihin he tavalla tai toisella yrittävät itseään tunkea, toisten siinä onnistuessa ja toisten jäädessä sinne laitamille tuntemaan itsensä ulkopuolisiksi.

Haluaisin ajatella, että mummona minä voin seistä rantahiekalla toisen tuntemattoman vanhuksen kanssa ja katsella miten jonkun lapset leikkivät aalloissa rajuja leikkejä ja todeta yhdessä, että lasten leikit ovat mukavaa seurattavaa. Ilman tarvetta kategorisoida heitä sukupuolen mukaan, ilman tarvetta pohtia onko riehumisen taustalla huono kasvatus vai sukupuoli.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com