Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Piilaakson ruma puoli

26.01.2019

Lapsemme ovat 4 ja 6 vuotiatia.
Tämä maailma, jonka he näkevät ympärillään on kaunis. Se on ihmeellinen.
Me elämme science fictionia, itsestään ajavat autot ajavat päivittäin talomme ohitse. Alexat tervehtivät isäntiään ja emäntiään heidän herätessä aamuisin.
Kaupassa automaatti kertoo minulle ostosteni hinnan.
Tekoäly kasvaa ja kehittyy juuri täällä, tässä samassa laaksossa.
Nasan tutkimuslaitokset jäävät vasemmalle puolelleni kun ajan kohti kukkuloita.
Lapsemme käyvät lääkäriasemalla jonka vieressä tehdään maailman johtavia syöpätutkimuksia.

Samaan aikaan, samassa paikassa on olemassa myös muita todellisuuksia:

Istumme kirjaston kahvilassa.
Lapset juovat limonaatia, minä jääteetä.
Pöydällä on kasa kirjoja, ympärillä teinejä tekemässä läksyjä.
Kahvilan yhdessä nurkassa, aivan katonrajassa on televisio.
Sieltä tulee uutisia.
Esikoisen katse nousee kirjasta ylös, hän katselee uutisvirtaa.
Kuvaan ilmestyy Meksikon muuri.
Ihmisiä käännytetään pois, heitä otetaan kiinni.
Tulee uutiskuvaa vaeltavista pakolaisjoukoista.
Esikoinen kysyy mistä on kyse.
Kerron muurista.
Kerron Yhdysvaltain presidentistä ja hänen ajatuksistaan.
Lapsi katsoo minua ja kysyy ovatko kaikki aikuiset pahoja?

Kävelemme kohti rantaa Esikoisen kanssa. Puoliso ja Kuopus ovat kävelleet jo edeltä. Me jäimme vielä valokuvaamaan kasveja.
Tietä vierustaa rämeikkö. Puut kietovat oksiaan kuin sormia toistensa lomitse, muodostavat tiiviin ryteikön. Sateen tuoma vesi seisoo suurina lammikkoina puiden juurella, kaiken keskellä kukkii valkoinen kalla.
Puiden seassa maassa näkyy muovipusseja. Esikoinen kysyy miksi siellä on niin paljon roskia. Minä kerron etteivät kaikki ihmiset aina ota roskiaan mukaansa, jotkut vain heittävät ne maahan. Selitän miten ne kulkeutuvat luontoon ja vahingoittavat sitä, pala kerrallaan.
Esikoinen kysyy miksi aikuiset ihmiset eivät välitä, miksi kaikki eivät siivoa jälkiään?

Seisomme liikennevaloissa.
Joku kiireinen ohittaa toisen auton tökeröisti peiliä hipoen. Ilma täytyy torven tööttäyksistä.
Iso lava-auto ajaa jonon takaa eteen ja asettuu poikittain tielle. Ulos astuu kaksi suurikokoista miestä, jotka lähestyvät törttöillyttä autoa.
Lapset kysyvät mitä tapahtuu.
Kerron jonkun hermostuneen.
Lukitsen auton ovet. Näen ympärillä olevien autojen tekevän saman vaistomaisen liikkeen.
Valo vaihtuu vihreäksi.
Ajan eteenpäin, en halua nähdä mitä tapahtuu.
Kuopus kysyy miksi aikuiset eivät osaa käyttäytyä?

Leikimme puron varrella. Aurinko välkkyy puiden lomasta.
Ilma on raikas mutta lämmin.
Puron laidalla istuu kaksi muutakin äitiä. Kaikilla sama lempeä hymy huulillaan, kaikilla lapset leikkimässä sateen tuomassa vedessä.
Samanaikaisesti meidän kaikkien puhelimet värätävät, piiputtavat läpi Amber hälytystä.
Alueella on kidnapattu lapsi. Todennäköisesti kyse on huoltajuuskiistasta, suurin osa näistä on. Mutta sitä ilmoitus ei kerro.
Kerrotaan vain Miehen olevan pakomatkalla kaksi lasta kyydissä.
Auton tiedot syötetään pakkoviestillä läpi kaikkiin puhelimiin jotka ovat alueella.
Me kaikki katsomme puheliamme.
Meidän kaikkien hymy sammuu.
Me kaikki suljemme hetkeksi silmämme.
Maailma tuntuu vaimenevan ympärillä, lasten äänet kuuluvat jostain kaukaa, kuin kuplan sisältä, varjot tuntuvat hiipvän lähemmäksi ja jostain tuulahtaa kylmää ilmaa.
Kuin yhteisestä sopimuksesta me kaikki kolme, toisillemme tuntematonta äitiä, siirrymme askeleen lähemmäs puroa, askeleen lähemmäs lapsiamme.
Vilkaisemme vielä toistamiseen ympärillemme, toisiamme.
Epäluulon siemen on siinä.
Ihminen on paha.

Hoputan Kuopusta ajamaan pyörällään, ollaan jo vähän myöhässä, tule nyt!
“Miksi pitää aina mennä pyörällä kerhoon” kysyy lapsi.
Selkeästi kyllästyneenä hoputtamiseen.
Selitän, sadannen kerran, että pakokaasut saastuttavat. Selitän miten lyhyitä matkoja kannattaa kävellä tai pyöräillä.
Julkista liikennettä täällä ei ole oikein nimeksikään.
Ajamme muutenkin jo ihan liikaa autolla.
Kerron jääkarhuista, miten jää sulaa niiden alla.
Lapsi on hetken hiljaa.
Kysyy sitten miksi niin moni muu tulee lyhyenkin matkan autolla.
Sanon, että ehkä he eivät tiedä mitä pakokaasut tekevät.
Kuopus polkee pyöräänsä hiljaisuudessa.
Lopulta hän katsoo minua sinisillä silmillään ja sanoo:
”Tai sitten he eivät vain tiedä. Kaikki ihmiset eivät vain tiedä. ”

Kodittomien keskuksella Kuopus istuu vanhan miehen sylissä.
Rakentaa hänen kanssaan palapeliä.
Miehen kädet tärisevät hiukan.
Kuopus laskee omansa niiden päälle.
Kotimatkalla hän kysyy miksei kaikilla ole kotia.
Kerron miten täällä voi menettää kotinsa, autonsa, työnsä, kaiken niin helposti.
Lapsi pohtii asiaa pitkään.
Kysyy voiko niin käydä meille.
Kerron että ei. En ole varma, mutta valehtelen lapselle silti.
Lapsi on pitkään hiljaa.
Lopulta hän kysyy voiko tuo vanha mies tulla asumaan meille, saisi nukkua hänen sängyssään.
Kerron, että ei se  ratkaise kodittomuuden ongelmaa. Aina on lisää kodittomia, eivätkä ne kaikki mahdu meille.
Kerron että yhteiskunta on rikki.
Miksi sitä ei korjata, kysyy lapsi.

Esikoinen kysyy mitä tarkoittaa N sana.
Sanon sen olevan ruma, käyttökelvoton sana ihmisestä, kerron miten sellaisia sanoja, sellasia määritelmiä ei käytetä. Ei koskaan.
Kysyn mistä hän sen kuuli.
Koulusta. Lapsi sanoo.
Selitän, miten sanan käyttö ei ole sallittua.
Lapsi kysyy miksi ne toiset lapset kuitenkin huusivat sitä.
Selitän, ettei niin saisi koskaan tehdä. Selitän, ettei kukaan ehkä ole kertonut niille lapsille miten väärin se on.
Lapsi kysyy miksi me asumme maassa missä ihmiset ovat niin tietämättömiä näistä kaikista asioista.

Sydämeneni saa särön kun joudun kertomaan, ettei tämä asia ole paremmin missään muussakaan maassa.
Kerron kuitenkin, että aina on toivoa.
Kerron miten jokainen voi tehdä pienen osan.
Miten jokainen voi auttaa tekemään tästä maailmasta paremman. Askel kerrallaan. Hymy kerrallaan.

Kuopus kuuntelee vierestä.
Kiipeää syliin.
Kietoo pienet kätensä ympärilleni.
Tunnen hänen kehonsa lämmön, hänen pienen elämänsä painon lanteillani.
Hän painaa päänsä kainalokuoppaani ja tunnen solisluutani vasten hänen hymynsä.
“Hymy voittaa lopulta” hän kuiskaa.
“Niin mummikin sanoo.” Sanoo Esikoinen ja väläyttää minulle kauneimman hymynsä.
”Niin sanoo, ja mummi on viisaimpia tietämiäni ihmisiä.” minä vastaaan, ääni paksuna liikutuksesta.

Ehkä meillä on sittenkin toivoa, ajattelen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Yksi vastaus artikkeliin “Piilaakson ruma puoli”

  1. Emy sanoo:

    Jälleen mielenkiintoinen teksti. Amerikassa (varmaan vielä enemmän Piilaaksossa) ihmisten eriarvoisuus tai erilainen tilanne korostuu. Suomessakin on alueita, joilla sen näkee selvemmin. Amerikassa erotus ihan tavallistenkin ihmisten välillä voi olla tosi iso. Suomessa enemmistön palkkatasot vaihtelevat muutaman kymmenentuhannen välillä ja tähän muutamaan kymmeneen tuhanteen voi laskea myös työttömät ja eläkeläiset. Amerikassa… no variaatio on isompi. Sen olen matkoillani siellä huomannut. Joka tapauksessa mielenkiintoista kuulla noita Piilaakso-juttuja. Se Amerikka, minkä minä näin 2016 vaikutti tulevan tekniikassa meitä jäljessä. Asia mikä ehkä eniten hämmästytti oli se, että menimme vain muutaman kilometrin kaupungista pois päin ja netti katkesi. Näin esim. Los Angelesissa, Las Vegasissa ja Salt Lake Cityssä. Tiedän, vuoret mutta silti. Siellä muistelin Suomessa jo muutaman vuoden takaisia Lapin reissuja, kun jossain Raattaman korvessa katsottiin elokuvia netistä. Sitten esim. se, että ihmiset käyttivät vielä shekkejä tai käteistä oli kanssa yllätys. Ja kaverit ovat kertoneet, että muutenkin moni asia, mikä meillä on hoidettu netissä jo vuosia, pitää Amerikassa mennä paikan päälle hoitamaan tai hoitaa paperisena. Mutta joo luulen tosiaan, että tämä varmaan vaihtelee alueittain. Noista käytännönjutuista on jännä kuulla. Vinkki vinkki. Onko teillä itsellä muuten robotteja? Suomessa on robotti-imureita ja ruohonleikkureita. Ne ovat vielä suht tavallisia, mutta siihen se kyllä jää.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »