Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Piilaakson kauneus ja rumuus

04.09.2019


Herään näihin loppukesän aamuihin jotenkin pienellä haikeudella.

Tämän kuuman auringon laaksossa kesä jatkuu vielä ainakin kuukauden, mutta jokin pieni käännös kohti loppua on kuitenkin jo havaittavissa. Ehkä se on aamukaste joka hiipuu nurmikoilta vasta kun aamu taipuu kohti keskipäivää. Tai luumupuun lehtien väsynyt vihreä väri, kaukana siitä raikkaasta, elämää täynnä olevasta jota se oli keväällä.

Haikeus asuu lakastuneissa kukkasissa joiden siemenkodat tiputtavat siemeniään nyt vielä kuivaan multaan. Talven tullen sade huuhtoo siemenet syvälle maan sisään, ravitsee ne vedellään ja rohkaisee työntämään juuret syvälle multaan, jatkamaan elämän loputonta kiertokulkua kun siemenestä kasvaa taimi, taimesta kasvi joka kukkii kasvot kohti kuumana loistavaa aurinkoa.  Mutta sitä kukkasta me emme enää ole näkemässä. Ehkä se haikeus asuu siinä tietoisuudessa, että kaikki mikä nyt lakastuu, nousee uuteen kukoistukseensa vasta kun me olemme jo poissa, tallaamassa jotain toisia polkuja, etsimässä uusia seikkailuja jollain toisella mantereella.


Tarkastelen tätä taloa; tätä kaupunkia; tätä maailman mittakaavasa pientä laaksoa; tätä paikkaa, jota olemme lähes neljän vuoden ajan kodiksi kutsuneet. Mietin millainen elämä meillä olisi ilman tätä välipysähdystä.
Mietin mitä tämä laakso sen ihmiset ja tämä aika täällä on meille antanut.
Miten se on meitä muokannut, muuttanut ja kasvattanut.

Mitä Piilaakso on, mitä se on minulle, koska jokaisen kokemus tästä laaksosta on uniikki, siitä olen varma.


Mutta minulle tämä outo laakso on:

Valtavia punapuumetsiä, joiden viileä ilma on kuin aamukasteinen suudelma kuivilla huulilla.
Loputtomia hiekkarantoja, kallionkielekkeitä joiden päällä harmaat sypressipuiden rungot havittelevat kohti taivasta.
Meren oranssiksi värjääviä auringonlaskuja, hiekkaa varpaiden välissä. Lasten naurua joka hukkuu aaltojen pauhuun.


Pelikaanien liitoa sinistä taivasta vasten, valaiden tanssia horisontissa, vuoroveden liikettä rantakallioilla, merivuokkojen vihreiden lonkeroiden aaltoilua, pilvien läpikin kuumana tuntuvaa aurinkoa kasvoilla.
Sumupilvien vyörymistä kukkuloiden yliste, kukkuloiden samettinen vihreys muuttumassa keltaiseksi, kultaiseksi ja lopulta ruskeaksi tomuksi. Tomu iholla, tarttumassa aurinkorasvaan ja hikeen. Laakeripuiden tuoksu. Eukalyptuspuiden tuoksu heti sateen jälkeen talvella.
Vesiputousten jylinää ja purojen solinaa, jylhiä maisemia, loputon määrä polkuja risteilemässä kukkuloiden ja metsien keskellä.

Kolibrin siipien surina ja monarkkiperhosen lento, Ihmisten hymyjä, jaettuja tarinoita, unohdettuja historioita. Tuntemattomien kehuja, lastemme varhaislapsuuden vuosia, loputtomia tunteja leikkipuistoissa oliivipuiden katveessa, Auttamisen halua.
Ystäviä. Hyväksyntää, naurua, rakkautta. Rauhaa.
Paikka jossa opin taas hengittämään. Paikka jossa löysin itsestäni puolia joita en tiennyt omistavani. Paikka jossa aloin taas laulamaan ääneen.



Samaan aikaan, tämä kaiken hypetyksen keskellä lepäävä pieni kasa taloja ja ihmisiä, tämä suurten puiden varjossa piilotteleva laakso jonka luonto myksitää kauneudellaan,  on kuitenkin myös kaikkea tätä:

Loputtomia ruuhkia, kuumia teitä ja vihaisia ihmisiä.
Ylpeitä ja ylimielisiä ihmisiä, oman edun tavoittelemista, välittämättä siitä vahingoittaako samalla muita.
Kodittomia kuolemassa kaduille, sosiaalisen turvaverkon olemattomuutta. Paperittomia makaamassa peltojen laidalla ICE:n työntekijöiden tarkastaessa heidän henkilöpapereita, väistettyjä katseita, kadonneita ihmisiä.
Yhteiskunta, joka ei pidä huolta heikoimmista, aseita, kouluammuskeluun varautuvia turvallisuusharjoituksia.
Eriarvoisuutta.


Rasismia.
Raha mittarina kaikken. Rahan merkitys, sen arvo rinnastettuna ihmisarvoon.
Kallis, tämä laakso on niin kallis, kaikki, aivan kaikki maksaa paljon.

Kulttuurin vähyyttä, ei ole kahviloiden seinillä taidenäyttelyitä, ei ole tanssijoita leikkipuistoissa. Kulttuuri katoaa suuriin galleriahalleihin ja konserttisaleihin.
Todellisuuden kieltämistä, ei haluta uskoa ilmastonmuutokseen, ei muurin järjettömyyteen, ei haluta nähdä ettei näin voi jatkaa elämää.


Vielä kauniiden asioiden listasta tulee pidempi, se on hyvä. Siinä haluan sen myös pitää.
Esikoisen koulukaverin äiti lähtee aina puistosta kotiin juuri silloin kun lapsilla on mukavinta, hän sanoo että se on hyvä hetki lähteä, lapsille jää positiivinen mielikuva leikeistä.
Saa nähdä onnistummeko me lähtemään ajoissa.
Pysyykö kauniiden muistojen lista pidempänä näiden seuraavien kuukausien aikana.
En tiedä miksi se ei pysyisi, mutta ehkä voin varmistaa asian keskittymällä kauneuteen, en haikeuteen.
Ei ole toista ilman toista, mutta tulevaisuudessa haluaisin silti viedä mukanani toisaalle nämä kauniit asiat, unohtamatta rumia, mutta hellien kuitenkin niitä muistoja jotka tekivät tästä paikasta lastemme varhaislapsuuden kodin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

2 vastausta artikkeliin “Piilaakson kauneus ja rumuus”

  1. Riitta Tornegard sanoo:

    Aivan ihanasti kirjoitettu, kiitos!
    Kielenkäytössäsi olet todella onnistunut tuomaan esiin niitä asioita, huonoja ja hyviä, joista monet pitävät paikkansa muuallakin USAssa kuin Piilaaksossa.

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos kauniista sanoistasi <3

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »