Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Pieniä puita ja ruisleipää, eroja Piilaakson ja Suomen välillä

07.06.2019

Olemme olleet nyt Suomessa lomalla noin reilun viikon.
Jetlag alkaa olla takanapäin, alamme laskeutua tähän maahan, jonka tavat ja kulttuuri asuu ihomme alla ilman, että oikeasti sitä edes tiedostamme.

Purppurana hehkuva taivas kello yksitoista illalla, hyttysten ininä kuusikossa ja litran maitotölkit ruokapöydissä eivät enää saa aikaan huvittunutta  “ainiin, täällä tämä onkin näin” henkäisyä.

Olemme tehneet tätä niin useasti, lähteneet tästä maasta ja tulleet lomalle tänne, kunnes jonain päivänä olemme taas palanneet pidemmäksi aikaa. Yleensä lähteäksemme kuitenkin jälleen uudestaan. Olemme käyneet läpi nämä hetket kymmeniä ja kymmeniä kertoja, nämä kulttuurista toiseen siirtymiset, lomien tai paluumuuttojen yhteydessä. 

Voisi kuvitella, etteivät nämä enää ihmetyttä, nämä erot tämän maan ja muiden maiden välillä.
Moni jaksaa sanoa siitä ettei maita kannata vertailla. Maassa maan tavalla ja sillä siisti. Minä olen kuitenkin luonteeltani sellainen, että vertailen. Vertailen jo pelkästään sen takia, että takataskussani on kierrettyjä maita ja rakenenttuja koteja eri puolilla maailmaa niin monta, että pidän sitä päänisisäisenä viihteenä vertailla maiden välisiä tapoja keskenään. 

Kun vietimme päivän Joensuussa kiinnitin huomiota siihen mihin lapsemmekin: tupakan hajuun kaduilla. Asumme niin lintukodossa Palo Altossa, että voi valehtelematta mennä kuukausia, etten näe saati haista kenenkään polttavan tupakkaa. Julkinen polttaminen on Palo Altossa suhteellisen rajoitettua, lisäksi asumme oikeasti niin kuplamaisella asuinalueella, ettei sitä esiinny siitäkään syystä. Suomessa, tai ainakin Joensuussa, no sitä nyt polttavat ne satunnaiset ihmiset jotka tupakkaa polttavat. En minä siihen koskaan ennen kiinnittänyt huomiota, mutta aina näinä ensiviikkoina Suomessa, se tunkee tajuntaani joka ikinen kerta.

Lapsemme ovat siitä onnettomia, että he ovat nähneet loppujen lopuksi niin vähän tupakoivia ihmisiä ettei sana “tupakoida” ole tullut kovin usein puheeksi. Lapset eivät siis edes osaa sanoa “täällä haisee tupakan savulle” tai “ ihminen tupakoi”. He käyttäyvät hassua käsitettä “tuo ihminen puhaltaa savua.” Ja “täällä haisee puhallussavulle”. 

Toinen mihin Joensuussa törmäsi samointein oli nuoriso. Ihana, vaihtoehtoinen, värikäs, altakulmien mulkoileva, nuoriso joka soittaa musiikkia puhelimestaan eikä välitä vastaantulijoista tuon taivaallista.
Minun sydämessäni on aina ollut pieni ylimääräinen tila tälle ihmisryhmälle. Heille, joita angstit ravistuttavat ja heille jotka ovat vihaisia koko maailmalle.
Heille, joilla on halu kertoa ajatuksiaan hiustyylien ja vaatteiden kautta, heille jotka kuluttavat musiikkia kuin elämänsä elikriisiä.
Palo Altossa törmään harmittavan harvoin heihin. Siellä näkyvät teinitkin ovat lähes aina siistissä vaatteissa ja melkein kammottavankin hyväkäytöksisiä. Palo Alton teinit pojat auttavat minua ostoskassien kanssa, kommentoivat lastemme suloisuutta ja avaavat minulle ovia kahvilassa.

Suomen kaupoissa ja kahviloissa vyöryy vastaan se kaikkien arvostelema vaitonaisuus.
Itse en osaa siitä tuskastua, naurattaa lähinnä kun Esikoinen yrittää jututtaa R-kioskin kassaa Aku Ankkaa ostaessaan eikä kassa ihan oikeasti nyt kiinnosta tippaakaan, että lapsemme rakastaa Aku Ankkoja ja että oli kovin vaikeaa valita vain kaksi kappaletta kioskin valikoimasta.

Itse huomaan jatkuvasti puhuvani turhan paljon, selittäväni huonosti nukuttuja öitä ja puhuvani kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä apteekin ja valokuvaamon kassojen tuijottaessa minusta poispäin merkitsevästi. 

Samaan aikaan kuitenkin nautin siitä rauhasta minkä saan halutessani katsella rauhassa kauppojen tuotevalikoimia, heti ei ole myyjää esittelemässä tavaroita eikä minun kahvilassakaan tarvitse oikeasti puhua kenellekään sanaakaan jos en halua.
Kälyni kanssa ravintolassa ollessani, kukaan ei kommentoinut viisipäistä lapsilaumaamme, joka sai  minut hetkeksi jopa pohtimaan olemmekohan huonosti käyttäytyviä, vaikka lapset istuvatkin pöydän ääressä eivätkä vaella yksikään mihinkään, kunnes muistin ettei tässä maassa ole tapana kommentoida muita ihmisiä, saati heidän lapsiaan. Hymyilin kuitenkin pariskunnalle, joka istui viereisessä pöydässä, mutta he kääntyvät vain hämmentyneenä katsomaan selkänsä taakse ja lukitsevat sen jälkeen katseensa tiukasti lautasiinsa. 

Jos pyydän apua, sitä saan. Ei Suomi töykeä maa ole.
Sen ystävällisyys asuu vain pinnan alla.
Poliisi passitoimistossa oli mitä ystävällisin ja mukavin, tosin ei hänkään ehkä täysin ymmärtänyt miksi minun piti hänelle kertoa koko elämäntilanteeni ja perheemme tulevan asuinpaikan epämääräisyys. Hymyillen hän silti antoi Kuopukselle keräilykortin ja vielä toisenkin kun laajoin sanakääntein selitin minulla olevan oikeastaan kaksi lasta ja sille toisellekin ehkä voisi saada kortin ettei tule riitaa, koska tiedättehän lasten pieni ikäero, mikä ei ollut suunniteltu, ja ikuinen kinastelu.
Asian olis toki Suomalaisittain voinut hoitaa ytimekkääminkin, esimerkiksi pyytämällä vain suoraan toista korttia. Piste.
Olin vain jo unohtanut sen tavan toimia. Puolisokin naureskeli kertomukselleni, lempeästi ravisteli päätään, ei noin Annuska, ei noin.

Autoa ajaessani muistutan itseäni mantaran lailla, etten käänny missään nimessä punaisista valoista oikealle. Ruokakaupassa joudun myös keskittymään muistaakseeni varmasti punnita ja hakea tarralapun jokaisesta vihanneksesta ja hedelmästä. Litran maitotölkit tuntuvat köykäisltä käteen sen jälkeen kun on tottunut nostelemaan gallonan maitotonkkia ostoskärryyn. Kahviloissa odottaa suodatinkahvi juojaansa tutussa lasisessa kahvipannussa, ja kuuman levyn päällä koreilevat ne tutut 5 sentin kolikot kolmion muodossa.

Rakastan tätä maata sen omine piirteineen, miehiä huoltoasemilla hankkija-lippiksissään ja kumisaappaissaan. Naisia pyöräilyhousuissa ja tunikoissa ostamassa kaurahiutaleita ja oltermannijuustoa.

Mutta erilaista tämä on, niin kulttuurinsa kuin elämäntapansa puolesta. Erilaista kuin Englannissa, erilaista kuin Intiassa, Erilaista kuin Berliinissä, erilaista kuin Palo Altossa. Täällä voi parkkimaksut maksaa puhelinsovelluksilla, siinä missä Piilaakson uimarannoilla kiikutan pieniä ruskeita kirjekuoria joiden päälle olen raapustanut oikeat tiedot, metalliseen tolppaan. 

Kaupoissa kukaan ei pakkaa tavaroitasi, etkä näin ollen joudu ryntäämään nopeasti kassan ohitse ehtiäksesi ennen pakkaushenkilökuntaa latomaan omia kassejasi täyteen. Minun ei siis tarvitse tuskastella väärin ladottuja kasseja eikä pyöritellä silmiäni sille miten yhteen ostoskassiin on kehdattu laittaa vain kaksi asiaa, ettei siitä vain tulisi liian painava. Toisaalta kukaan ei tosiaankaan välitä millään tavalla auttaa sinua niiden ostosvuorten kanssa, ihan sama oliko sinulla sata lasta jaloissa pyörimässä vai ei.

Ehkä kuitenkin se yksi merkittävin ero Suomessa ja Piilaaksossa on se, miten ihmisiin tai heidän taustoihinsa suhtaudutaan. Siinä missä ensimmäisenä keväänä Piilaaksossa itkin ja ahdistuin paikallisten ihmisten välinpitämättömyydestä ammattiani tai työelämääni kohtaan olen itseasiassa sittemmin identiteettikriisin läpikäyneenä oppinut pitämään tavasta jossa minut otetaan vastaan Annuskana, ilman titteleitä tai työn tuomaa statusta.

Kun Piilaaksossa keskustelen ihmisten kanssa, niin työssäkäyvien kuin kotivanhempienkin kanssa, puhun harvoin töistä. Amerikkalaisia ihmisiä kiinnostaa myös loputtoman paljon elämämme Suomessa, miten täällä asiat tehdään ja hoidetaan, mitä olemme kokeneet ja nähneet ennen Amerikkaan rantautumista.

Suomessa tavatessani uuden ihmisen, utelee hän edelleen ensimmäisten minuuttien aikana missä olen töissä tai mitä teen työkseni. Harvaa kiinnostaa kuunnella tarinoitamme Amerikasta, tai maailmalta. Harva kysyy lisäkysymyksiä kun vastaat uteluihin siitä miten päiväsi kulutat. Vapaaehtoistyöt kodittomien parissa ja lasten koulukuviot saavat aikaan lähinnä silmienpyörittelyä ja mutinaa siitä miten elämässä tulisi tehdä jotain tuottavaa. 

Suomessa olen oppinut vaikenemaan siitä mitä maailmalla olemme nähneet ja kuulleet. Jostain syystä tarina, joka alkaa lyhyellä introlla siitä, että asumme Amerikassa, jossa jokin asia on niin tai näin, ei yleensä ota tulta alleen. Kertomuksemme kuulostaa siltä kuin leveilisimme Amerikan elämällämme. On vaikeaa kertoa elämästään jos olettamus on se, että haluamme vaikuttaa muita paremmilta. Siksi mielummin vaikenemme.
Olen ajatellut, että onneksi on Puoliso ja Piilaakson eurooppalaiset ystävät joiden kanssa eroja voi ääneen pähkiä, ilman että kuulostaa siltä kuin olisi vaihtamassa kotimaataan tuohon toiseen mantereeseen.

Nämä maiden erot ovat asioita joita moni ei jaksa puida, joista moni ei jaksa enää lähteä keskustelemaan.
Minä pidän näitä kuitenkin viehättävinä. Ehkä taustalla on nimenomaan se, että olen alunperinkin kasvanut kahden kulttuurin välillä, oppinut hyvittuneena vertailemaan Suomea ja Sveitsiä jo aivan pienenä lapsena, toteamaan miten hassuilta jotkut asiat molemmista maista tuntuvat toisesta perspektiivistä.

Sitä mukaan mitä ikää on tullut lisää ja maita listalleni kertynyt, sitä mukaan vertailuala on laajentunut. Tämän tähden minä huvitan myös itseäni kyselemällä lapsiltani eroista, tarttumalla heidän esiin tuomiin eroihin ja ylläpitämällä heidän mielenkiintoaan kulttuurien välisiin eroihin.

Esikoisen mielestä Suomessa hämmästyttävintä on se, että ruisleipää saa ihan joka kaupasta.

Kuopuksen mielestä taas Suomen suurin ero Piilaakosoon verrattuna on se, että puut näyttävät täällä kovin pieniltä.
Edessä vielä kolme viikkoa näiden ihmeiden parissa.
Ehkä minäkin sinä aikana opin taas vaikenemisen jalon lahjan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »