Pieni pala elämää räntäsateen keskellä

Kylmyys yllättää minut kun astun rapun ovesta sisäpihalle.
Kevät.
Missä sinä viivyt?

Aurinko paistaa kirkkaasti ja kauniisti.
Reisissä tuntuu jäykältä, mutta olen liian laiska venyttelemään niitä auki. Nostan reippaan kävelyn nopeasti juoksuksi.
Keho huutaa eteenpäinpääsyä.
Mieli huutaa eteenpäin pääsyä.

Kaivopuiston ranta.
Meri.
Säkenöivä sininen meri.
Huutavat lokit.

Juuri nyt tämä on ehkä se ainoa hetki päivästä kun pystyn sulkemaan pääni ja sydämeni ulkopuolelle sen kaiken mikä stressaa ja suoraan sanottuna vituttaa minua kuuhun ja takaisin.
Kun hengitys kulkee syvälle keuhkoihin. Kun ajatukset ovat selkeitä ja kirkkaita. Eivät ärsytyksen, väsymyksen, ikävän tai ahdistuksen häiritsemiä.

Riisun kengät eteisessä, kuulen olohuoneesta lastenohjelman äänen. Esikoinen tulee eteiseen vastaan. Hiukset pörrössä, vähän unisena vielä.
Hymyilen hänelle. Äiti, lapsi sanoo ja tulee halaamaan. Rutistan pientä unentuoksuista lastani. Siinä kiiltovalkoisen eteisen lattialla.
Kävelen hänen kanssaan olohuoneeseen ja kurkkaan makuuhuoneeseemme jossa Kuopus ja Puoliso edelleen nukkuvat.
Puoliso on ilmeisesti laittanut Esikoiselle tietokoneelta lastenohjelman ja kömpinyt takaisin sänkyyn.
Katselen heitä ja sydämessäni läikähtää rakkaus.

Ulko-ovi kolahtaa Puolison lähtiessä. Esikoinen ja Kuopus leikkivät eilen ystävältä lainaksi saamillaan uusilla leluilla. Juoksevat ympäri keittiötasoa nauraen. Tiedän että kohta jompikumpi itkee. Varoitan lapsia vauhdista. Sanani kaikuvat kuuroille korville.
Esikoinen juoksee legon päälle ja tulee huutaen luokseni. Nostan syliin ja huokaan.
Aina sama juttu.
Katselen itseäni ruokailutilan päädyn peilistä
Esikoinenkin lakkaa huutamasta ja katselee itseään ja minua peilin kautta.
Äiti oletko sinä vanha?
Noo, en minä vielä erityisen vanha ole. Mutta en kyllä enää mikään kovin nuorikaan.
Ukki on vanha. Mummi ei.
Ahaa. Mikä tekee Ukista vanhan.
Kädet.
Vai niin.

Lapsi hypähtää sylistäni ja palaa leikkimään. Minä jään katselemaan itseäni peilistä ja miettimään ikääni.
Kolmekymmentäviisi.
Mietin mitä kuvittelin kaksikymppisenä saavuttaneeni tämän ikäisenä.
Olisin kai vähintään halunnut pelastaa maailman.
Olla uratykki.
Olla matkustanut kaikki mantereet läpi.
Tietää elämästä kaiken.
Olla aikuinen.

Matkustanut olenkin, maailmaa väitän nähneeni enemmän kuin moni ikäiseni. Pelastamaan sitä en ole onnistunut.
Uratykin sijaan tein kaikkea mitä olen intohimoisesti rakastantu. Olen antanut virran viedä. Koskaan ei raha ole ratkaissut yhtäkään työpäätöstä. Olen ollut siinä onnekas, mutta se on ollut myös tietoinen valinta. Mennä tunteet ja auttamisenhalu edellä. Tehdä pro bonoa niille tahoille joilla avun tarve on ollut suuri ja käytettävät resurssit olemattomat.

Elämästä en tiedä paljoa.
Paitsi että nauru helpottaa sitä.
Naururypyt silmäkulmissani ovat tulleet jäädäkseen.
Aikuinen minä olen. Suurimman osan ajasta.
Vastuuni kantava. Joskus voisi kai vähän vähemmänkin.

Puetaan haalarit, pipot, hanskat. Toukokuussa Suomessa.
Ei kai minun tarivitse jatkaa ajatusta eteenpäin. Kai jokainen tietää tunnetilan jonka tuo saa aikaiseksi.
Lapset tappelevat ja kiskovat pipojaan toistensa päästä.
Ruuvimeisselit ja vasarat on pakko saada mukaan puistoon.
Puistossa paistaa hetken aurinko.
Sitten taivas pimenee ja ensin alas leijailee pari pientä lumihiutaletta.
Kiskon kaulahuivia tiukemmin ympärilleni ja kiroan mielessäni.
Itkisin jos ei ahdistaisi.
Ahdistaisi se että ahdistaa.
Haluan pois täältä! nyt heti. Jonnekin missä on lämmin.
Tekee mieli kiukutella.
Koko maailmalle. Kaikille.

Ja samaan aikaan ei kenellekkään. Mitä se auttaa että mulkoilen muita ihmisiä alta kulmieni mutisten että minun ei kuulunut olla täällä nyt.
Mitä se heitä liikuttaa. He ovat täällä nyt. Ja niin olemme mekin.
Haluanko nostaa itseni vielä enemmän etuoikeutetun jalustalle, selittää että kun minun ei pitäisi nyt olla täällä kärisimässä tästä, minun pitäisi olla Kalifornian lämmössä.
Vainiin, ajattelisi varmaan se toinen ihminen. No pitäisikö minun sääliä sinua. Minä olen täällä, minä elän tätä säätä ja maata kokoajan.

Nielen kiukkuni ja yritän vitsailla jotain säästä toiselle äidille, siinä hiekkalaatikon reunalla.
Jutustelen etten ahdistuisi.
Jutustelen kai liikaa.
Toinen äiti alkaa kasata tavaroitaan ja tehdä lähtöä.
Puhun välissä lapsilleni.
Toinen äiti kääntyy minuun päin ja kysyy mistä päin olen kun puhun vierasta kieltä.
Kerron taustani.
Äiti nyökkäilee hiljaa.
Sanoo lopulta kuin anteeksi pyytäen että täällä Suomessa ei ihan näin tuttavallisesti tulla puhumaan hiekkalaatikoilla tuntemattomille. Ihan vain tulevaisuutta ajatellen. Se on vähän tungettelevaa.
Mykistyn hetkeksi.
Olen hiljaa.
Mietin pitäisikö tässä kohtaa pyytää Anteeksi, mutta en saa sanaa suustani.
Onneksi Kuopukselle tulee pissahätä.

Lunta syytää taivaan täydeltä ja leikkipuisto hiljenee.
Lopulta minäkin luovutan ja kävelen kilometrin matkan takaisin kotiin.
Lounas, päiväunet.
Piirrän puutarhaluonnosta asiakkaalle.
Pitäisi opetella piirtämään nämäkin asiat tietokoneella. Kävisi nopeampaan. Olisi trendikkäämpää.
Olen saanut koulutukseni kohta 17 vuotta sitten. Aika paljon on puutarhasuunnittelun maailma muuttunut niistä ajoista.
Esikoinen tulee pöydän ääreen ihmettelemään.
Piirretään yhdessä kunnes Kuopus herää.

Siirtymät. Aina yhtä vaikeita. Tappelua, huutoa. Ei sitä, ei tätä, mutta älä vain tekemättä jätä!
Lopulta molemmilla lapsilla taas ulkovaatteet päällä. Taas seistään räntäsateessa ja aloitetaan matka kohti keskustan apteekkia.
Käydään ostamassa herra hakkaraisia. Sitten nukketeatterin kahvilaan.
Kahvila on kuin pieni keidas kamalan sään ja matalan mielen keskellä.
Lapset leikkivät keppihevosilla, minä soitan äidille.
Soitan ja murisen puhelimeen vitutustani.
Äiti on äiti.
Ei hän mitään osaa sanoa auttaakseen. Mutta osaa puhua, puhua kaikesta muusta. Harhauttaa ajatukset jonnekin ihan muuhun.
Osaa palauttaa minut maanpinnalle murheineni.

Mennään kotiin, tehdään ruokaa.
Puoliso piipahtaa kotona, ehtii olla 20minuuttia, painia hetken lasten kanssa. Halata ja antaa suukon. Sitten hän lähtee taas. Työpaikan illanistujainen.
Hillitsen itseni enkä kaada päivääni hänen niskaansa.
Onnistun jopa hymyilemään. Toivottamaan mukavaa iltaa.

Taas ovi kolahtaa ja minä jään itsekseni lasten kanssa.
Iltapala.
Syödään jälkkäriä.
Päivän kohokohta. Eilisiä leivoksia.
Makeaa ja tahmaista.
Jälkeenpäin on lähes ällö olo.
Suihku.
Pekka Töpöhäntä kirja.
Pimeys ja uni.

Olohuoneessa tikittää kello.
Jos katsoo takaviistoon ja kurkottaa päätään tarpeeksi taakse, näkee ikkunasta kaistaleen taivasta , se on sininen. Aurinko paistaa katon savupiippuihin.
Hengitän syvään ja samoin kuin joka ilta, minä päätän että huomenna on varmasti taas ihan hyvä päivä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com