Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Pärjäävät vanhemmat

15.10.2019

 

“Relaa nyt jo, otat vaan ihan rauhassa, lakkaa suorittamasta, kenellä sinä todistat hyvää vanhemmuuttasi, hengitä hyvä ihminen….”

Rakkaudella ja välittämisen ajatuksella sanottuja lauseita. Taustalla vilpitön halu auttaa ja saada toinen tuntemaan olonsa paremmaksi. Vakuuttaa ettei se vanhemmuus ole mikään suorituslaji, että kyllä vähempikin riittää.
Silti niiden jälkeen sanojen vastaanottaja, minä, ei tunne itseään lainkaan paremmaksi. Ei vaikka juuri siksi ne sanat kai alunperin lausuttiinkin.

Helsingin sanomat kirjoitti artikkelin (maksumuurin takana) siitä miten nykyvanhemmat uupuvat perfektionismiin. Halutaan suorittaa vanhemmuutta ja olla täydellisiä, halutaan luoda omille lapsille täydellinen tulevaisuus ja elämä, ja siinä samassa rytäkässä itse uuvutaan. Moni perhebloggaaja on tätä aihetta omalta osaltaan myöskin jo avannut ja pitkään ajattelin, että olenhan minäkin tästä kirjoitellut jo monta kertaa. Mitä sitä turhaan toistamaan.


Mutta aihe ei vain jättänyt rauhaan.
Kerta toisensa jälkeen nimittäin törmäsin siihen miten kirjoitusten kommenttiboxit täyttyivät taas noista samoista lauseista mitä minullekin on hoettu koko se aika kun olen uskaltanut ääneen sanoa ajoittain ehkä hieman ylisuorittavani vanhemmuutta. Kun olen koonnut rohkeuteni ääneen sanoa miten välillä uuvuttaa, kun yrittää olla se paras mahdollinen äiti ja tehdä asiat oikein. Varmistaa ettei nyt mokaa tätä hommaa, lasten kasvua ja kehitystä. Ettei omista lapsista kasvaisi tunnelukkoisia aikuisia joiden täytyy opetella itsestäänselviä asioita vielä aikuisena.
Aina tunnutaan päätyvän siihen samaan neuvoon “Rentoudu, älä suorita niin paljoa. ”

Minä siis ajoittain ylisuoritan tai ainakin vaadin itseltäni paljon vanhempana.
Ei minä en ole se joka väen vägällä soseuttaa luomuporkkanoita vauvalle ja itkee kun ne eivät kelpaakaan. Tosin, soseutin minä kyllä itse kasvimaalla kasvatetut porkkanat eikä meillä purkkiruoka kelvannut kummallekaan lapselle oikeastaan koskaan. Mutta siinä eivät olleet taustalla halut olla täydellinen vanhempi vaan lähinnä olla taloudellinen vanhempi.
Imetin lapsia niin pitkään kuin he itse halusivat maitoa juoda, Esikoinen oli 11 kk kun lopetti kokonaan ja Kuopus 9kk.
Tästä en koskaan potenut mitään paineita. Korviketta ja pulloa olisi tarjottu jos olisi kelvannut. Korvikkeista tuli lapsille vatsakipuja ja pullo ei ollut kovin suosittu, vaikka meni jos oli pakko.


No mistä ihmeestä minä sitten revin niitä suorituspaineita olla täydellinen vanhempi?
Pärjäämisestä.
Siitä ikuisesta pärjäämisestä.

Minulle ei ole erityisen merkityksellistä ovatko lapseni aina putipuhtaita kun olemme kylillä, en myöskään stressaa erityisemmin heidän haavoistaan tai siitä mitä he suuhunsa pihalla työntävät. En ole mielestäni turhan varovainen heidän kiipeilyleikkiensä suhteen enkä ole koskaan nähnyt tarpeelliseksi hävetä sitä että meillä ajoittain syötetään lapsille lounaaksi ihan vain makaroonia tai sitten eineskalapuikkoja ja kasvisnugetteja.

Mutta pärjäämisestä, siitä että pystyn hoitamaan tämän kaiken itse, se on minulle ollut aina se suurin vaikeus.
Enkä usko että tässä on kyse jostain omasta lapsuuden traumastani jonka tähden koen nyt tarpeelliseksi todistaa koko maailmalle pärjääväni kyllä tässä projektissa itsekseni ilman kenenkään apua.
Ei. 

Uskon enemmänkin tämän olevan tietynlainen luonnekysymys.
Ja vaikka luonnettaan voi jalostaa, joitain piirteitä voi muuttaa, niin se on erittäin vaikea tie.
En pidä siitä kun ihmiset sanovat “minä nyt vain olen tällainen, ota tai jätä.” Ei se niin mene. Itseään voi muuttaa. Ajattelutapaansa voi muuttaa.
Mutta pirun vaikeaa se välillä voi olla.


Minä olen ihminen joka suorittaa. Suorittaa työelämässä ja vanhemmuudessa. HALUAN olla hyvä. Hyvä työntekijä, hyvä äiti, hyvä puoliso, hyvä tytär, hyvä sisar.
Joskus onnistun, joskus en.
En silti lakkaa jatkuvasti pyrkimään siihen mikä minun mielestäni on parasta ja mitä minä haluaisin olla.
Onko rimani ajoittain liian korkea.
Aivan varmasti.
Oletanko itseltäni mahdottomia.
Aivan varmasti välillä. 
Osaanko silti lopettaa kun joku käskee.
En.
Ei minusta löydy mitään on/off nappia suorittamiselle . Ei se niin toimi että ihmiselle, jolla on suorittajan luonne, joka ihan oikeasti fyysisesti kokee tarpeen nimenomaan pärjätä itsekseen, sanotaan että relaapas nyt vähän äläkä suorita noin kovasti. Ja kuin napin painalluksesta tämä ihminen lakkaa suorittamasta. Alkaa pyytämään apua ja ajattelee että “no eihän minun tarvitsekaan pärjätä itsekseni, pyydämpäs kaiken avun mitä vain voin saada ja vähän päällekin, koska pärjääminen ei ole mikään itseisarvo vanhemmuudessa.”

Uskallan väittää että suurin osa meistä, jotka kokevat tarpeen pärjätä ja suorittaa, tiedostavat vallan mainiosta tämän vääristyneen tavoitelistansa.
Uskon, että meistä jokainen kyllä ymmärtää että sitä apua saisi jos vain pyytäisi.
No, pyydämmekö me sitten sitä apua, että elämä ei olisi pelkkää pärjäämistä vaan, että siitä voisi välillä jopa nauttia?
Harvoin.


Miksi ihmeessä me, ihan älykkäät ja kykenevät ihmiset emme huomaa väsyvämme ja suorittavamme vanhemmuutta sellaisella asteikolla, joka ei enää ole meille terveellistä?
Miksi ihmeessä meillä on niin valtaisa tarve osoittaa pärjäävämme ilman apua?

Koska se avun saaminen sisältäisi sen hetken kun sitä pitäisi pyytää.
Ja avun pyytäminen piirtyy meillä monella mieleen samalle viivalle sen kanssa, että on heikko, ei selviytynt, ei osannut, ei pärjännyt.
Näin itseni kohdalla ainakin.

Nurinkuristahan tässä on se, että usein me jotka näin näemme, emme näe tätä muiden kohdalla missään nimessä samalla tavalla. Me väkisellä pärjääjät olemme myös heitä jotka usein lempeästi autamme muita, emme kuvittele heidän epäonnistuneen tai olleen heikkoja.
Mutta itseltämme vaadimme kaiken.


Minulta on usein kysytty miksi en Kuopuksen vaikeana vauvavuonna pyytänyt neuvolasta apua. Olisimmehan saaneet varmasti neuvolan kautta apua, jonkun muutamaksi tunniksi viikossa vahtimaan lapsia että olisin saanut nukkua.
Niin, se vain olisi vaatinut sen että olisi pyytänyt sitä apua.
Neuvolassa minulta kysyttiin se kriittinen kysymys “Pärjäätkö sä vai tarviitko apua?”
Mitä luulette että vastasin.
“Pärjään.”
Koska pärjäsinhän minä.
Se voinko hyvin, ei tuntunut olevan se ydin. Se olinko väsynyt tai uupunut ei tuntunut olevan kysymyksen kohteena, koska sehän oli kaikki normaalia pikkulapsiarkea.


Mutta pitääkö sen olla?
Entä jos koko asiaan otettaisiin erilainen lähtökohta jo alusta asti.
Entä jos ihmisiltä lakattaisiin kysymästä pärjääväktö he?
Jos sen sijaan kysyttäisiin onko heillä kaksi kertaa viikossa tunnin verran omaa aikaa niin että joku aivan toinen ihminen pitää huolta lapsista?
Jos vastaus on ei, kirjataan perhe avun piiriin ja kotiapu järjestettäisiin. Ilman suuria kysymyksiä ilman että vanhemman täytyy selkeästi indikoida tarvitsevansa apua.

Nykyään kotiavun saaminen ei enää ole sidonnaista lastensuojeluun. Sen saavat kaikki. Mutta sitä pitää hakea.
Eli apua pitää pyytää.
Entä jos  ei vietäisi asiaa niin pitkälle, että apua pitää pyytää. Koska uskon sen olevan yksi suurimmista kipupisteistä.
Uskon sen olevan yksi suurimmista syistä miksi vanhemmat väsyvät.
Koska kyllä he pärjäävät.
Juuri ja juuri. Nippa nappa.
Ja koska avun pyytäminen voi olla vaikein asia mitä tällä luonteella varustettu ihminen voi joutua tekemään.


Olen miettinyt paljon miten tätä kulttuuria, jossa pärjääminen on itseisarvo, ja jossa avun pyytäminen rinnastuu heikkouteen, voisi muuttaa.
Enkä minulla ole tarjota vastausta.
Ehkä jos me lakkaisimme ajattelemasta että ihmisen on pakko vain pärjätä.
Jos alkaisimme nähdä asiaa enemminkin niin että vanhemmuuden ei automaattisesti kuulu olla väsyttävää ja kuluttavaa. Jos kulttuurimme alkaisikin nähdä taas uudelleen normina sen että lapsia ei tarvitse vanhempien kasvattaa yksin. 

Ehkä se auttaisi.

Ja tiedättekö mikä auttaa myös. Se ettei hoeta sitä “relaa vähän” mantraa.
Kyllä  me yritetään.
Tosi kovasti.
Ihan oikeasti.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »