Paluumuuton ristiriitaiset tunteet
Lastenhuoneesta kuuluu naurua.
Naapurin lapsi on kylässä eikä edes ensimmäistä kertaa.
40 metrin päässä olevien matalien kerrostalojen alimmassa kerroksessa asuu eräs ihanaakin ihanampi kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti. Periaatteen nainen.
Geneerisesti tiesimme toisemme, lähinnä yhteisten ystävien ja blogimaailman kautta.
Ja sitten tuosta noin vain me pamahdimme naapureiksi.
Ja nyt meidän lapsemme vanuavat hänen nurkissaan yhtä paljon kuin hänen lapsensa meidän. Tai ehkä meidän lapsemme ovat melkein useammin siellä, koska meillä ei yksinkertaisesti ole mitään millä leikkiä. Sitä konttia odotellessa.
Usein lapset päätyvät myös leikkimään ulos keskenään. Siellä ne menevät, 5 vuotiaat joukon jatkona. Ilman että kukaan hämmästelee. Suomen vapaus konkretisoituu niin selkeästi siinä rivitalon kompleksien sisäpihalla. Lapset keskenään ulkona, tammikuun pimeässä illassa. Eikä kukaan pidä sitä outona.
Ulkona on pimeää ja seinän takana olevasta rivitaloasunnosta kuuluu lasten protestointia johonkin asiaan. Koirakin haukkuu.
Tuijotan työpöytäni äärestä ulos ikkunasta ja havahdun ajattelemaan, että olen kuin näyteikkunassa, jos joku ulkona nostaa katseensa rivitalomme toiseen kerrokseen näkee hän minut istumassa tässä.
Niin monta asiaa, jotka vaativat totuttelua. Ihmisten äänet. Näkyvillä oleminen.
Suomalaisia kutsutaan aina kovin yksityisiksi ihmisiksi, silti koen, että täällä minun yksityisyyteni on paljon enemmän esillä kuin mitä se lopulta oli Palo Altossa.
Toisaalta täällä lähes kukaan ei pysähdy juttelemaan, ei tervehdi kun olet kävelyllä.
Kun vien lapset aamuisin ja haen iltapäivisin Esikouluun ja päiväkotiin vain ohjaajat tervehtivät iloisesti ja jäävät puhumaan. Muut vanhemmat saattavat nyökätä, mutta keskustelua en ole kenenkään kanssa vielä onnistunut saamaan aikaiseksi. Puolison mielestä asiassa ei ole mitään omituista. Minä, joka ehdin tottua amerkkialaiseen small talkkiin ja muka-sosiaaliseen käytökseen joka sisälsi kuulumisten kyselyä, sään taivastelua ja lasten koulunkäynnistä puhumista päivittäin, pidän tätä vähintäänkin omituisena.
En negatiivisena, vain omituisena.
On hassua olla nyt täällä ajatuksella, että nyt me olemme täällä. Ei mitään valmiita suunnitelmia siitä, että jonain päivänä lähdemme täältä taas pois, ei mitään epämääräisyyttä. Juuri nyt me olemme täällä.
Se saa miettimään tätä maata ja sen kulttuuria uudella tavalla.
Pohdin paljon asioita joihin nyt kiinnitän huomiota. Kuten ihmisten sosiaalisuus, lasten vapaus, minun vapauteni.
Noin vaan voin käydä ulkona kävelyllä iltaisin. Ihan yksin. Eikä kukaan pidä sitä ihmeellisenä.
Se tunne on outo. Kun ei tarvitse jännittää tai pelätä. Ei tarvitse pohtia onko vastaantulevalla ase tai haluaako tuo ihminen nyt ryöstää minut tai raiskata.
Se on aika iso asia. Asia jonka huomaa vasta kun sen vapauden joku ottaa pois.
On täällä paljon asioita joille tahtomattani pyörittelen silmiäni. Mitä ovatkaan nämä tortilloiksi kutsutut muka- tacot joiden maku on lähinnä kuin pahvia söisi. Kaupasta ostettava salsa ei ole salsaa koskaan nähnytkään ja kirjaankin to-do listalleni käynnin mexicolaiseen ruokaan erikoistuneessa kaupassa jonka Puoliso minulle etsi.
Kauppojen hedelmävalikoima maistuu myöskin taas pohjolan hedelmille. Varastoissa kypsyneitä omenia, kivikovia kiiwejä ja mandariinejä jotka eivät ehkä ole koskaan ehtineet edes auringossa oranssiksi muuttua ennen kuin ne on paiskattu kuorma-autojen lavoille.
Maito maistuu makealle ja viiniä ei voi kaupasta ostaa.
Jetlag on kaukainen muisto enää, ja tavallaan uskon sen sieluntapaisen (jos sellaiseen uskoo) myös jo saapuneen merten ylitse luokseni. Mutta vielä täyttyvät päivät eriasteisesta ihmettelystä. Vielä nousevat kyyneleet silmiin ja pala kurkkuun ajatellessani laaksoon jääneitä ystäviäni.
Vielä toistaiseksi saavat Kuopuksen kysymykset siitä koska me palaamme takaisin Amerikkaan, minun rintani puristumaan kivuliaasti kasaan. Vielä Esikoisen oireilu unettomuudella aiheuttaa minussa syyllisyyttä siitä, että aiheutimme tämän kaiken henkisen kivun lapsillemme.
Aurinko auttaa, kirpeät pakkasaamut myös. Vapaus saa hymyilemään ja tietoisuus siitä miten niin moni asia on hyvin.
Ystävä kirjoitti minulle tänään näin:
1. And this, too, shall pass…
- Mä uskon suhun!
- Vapaassa pudotuksessa tuntuu että putoaa suoraan maahan ja murskautuu – mutta elämä aina kantaa.
Joten kaiken ristiriitaisuuden keskellä, hyvä ja pahan, itkun ja naurun, minä teen tietoisen päätöksen mennä kohti valoa. Tehdä tästäkin matkasta merkittävä.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
