Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Paluu Suomeen

22.10.2019

Nuotiopuut rätisevät hiljaa pimeydessä ja liekit valaisevat Puolison kasvoja kauniisti.
Näkökentän laitamilla, lähes jättimäisten punapuiden varjoihin hukkuneena on telttamme jossa lapset nukkuvat syvää unta. 8 kilometrin kävely korkealle kukkulan laelle, läpi sumun ja naavaoksaisten puiden teki tehtävänsä ja lapset siirtyivät unimaailmaan nopeammin kuin yleensä telttaretkillämme.
Nuotion savu nousee kohti puiden latvoja, tähdet muodostavat kirkkaan pistematon korkealle päidemme yläpuolelle ja siinä hetkessä on jotain kuolematonta. Jotain kaunista ja eleetöntä.

Viimeinen telttamatka. Viimeinen tälle vuodelle, ehkä viimeinen tällä mantereella koskaan.
Ainakin viimeinen tähän hetkeen.

Me lähdemme takaisin Suomeen.
Noin kuuden viikon päästä nousee lentokone ilmaan viimeistä kertaa vieden minut ja lapset kohti tuota kylmää Pohjolaa, ilman paluulippua. Puoliso tulee perässä hieman myöhemmin.

Me tulimme tänne tietoisena siitä että lähtisimme jonain päivänä taas.
Teimme suunnitelmia, päätimme asioita.
Ja sitten ne päätökset elivät. Ja elämä tapahtui.
Mitään tiettyä ei tapahtunut, mutta monen asian summana, monen pienen meistä riippumattoman tapahtumaketjun tähden päätös lähteä nyt tulikin ajankohtaiseksi.
Tiesimme tämän muutoksen tulevan, tämän kaiken olevan edessämme.
Nyt se vain on edessämme hieman aikaisemmin kuin aluperin olimme ajatelleet.


Tunteet ailahtelevat. Eivätkö ne aina näinä aikoina. Tällaisina hetkinä.
Neljä vuotta sitten me teimme päätöksen lähteä tänne. Neljä vuotta sitten me elimme elämää Puistolassa, kaksikerroksisessa omakotitalossa. Molemmat töitä tehden, Esikoinen oli perhepäivähoidossa Kuopus minun mukanani töissä.
Elämämme oli onnellista, rakastimme toisiamme, lapsiamme ja arjessamme naurettiin paljon. Mutta elämä oli myös raskasta ja kuluttavaa. Yömme olivat rikkonaisia ja väsymys painoi meitä.
Silti silloinkin muutos pelotti. Vaikka tiesimme sen olevan meille hyväksi.
Alitajuisesti ymmärsimme kyllä, ettei tahtimme voinut jatkua samaa rataa. Joku meistä romahtaisi jos jotain muutosta ei tehtäisi. Se joku olisi todennäköisesti ollut minä.

Me saavuimme Piilaaksoon koleana tammikuun päivänä, neljä vuotta sitten.
Hyppäsimme täysin tuntemattomaan. Minä vielä enemmän kuin Puoliso.
Puolisolla oli työ ja sen suoma sosiaalinen verkosto. Minä rakensin kaiken nollasta.
Identiteettiäni myöten. Välillä itkin, sitten taas jatkoin. Ja minä löysin itseni. Uuden minun. Minä ystävystyin, löysin paikkani, rakensin elämän.


Sitten tuli se välivuosi. Se jota ei pitänyt koskaan tulla. Se viisuminhakureissu jonka piti olla 5 viikon mittainen ja olikin 12 kuukauden pituinen. Se vuosi Suomessa joka oli henkisesti elämämme yksi raskaimpia. Kun mikään, ei mikään ollut pysyvää.
Se vuosi kun me myös sinnikkäästi ymmärsimme haluavamme vielä takaisin Kaliforniaan. Emme suostunuteet silloin vielä jäämään Suomeen. Emme halunneet, se ei tuntunut oikealta.
Me halusimme elää täällä meidän matkamme loppuun.
Ja siksi me palasimme, ja ensihetkestä asti se tuntui oikealta ratkaisulta.

Se sama tunne on nyt. Että tämä on oikea ratkaisu, vaikka se kirpaiseekin. Kirpaisee enemmän kuin kuvittelin. 

Me olemme kuitenkin olleet täällä kauemmin kuin aluneperin oli tarkoituskaan. Eihän meidän pitänyt jäädä kuin vuoden 2017 loppuun. Nyt eletään jo vuotta 2019.
Meidän lasten ei koskaan pitänyt mennä täällä kouluun. Nyt molemmat ovat kouluissa.
Koska elämä tapahtuu.


Ja niin se tapahtuu nytkin.
Me palaamme. Ajatuksissamme jäädäksemme.
Haluamme antaa lapsille kodin, pysyvyyden ja sen turvan ettei kohta taas pidä lähteä ja aloittaa alusta. Haluamme saada elämäämme niitä asioita joita vain elämä Suomessa voi tarjota.
Näin me ainakin nyt ajattelemme.

Me olemme lähteneet, palanneet ja taas lähteneet lähes 20 vuoden ajan.
Niistä 19 vuodesta joita me olemme Puolison kanssa eläneet yhdessä, olemme viettäneet yli puolet ulkomailla. Emme vain yhdessä maassa vaan eri maissa. Lähteneet, palanneet, lähteneet taas. Uudestaan ja uudestaan.
Nyt me ajattelemme että voisimme pysähtyä.
Ripustaa tauluja kotimme seinälle ja istuttaa pihallemme puun.

Minä en tiedä tuleeko näin oikeasti käymään. Antaako meidän kierotalaisveremme meille rauhan. Osaammeko oikeasti asettua, löytää rauhamme ja keskittää sen kaiken levottoman energian muuhun elämään.
Aika näyttää, elämä näyttää.

Mutta juuri nyt me elämme tätä arkea täällä viimeisiä viikkoja.
Niin moneen asiaan liittyy nyt se tunne siitä viimeisestä. Haikeus ja luopumisen mukana tuleva  vääjäämätön suru leijalevat hetkiin kuin sumu, joka hälvenee seuraavan naurun ja auringonsäteen myötä.

 

Me saavumme Helsinkiin joulukuussa.
Eikä meillä ole vielä kotia. Eikä minulla työpaikkaa.
Koitan luottaa että elämä pitää huolta. Että kaikki järjestyy.
Näinä hetkinä, punapuiden katveessa, vieressäni se yksi ihminen jonka kanssa olemme kulkeneet niin pitkän matkan että tunnemme toisemme niin läpikotaisin kuin ihminen toisen voi tuntea, minä uskon vahvasti kaiken järjestyvän.
Toisina hetkinä, keskellä autotallin kaaosta ja tekemättömiä töitä, tämän kuuman syksyn nostaessa hien pintaan ja lasten tivatessa sadannen kerran miksi sinne Suomeen nyt pitää lähteä, juuri kun he ovat löytäneet täältä kavereita, minä epäilen kaikkea.
Niissä hetkissä vatsaani vääntää ja tuntemattomaan hyppäämisen pelko saa kylmän hien nousemaan niskaani. Pelkään ettemme löydä mukavaa vuokrakotia jossa aloittaa elämämme, pelkään ettei kukaan halua palkata minua ja pelkään että lapsemme ikävöivät tätä elämää täältä liiaksi koskaan sopeutuakseen suomalaiseen elämään.

Kun ajattelen sitä kaikkea mitä Suomi meille voi tarjota, mistä täällä vain haaveilemme, hymy karehtii suupielissäni. Muistutan itseäni elämän kyllä järjestyvän, kaiken järjestyvän. Aivan varmasti. Sitten taas muistan mitä kaikkea jätän taakseni täällä. Ystävät, luonnon, elämän joka on ollut poikkeuksellista niin monella tapaa.
Hymy vaihtuu haikeudeksi, enkä enää tiedä mitä tunteillani oikein tekisin.

Seuraavat kuusi kuukautta tulevat olemaan tätä. Tiedostan sen. Tiedän kokemuksesta. Kirjoitan kuusi kuukautta, en viikkoa sillä tämä tunneaalto ei lakkaa siihen kun lentokoneemme renkaat osuvat Helsinki-Vantaan lentokentälle. Muista kyllä millaista on ollut palata takaisin.
Nyt ensimmäistä kertaa palaamme ajatuksella että paluu on lopullinen.
Sopeutuminen vie aikaa. Sielun saapuminen mantereen ja meren ylitse vie aikaa.
Elämä ottaa ennen kuin alkaa taas antamaan.
Tämän kaiken tapahtuessa, minä yritän nyt vain hengittää ja antaa elämän tapahtua.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »