Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Pakkasen puremaa arkea

06.03.2017

Maanantai.
Herätään samaan aikaan kun aurinko nousee.
Esikoinen tulee omasta huoneestaan ja ilmoittaa ettei halua enää nukkua.
Viikko Suomessa, ja edelleen toisen mantereen aika elää meidän sisällämme.
Puolisokin on hereillä eikä osaa enää nukahtaa, vaikka laakean taivaan maassa häntä saa tähän aikaan repiä sängystä kissojen ja koirien avustuksella.

Keittiön valkosiniruudullinen lattia tuntuu viileältä paljailta jalkojani vasten.

Ilma on kuivaa. Silmiä kutisee.
Vilkaisen lämpömittaria joka näyttää -18,6 astetta. Ei ihme jos limakalvot kuivuvat.
Talo on kuitenkin lämmin.
Hymähdän ja mietin Kalifornian talon kylmiä aamuja. Rakentaminen on täällä niin eri tasoista. Puuliedellä porisee puuro ja kahvin tuoksu täyttää keittiön.
Esikoinen puuhaa aamupalaa Ukin kanssa.

Tämä kaikki on niin kuin syvälle minuun kirjoitettu käsikirjoitus. Nämä tuoksut, nämä pinnat, maisema ikkunan takana, kellon tikitys ja radiosta kuuluva musiikki.
Ruokapöydän puinen pinta käsien alla.
Tuolien nahkainen istuinosa, aurinko joka nousee paistamaan ensimmäisenä makuuhuoneisiin ja vasta viimeisenä illalla osuu ruokailuhuoneeseen.
Ulko-oven kolahdus kun siitä kuljetaan, pattereiden naksatelut, kellarin rappujen pölyisyys.
Kaikki tässä talossa on ajatota. Tämä äänet, pinnat, hajut, ne ovat aina olleet, ne eivät muutu. Ne ovat se minun turvakuplani tässä maailmassa.

Kuopus herää syömään, on kiukkuinen ja itkuinen. Ei haluaisi herätä. Haluaa syliin, ei halua syliin. Ei halua aamupalaa, haluaa aamupalaa. Ei munaa, kyllä munaa.
Pienen lapsen mieli on vielä unessa. Keho tuhansien kilometrien päässä. Hitaasti hän siirtyy tänne, pakkasen, lumen ja metsän keskelle. Kiukku laantuu ja hymy syttyy pienen lapsen silmiin.

Puoliso vetäytyy tekemään töitä. Minun ihan tavallinen arkeni lasten kanssa alkaa.

Ihan sama missä päin maailmaa olemme, millä mantereella, lumen vai lämmön keskellä, päivät ovat saman pituisia.

Ulkona on vielä turhan kylmä, ei vielä lähdetä palelluttamaan sormia.
Etsitään Ukin verstaasta puupalikoita ja maalataan niitä.
Katselen kuinka lapset sutivat pensseleillä väriä ja keskittyvät tekemiseen.

Heidän maailmaansa ei mahdu viisumisotkuja, ei uudenlaisen arjen järestelyä, ei takaraivossa painavaa tunnetta siitä että jetlagin tähden valokuvausprojektin kuvien käsittely on jäänyt jumiin.

Kännykkä piippaa sähköpostin saamisen merkiksi. Kalifornian kirjasto muistuttaa että yhden kirjan palautuspäivä lähenee. Luulin palauttaneeni kaikki ennen lähtöä. Jään miettimään minne yksi dinosauruskirja on voinut jäädä piiloon.

Raaputan jäätä auton ikkunasta, tätä minulla ei ole ollut ikävä. Eikä lasten pukemista ulkovaatteisiin. Tuskastun edleen turhankin nopeasti haalareiden, villasukkien ja hanskojen kanssa. Hiki valuu kaikilla ja ärsytyskynnys nousee hetkessä pilviin. En halua ajatella tulevaisuuden talvia jolloin tuosta pukemishelvetistä pitää selvitä 6kk vuodessa.

Ajetaan kolille. Repussa on mukana ne tutut ruokatermarit, lisänä kuumaa kaakaota. Vedän lapsia pulkassa, yllytän juoksemaan ylämäkeen. Koitan pitää heidät lämpimänä. Puut ovat tykkylumen peitossa. Aurinko on kirkas, taivas sininen ja hanki kimaltelee tuhansin välkkein.

Pysähdyn ja kuuntelen metsän hiljaisuutta. Olen kävellyt tämänkin polun satoja kertoja. Tiedän koska se kääntyy, tiedän koska se nousee. Tiedän minkä puun juurella kesäisin kasvaa saniaisia, minkä kuusen takana on muurahaispesä ja mistä pääsee oikaisemaan nopeammin Kolin huipulle.

Lumi narisee jalkojemme alla kun tarvomme kohti kansallismaiseman huipppua. Tämä, minulle niin itsestäänselvä koko elämäni mukana seurannut, maisema on joka kerta yhtä henkeäsalpaavan upea. Jos kasvaa tämän äärellä, tällaisen luonnon keskellä, ei kai ole ihmekään jos sielu huutaa päästä vuorille ja metsään.

Mietin mitä tämän kaiken keskellä kasvaminen on merkinnyt minulle, miten se on muokannut minua ihmisenä.
“Älä koskaan unoda mistä sinä tulet” sanoi eräs elokuvaohjaaja minulle kun olin ensimmäistä kertaa harjoittelijana kuvaamassa hänen elokuvansa stillejä.

Ei, minä en unohda. Minun mieleni, minun sieluni ei anna unohtaa.
Syödään lounasta termareista keskellä lunta, kaakao höyryää ja lapsia hymyilyttää.
Hanki kantaa heidän kevyitä kehojaan ja he juoksevat metsässä kevyesti kuin peurat.

Kiivetään ihan huipulle saakka ja lasketaan sieltä pulkalla yli puolen kilometrin matka takaisin autolle yhtä soittoa. Lumi ryöppyää pulkan molemmin puolin ja lapsia naurattaa, minuakin.

Pakkanen on nipistänyt posket punaiseksi ja lumessa tarpominen vienyt voimia.
Kuopus nukahtaa autoon.

Iltapäivällä taistellaan taas ne samat haalarit ja hanskat päälle. Ärsyynnyn ja äyskin, en jaksaisi, mutten jaksa jäädä sisällekään.

Puhalletaan ulkona saippuakuplia, ne jäätyvät pakkasessa. Aurinko värjää maisemaa pehmeän väriseksi.

Maaltaan lumilinna vesiväreillä. Lasketaan pulkkamäkeä. Lapset juoksevat lumessa ja nauravat.
Minua väsyttää, jetlag ei päästä otettaan vieläkään.
Taivaanranta muuttuu oransikksi, olisi aika mennä sisälle. Ensin pitää kuitenkin laskea vielä kerran mäki alas.

Pikkukakkonen, iltaruoka. Siitäkin pitää riidellä. Esikoinen huutaa väsyneenä ettei halua maistaa kalapullia, samat riidat, eri manner. Huokaan ja yritän sulkea huutoa pois päästäni. Hoitakoon puoliso tänä iltana tämän.
Kylpy, yöpaidat, yliväsyneinä sinkoilevat lapset.
Ulkona on pimeää, pakkanen kiristyy.
Arki, se jatkaa kulkuaan, välittämättä siitä missä kohtaa maapalloa me sitä vietämme.
Samat tuutulaulut, samat suudelmat, samat hyvänyöntoivotukset.
Aurinko laskee noustakseen taas aamulla, herättääkseen valolla meidät uuteen arkipäivään.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »