Päivät ovat pitkiä, vuodet lyhyitä

Eräänä aamuna tällä viikolla havahduin huomaamaan, että ihan juuri henkäyksen päästä on jo kesäkuu. Kevät viivytteli tuloaan tänä vuonna pitkään, jaaritteli ja jahkaili. Kun se lopulta tuli, se päätti tulla rytinällä. Päivässä ilmestyivät hiirenkorvat, kahdessa lehdet, kolmantena alkoi norjanangervo kukkia.

Kesä odottaa jo ihan kulman takana. Muuttopäivä uuteen kotiin siinä samalla. Kaikki on vähän kesken, mutta koitamme jotenkin pysyä silti tilanteen herroina ja rouvina. Uskotella itsellemme, että ei se haittaa vaikka muutammekin vielä keskeneräiseen taloon, voi ne tapetit laitella seinille muuton jälkeenkin.

Ylipäätään elämä on ottanut viime aikoina jotain uskomatonta kiriä. Lapset tuntuvat kasvaneen kuukausissa saman verran mitä he ovat aikaisemmin kasvaneet vuosissa. Kuopus lukee ja kirjoittaa, aloittaa koulun syksyllä.

En varsinaisesti koe siitä surumilelisyyttä. Haikeutta aina välillä kyllä. Samanlaista epämääräistä nostalgian kaltaista haikeutta mitä koen jos pohdin nuoruuttani. En minä niitä tuskan ja vaikeiden päätösten vuosia takaisin kaipaa, mutta muistoissa nuo vuodet olivat tunuvat ajalta kun elämä oli ikuista ja vuosi tuntui loputtomalta.

Ne pikkulapsivuodet ovat auttamattomasti ohitse

Ne pikkulapsivuodet ovat auttamattomasti ohitse ja vaikka taputankin itseäni olkapäälle siinä, että onnistuimme viettämään ne todellakin lasten ehdoilla ja täysillä, en silti kaipaa niitä takaisin. Mutta hyvää aikaa ne silti olivat.

“Hali”, tokaisee Kuopus kesken ajatusteni ja haluaa saada tiukan halauksen. Lapsi kaipaa läheisyyttä, paljon. Edelleen. Ei se kuusi ikävuotta vielä sitä ole pois vienyt vaikka monessa muussa hän onkin itsenäinen. Esikoinen hakee omat halauskiintiönsä yleensä aamuisin. Julkisesti halaamisen hän suhtautuu jo asteen verran nuivasti. Bussipysäkillä kuitenkin saan vielä rutistaa kainaloon, kunhan en pussata yritä.

Molemmilla on omia ystäviä, jalkapallosta ja koulusta. Ei enää vain meidän vanhempien kautta löytyneitä, vaan ihan omia, itse valittuja ystäviä. Sekin on oma askel itsenäisyyteen.

Itsenäisyyden ja kasvamisen myötä toki myös ongelmat ovat erilaisia. Eivät suurempia tai pienempiä, mutta erilaisia. Kiusaaminen, pihalasten kanssa koetut konfliktit, omien rajojen etsimistä. MItä isompi lapsi sitä paremmin ymmärtää ympäristön. Mitä isompi lapsi sen paremmin ymmärtää myös, ettei itse ehkä kuulu siihen perinteisempään muottiin. Sen tuoma kipuilu ja oman paikan löytäminen tässä välillä julmassakin maailmassa on kivuliasta myös meille aikuisille.

Itsenäisyyden ja kasvamisen myötä toki myös ongelmat ovat erilaisia

Mutta onneksi vielä on hetkiä, kun elämä on vain tässä ja nyt. Meidän pieni perhe pyöräretkellä, valkovuokkometsässä, rantakahvilassa. Hetkiä, joita kukaan ei vie meiltä koskaan pois. Hetkiä, joiden uskon olevan juuri meidän perheen juttu läpi lasten kasvamisen vaiheiden.

Ihan kohta muutetaan, oikeasti omaan kotiin. Ei sekään helppoa ole, luopua tutusta ympäristöstä, siirtyä matkustamaan koulun metrolla bussin sijaan, luopua pihakavereista (vaikka luvattu on, ettei ystävyys katoa, välimatka vain kasvaa). Mutta aika aikaansa kutakin. Kohta on jotain uutta, avarammat huoneet ja piha, johon voi istuttaa puun.

Miten pahalta tuntuikaan kun joku tuli sanomaan, että elä hetkessä

Elä hetkessä, tekisi mieli muistuttaa kaikkia, joilla lapset vielä pyörivät jaloissa. Kunnes muistan, miten turha muistutus se on. Miten itse eli hetkessä, rakasti arkea ja osasi arvostaa etuoikeutettua elämäänsä. Silti oli päiviä ja hetkiä, jolloin päivät olivat vuosien pituisia ja väsymys painoi hartioita niin kovasti että teki kipeää. Miten pahalta tuntuikaan kun joku tuli sanomaan, että elä hetkessä. Nauti tuosta ajasta, se aika muuttuu vielä.

Se aika muuttui. Mutta ei se huonommaksi muuttunut. Arki on erilaista, ehkä vähän helpompaa. Olen opetellut luopumaan lapsista hitaasti mutta vääjäämättömästi. Eivät he minun ole, vain lainassa minulla tämän ajan kunnes heidän siipensä kantavat. Ei toiselle voi sanoa, että nauti, kyllä jokainen sen itse ymmärtää. 

Mielummin sanonkin, että tämäkin aika on hyvää. Kaikki aika on hyvää. Kiitollisuutta tulisi kokea ainoastaan siitä, että ylipäätään saa viettää pätkän elämää lasten kanssa, omien tai muiden. Se antaa perspektiiviä. Tai on antanut minulle. Kyvyn nähdä jotain, mitä muutoin en olisi nähnyt.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com