päivä muiden päivien joukossa

Lupaus auringosta pilkistää verhojen raosta. Valkoinen valo, vaaleampi kuin pitkään aikaan.
Mieleni palaa unen maailmasta kehooni, joka tuntuu raskaalta ja kankealta.
Makaan hetken liikkumatta sängyssämme. Kuuntelen tuvan puolelta kuuluvia ääniä. Kuulen lasten leikkien ääntä ja taustalla Puoliso puhumassa englanniksi, luultavasti skypen kautta Kaliforniaan.

Itsenäisyypäivä, vapaapäivä, vapaa kerhosta, vapaa velvotteista. Paitsi Puolisolla. Hän tekee töitä toiseen maahan, toiselle mantereelle, eivät Suomen itsenäisyydet siellä anna vapaapäiviä.
Hapuilen puhelimen käteeni ja selaan läpi sähköpostit ja sosiaalisen median.
Suomi 100v on teemana lähes kaikessa.
Silmiini osuu oma facebook päivitykseni vuoden takaa :

Kuulumisia laaksosta.
Täällä on talvi tai syksy, joku viileämpi kausi kuitenkin.
Puoliso teippasi meidän makuuhuoneen ikkunan eteen eristemuovia, se on kuin jättimäinen elmukelmu.
Vessassa ja keittiössä ei ole lämmitystä, öisin ulkona on noin 5 astetta.
Päivisin on edelleen lämmin ja yleensä aurinkokin paistaa.
Kun aurinko ei paista, nihkeyskäyrät ovat samentein koholla.
Ei olla Puolison kanssa vietetty aikaa ilman lapsia sitten elokuun, se on vähän niheetä myöskin.
Esikoisen englanninkielen sanavarasto alkaa oleen aika laaja (uusin sana jonka tajusin että osaa on jellyfish)
Ei olla edelleenkään saatu id korttia (Puoliso) eikä pysyvää ajokorttia. Siellä ne hakemukset lojuu homeland securityssä.
Olen taas jaksanut juosta joka toinen aamu 6-10km lenkin.
Aloitin myös pilateksen, olohuoneemme lattialla nettivideoiden avulla. Kotiäitipisteet hypähti taivaisiin.
En osaa päättää pitäisikö rakentaa omaan kotiin kunnon joulua vai ei.
Lapsemme eivät yhtään hiffaa joulupukin tarkoitusta.
Meillä on olohuoneessa takka, joka ei lämmitä pätkääkään vaikka sinne laittaisi millaisen tulen.
En ole vielä hankkinut mitään takkia. Tähän asti olen pärjännyt ohuella poncholla jos on tosi viileä päivä.
Ostin uuden kameran.
Osasin ehkä kerrankin asioida kelassa ajoissa ja tehdä sosiaaliturvahakemukset ajoissa.
Vähän on ikävä kunnon talvea.
Yhtään ei ole ikävä lasten talvipukemista, varsinkaan niitä hanskoja.
Maailman oikeistomielisyys ahdistaa.
Täällä on helppo elää kuplassa missä mikään ei liikuta.
Takapihan tangeriini-lime puu on ihan täynnä hedelmiä.
Lähikahvilan kirsikkapuu keksi kukkia.
Puutarhasta nousee edelleen porkkanoita ja kaalit jatkavat hidasta mutta varmaa kasvuaan.
Olen saanut kuvattua omaa projektiani kiitettävästi, se etenee, vaikkakin hitaasti.
Aika on mennyt nopeasti.

Makaan vanhan puutalon sängyssä ja mietin miten erilaista elämä oli sillon. Eri asiat olivat vaikeita ja haastavia. Samaan aikaan kuitenkin elämää leimasi vuosi sittenkin tietnylainen epämääräisyys, väliaikaisuus.

Kohta se on ollut osa elämäämme niin kauan että siitä tulee tavallista. Siitä väliaikaisuudesta. Epämääräisyydestä.

Nousen sängystä, puen vaatteita iho kananlihalla, kerros kerrokselta. Sukkahousujen päälle polvisukat, sitten säärystimet, sitten vielä villasukat. Vihaan palelemista. En myöskään erityisemmin perusta pukemisesta.

Lapsena olisin mieluiten ollut laittamatta vaatteita koskaan päälleni. Varmaan olen edelleen samaa mieltä, aikuisena sitä ei vain kehtaa sanoa ääneen.

Päässä soi jostain syystä Dawid Bowien “Heroes” kun avaan makuuhuoneen oven tuvan puolelle. Hyräilen mielessäni laulun sanoja ” I, I will be king, And you, you will be queen, Though nothing will drive them away, We can beat them, just for one day, We can be Heroes, just for one day” Jään seisomaan takan viereen, Puoliso on sytyttänyt siihen tulen, lämpö hehkuu miellyttävänä valkoisesta pinnasta viileään tupaan.

Lapset rakentavat legokaleneterista saamaansa pussukan sisällöstä pientä mökkiä tai takkaa, tai ehkä se on lentokone. En jaksa keskittyä, en ennen kuin olen saanut kupin teetä.

Pitelen sinistä teekuppiani kahdella kädellä, kämmenteni välissä. Höyry nousee lohduttavasti kohti kasvojani ja piirtää lempeitä kiemuroita ennen kuin katoaa. Vilkaisen lasiterassille suljettujen ovien laseista. Veljeni ja hänen puolisonsa nukkuvat vielä. He ovat tulleet yöksi Tampereelta, kun heillä oli juhlat edellisenä iltana.

Puoliso koskettaa lanteitani ohimennessään. Vilkaisen häntä, hän hymyilee väsyneenä takaisin. Kiitän että sain nukkua, hän mutisee jotain takaisin. Puoliso ei ole koskaan ollut hyvä ottamaan kiitosta vastaan. MInä kiitän usein, hän ei aina tiedä mitä kiitoksella tekisi, kiitän silti, koska olen kiitollinen. Pienistäkin eleistä. Siitä että toinen nousee ja hoitaa lapsille aamupalan vaikka itsellä on työpäivä ja minulla vapaata. Tiedän että hänen täytyy saada tehdä töitä. Juon teeni loppuun ja alan levittää lasten ulkoiluvaatteita tuvan lattialle.

Mieleen palaa vuoden takainen päivitys. Se etten ole kaivannut lasten talvipukemista. Allekirjoitan sen edelleen. Tätä minä en ole kaivannut. Joka päiväistä kiistelemistä siitä miksi haalarit, hanskat, pipo ja lämpimät kengät on pakko laittaa päällä.

Ulkona on valkeaa. Höttöinen lumi ei tartu kenkiin, se on pehmeää ja kimmeltelee pilvien välistä keltaisena kurkistavaan aurinkoon.

Aurinko tuntuu repivän harmaata pilvimassaa ja värjäävän sen keltaiseksi. Sininen taivas ilmestyy kuin kunnioittaakseen Suomen itsenäisyyttä valkoisen lumen kanssa yhdessä.
Lapset pyöräilevät pitkin lumisia teitä, Kuopus nauraa kun pieni tuulenvire tiputtaa puusta hentoja hiutalekasoja hänen päälleen.
Äänet ovat vaimeita, pehmeitä.

Kävelemme puistossa, hengitämme pakkasen puolella olevaan ilmaa, se virtaa keuhkoihin helposti, helpommin kuin painava, mudalle tuoksuva märkä ilma joka on tähän asti täyttänyt päivät.

Pyörät jäävät tien penkalle kun Esikoinen kiipeää kallioille ja Kuopus tepsuttaa perässä. Paksuissa talvivaatteissa heidän liikkumisensa näyttää kömpelöltä, vaikkei se sitä edes ole. Kiveltä toiselle, varmoin askelin, pienet lapset, niin itsevarmoina tässä valkeassa maisemassa.
Katselen heitä ja annan auringon koskettaa poskeani.

Mietin tulevaa, sitä että ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen meille annettiin valonkajen tunnelin päähän. Kaikki on viel niin auki, niin epäselvää ja epävarmaa etten osaa luottaa, mutta on mahdollisuus, on ehkä toivoa että tämä odotus päätyy kohta. Ei tämän vuoden puolella, mutta kohta. Ehkä vahvimpana toivo siitä että se päättyy. Että tulee joku ratkaisu. Ettei tämä välitila enää jatku.

Jatkamme kuitenkin odottamista, olemme tulleet siinä hyviksi. Odottamisessa ilman ajautksia.

Antaa ajan soljua lävitse. Lajin salaisuus, on se ettei tartu aikaan, antaa sen vain valua itsesi läpi. Koska niin se kuitenkin tekee. Vääjäämättä. Ei aika kuuntele meidän pyyntöjämme siitä kuinka nopeasti sen tulisi kulkea. Se kulkee meidän lävitsemme, ja jos me lakkaamme pyydystämästä sitä, se ei oikeastaan satuta. Ne ovat ne hetket kun me yritämme tarttua sen säröihin, yritämme säilöä sitä purkkeihin, kun sen kulku meidän kehomme lävitse tekee kipeää. Silloin se viiltää, puristaa ja vihloo. Aika on kuin voimavirta, jos sen antaa jatkaa kulkuaan se virtaa tasaisesti, jos sen pysäyttää se alkaa tulvia, kasaantua ja tuo paineen joka lopulta räjähtää.

Esikoinen on löytänyt ison jääpalan, hymy hänen kasvoillaan valaisee minunkin ajatukseni.
Hymyilen. Nauran hänen voitonriemulleen.
Lopulta lumi hiipii lasten kengistä sisään, kylmä laskeutuu kauluksesta kohti selkää.
Lähdetään kotiin syömään lounasta.
Seurustellaan hetki veljen ja kälyn kanssa.

Kun aurinko alkaa tehdä matkaansa kohti horisonttia, puen lapset uudestaan  ja lähden heidän kanssaan marssille.
Marssimaan “Helsinki ilman natseja” mielenilmaukseen.
Seisomme väkimassassa, kerron lapsille miksi me olemme siellä. Kerron muista ihmisistä, jotka ajattelevat ettei kaikilla olisi oikeutta olla täällä. Kerron miten he kiusaavat. Kerron esimerkein joita olemme itse arjessa kohdanneet mitä natsit ovat. Esikoinen kuuntelee, en ole aivan varma kuinka paljon hän ymmärtää, mutta katse on vakaa, varma.
“Me olemme täällä sanomassa että se ei käy!” Esikoinen sanoo Kuopukselle, hymyilen itsekseni kuullessani Esikoisen äänensävyn joka huokui varmuutta, määrätietoisuutta.

Kun marssi lähtee liikkelle, ottaa Esikoinen paremman ryhdin pyöränsä selässä. Pieni lapseni, vaaleanpunaisella pyörällään, sinisessä villapaidassaa. Pyörän korissa kaksi pehmokoiraa, katse eteenpäin, ilme vakavana. Kävelemme Hakaniemestä keskustaan, lapsi kysyy miksi poliisilla on kypärä ja liivit. Kerron ja selitän. En ole varma onko se neljävuotiaan asia tietää, mutta koen sen silti tärkeäksi. Olla rehellinen.

Lapset kuuntelevat iskuhuutoja “Alpakoita, ei natseja”. Kuopusta naurattaa. Hän kysyy onko marssillakin Alpakoita.
Kun ylitämme pitkää siltaa, rummuttajat marssivat vierellämme. Esikoinen kääntyy pyöränsä päältä katsomaan minua, hymyilen. Lapsi hymyilee takaisin, jatkaa hetken matkaansa, kunnes pysähtyy ja kun kumarrun kysymään mitä hän haluaa sanoa hän sanoo:
“Minulla on todella vahva olo täällä näiden ihmisten seassa.”
Halaan lastani ja nauran.
“Se on  hyvä, sillä ryhmässä on voimaa. Siinä on voimaa että me kaikki ajattelemme samoin”

Päivä kääntyy iltaan, väsymys, kotimatka.
Lasten nälkä.
Ystäväperhe tulee illalliselle.
Katsotaan hetki linnanjuhlia, Esikoinen kertoo että pukisi frozenbatman mekon jos olisi siellä. Hetken kuluttua hän lisää että hän haluaisi kyllä myös miekan juhliin mukaan.
Hymähtelen lapselle, väsymys painaa silmiä.
Vieraat lähtevät ja Puoliso vie lapset nukkumaan.

Talon täyttää hiljaisuus.
Tiskikone hurisee keittiössä, ulkona leijailee kevyitä lumihiutaleita kynttilälyhtyjen valossa.
Puhelimessa välkkyvät ystävän viestit, pala Kaliforniaa on rantautuntu Turkuun.
Mietin päivää, mietin elämää.
Tätä kaikkea kaaosta, aikaa joka virtaa minun lävitseni.
Lastani mielenosoituksessa, sama tahto, sama oikeudenmukaisuus jonka minun vanhempani minuun istuttivat, nähtävillä hänen silmissään.

Kohta tämä vuosi on lopussa, seuraavan on pakko olla parempi.
Siihen ajatukseen minä lopulta illalla nukahdan. Vailla suuria tunteita, vailla katkeruutta.
Muistan vain sen olleen viimeinen toteamukseni pääni sisällä kun suljin silmäni, ennen kuin pehmeä, syvä uni vei minut omaan maailmaansa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com