Onnen hinta

Punainen verho heilahtaa tuulen liikuttaessa sitä hellästi, kuulen miten kangas kahahtaa takaisin ikkunanpieleen ja linnunlaulu saavuttaa tajuntani.
Puolison käsivarsi kylkeni päällä, unesta raskas hengitys niskassani. Puolison kuiskaama “rakastan sinua “ennen nukahtamista kaikuu vieläkin päällämme, kuin suojaavana peittona maailman pahuudelta.
Aamun raikas ilma täyttää makuuhuoneen, en tiedä mitä kello on. Eikä sillä tunnu olevan väliä. Aurinko syö ajan merkitystä, pala palalta, kunnes se katoaa lopulta kuuman tähden sisuksiin.
Suljen silmäni ja annan kevyen tuulen ja varhaisen linnunlaulun viedä minut vielä hetkeksi muualle. Annan Puolison käsivarren painon maadottaa minut vielä hetkeksi häneen, hengitystemme rytmittyä samaan tahtiin ja ajatusten harhailla unen ja valveen rajamaille jossa sekunti vastaa eletyn elämän tuntia.

Nousen istumaan sänkymme laidalle. Katselen  syvässä unessa olevaa Kuopusta, ajatuksiini tulee samalla sydämenlyönnillä Amerikan rajalla olevat pakolaisperheet.
Ne tuhannet pienet lapset jotka heräävät tähän samaan aamuun rajalla olevilla leireillä, toiveissa nähdä vanhempansa. Samaan aikaan tämän maan päättäjillä ei ole aikeitakaan tehdä mitään jotta näiden lasten äiti voisi enää koskaan nähdä oman lapsensa nukkuvan, nauravan, itkevän. Nämä tuhannet lapset eivät ehkä enää ikinä saa tuntea oman vanhemapansa rintakehän lämpöä ja kuulla ääntä. Ajatus saa minut voimaan fyysisesti pahoin. Haluaisin rutistaa Kuopuksen syliini, suudella hänet märäksi enkä koskaan päästää irti. Tyydyn kuitenkin vain siirtämään hiussortuvan hänen kasvoiltaan korvan taakse.

Katan aamupalapöytää, Puoliso seuraa jalkapallo-ottelua. Ikkuna heijasta peilikuvani, aurinko on ruskettanut kasvoni, tuonut niihin lempeämmän katseen, iho on pehmeämpi koskea. Aurinko on poistanut käsien kivun ja turvotuksen, haalistanut hiuksiin vaaleita raitoja. Aurinko nostaa Puolisonkin kasvoille hymyn, olkapäille pisamat.
Ikä näkyy silmistä, tavasta katsoa takaisin. Ikä näkyy sielussa. Sanoi joskus kummitätini. Silmissä se asuu, se sielukin ajattelen samalla kun kaadan kiehuvaa vettä keltamustiin teemukeihin.

Täytän termospulloja jäävedellä. Paras hankinta hetkeen. Tänne on tullut oikea kesä, lämpömittari nousee yli 25 päivittäin. Mukana kannettava vesi kuumenee hetkessä juomakelvottomaksi. Termospulloissa se pysyy kylmänä päivän. Juomakelpoisena. Toisiin termoksiin ruoka. Mietin miten paljon elämmekään termosastioilla. Lähes kaikki lounaat ja välipalat. Joskus laskin kuinka paljon olemme ulkona, loppujen lopuksi on helpompaa laskea miten paljon vietämme aikaa sisällä. Tunnit jäävät päivisin pariin. Elämme ulkona, auringon alla, varjoisten puiden katveessa, meren äärellä, aaltojen loiskeessa.

En tiedä kuinka kauan tämäkään elämänvaihe voi kestää. Tämä ikuinen ulkona oleminen. Nämä spontaanit retket rannoille, metsiin, kukkuloille. Tämä minulle miellyttävin tapa elää.
Syksyllä kaikki muuttuu kun Esikoinen menee kouluun. Tulevaisuudessa kaikki muuttuu. Tulee erilainen arki, tulee erilainen työ. En minäkään loputtomiin voi tehdä töitä näin, ystävän varjoteltoissa istuen järvien ja merien rannoilla. En minä loputtomiin voi elää päivittämällä toisten tahojen istagramtilejä. Mutta se on sen ajan murhe. Se toinen elämä. Se toisenlainen arki. Ylitetään se silta kun se tulee eteen, kuten Puoliso aina sanoo, kaikesta.

Hymähdän ajatuksilleni. Samalla Kuopus juoksee keittiöön huutaen, jalassa on tikku.
Todellisuus, arki. Tätä se on. Tikkuja jaloissa, jääpaloja termospullossa.

Istun tekojärven rannalla. Ja kirjoitan. Kuuntelen ystävien jutustelua ja silmäilen rantavedessä polskivia lapsia.
Metsä ympäröii järveä, pieni tuuli käy. Rintavakoa pitkin valuu hikinoro ja tuuli heittää hiuksia sekaisin.
Helikopteri lentää ylitse ja muiden lasten nauru kiirii vettä pitkin kohti laiskasti huojuvia puiden oksia.
Mietin onko minulla oikeus tällaiseen arkeen.
Tähän vapauteen.
Mikä on minun onneni hinta. Onko minun onneni hintana elämän kassakuitissa muiden ihmisten kärsimys?
Miten samaa maata jalkojensa alla kävelevien elämä voikin olla niin erilaista.
Ajatus josta en ole koskaan päässyt selvyyteen.
Miten me voimme elää ja kokea samat hetket niin eritavoin. Miten elämä rakentaa meidän muistojemme kartastot erinäköisiksi.

Minun Piilaaksoni on niin kovin erinäköinen kuin  vaikkapa Puolison.
Hänen arkensa kulkee työn ja toimiston asettamien rajojen mukaan. Toisaalta hän näkee asioita joita minä en näe. Pääsee työn kautta paikkoihin, juhliin, tilaisuuksiin joista minä voin vain uneksia.
Mutta hän on eritavoin sidottu aikatauluihin, sidottu työyhteisöön, sidottu työntekoon kuin minä.
Minullakin on deadlineni, on päälle kaatuvat työt. On asiakkaat joille joudun vastaamaan työni jäljestä. Mutta kukaan ei sano missä minä voin työtäni tehdä. Eikä minun työni ole verrattivissa Puolison työhön, ei määrällisesti eikä vaatimustasoltakaan.
Hänen Piilaaksonsa on lähempänä sitä mitä elämä on hänelle kaikkialla. 

Minun Piilaaksoni on niin kaukana minun tavallisesta elämästäni, minun arjestani muualla. Minun laaksoni on lempeä. Minun laaksoni on vapaa. Se on ajoittain yksinäinen, se on raskas, se on vaativa. Se saa minut välillä nielemään kyyneleitä vessassa, se saa minut nukahtamaan iltaisin kesken kirjan lukemisen. Se saa minut ikävöimään takaisin Suomeen, se saa minut kuiskaamaan yöhön hiljaisia sanoja kaipuusta.
Mutta ennen kaikkea, juuri nyt se on vapaampi kuin mikään muu paikka minulle olla maailmassa. Ajatus on ironinen ja irvokas. Samalla kun tämä maa ryöstää niin monen ihmisten vapauden, antaa se minulle sitä sellaisella kauhalla joka tuntuu väärältä ja saa minut lähes sävähtämään syyllisyydestä.

Kohta laakso hiljenee, kesälomalaiset lähtevät kotimaihinsa, lomille. Tänne me jäämme yksin kertämään rantoja, metsiä. Kirjoittamaan aurinkovarjojen alle lasten syödessä vesimelonia.
Me elämme erilaista rytmiä, erilaista elämää kuin moni muu, ehkä jo pysyvästi tänne tulleita ulkomaalaisia. He poistuvat kesäksi kotimaihinsa, pudistavat tämän maan tomut jaloistaan, palatakseen syksyllä hengittämään metsäpalojen savuttamaa kuumaa ilmaa. Mutta me jäämme. Meidän aikamme täällä on rajallinen. Me imemme nyt tätä maata itseemme niin että se riittää vuosiksi eteenpäin. Me haluamme nähdä tämän loppuun, voidaksemme palata jonain päivänä Eurooppaan kevyin mielin.

Vielä monta kuukautta kalahtavat jääpalat termospulloissa, vielä monta kuukautta lämmittää aurinko ihon pehmeäksi rakastella. Silti tämäkin hetki on sydäntäsärkevän kaunis: lasten nauru, ystävien puheensorina, ymmärrys omasta vapaudesta, rakkauden kosketus niskassa, auringon polttava kuumuus rintakehällä.

Kotimatkalla moottoritien oikealla laidalla aukeaa näkymä kultaisille kukkuloille. Ne aaltoilevat edessäni suuria ja jylhinä. Kuu roikkuu tuon puuttoman kelta-kultaisen maamuodoestalman päällä kuin jossain satukirjan kuvituksessa. Päivän kuumuus nostaa näyn ylle sametinohue sumuvaipan, pehmentäen sitä niin että verkkokalvoille piirtynyt kuva jää elämään muistoihin joiden totuudenmukaisuudesta ei voi olla täysin varma.

Mutta minä voin olla varma tästä hetkestä. Tästä päivästä joka ei oikeastaan poikkea paljoa arkisesta päivästäni täällä, mutta jonka onnenhetket tuntuvat tänään nousevan tietoisuuteni vahvemmin kuin hetkeen.

En tiedä olenko ansainnut tätä, en tiedä kuka ansaitsee mitä. Ne rajalla rikkirevityt perheet eivät ansaitse kohtaloaan, niin moni muukaan tässä maailmassa ei ansaitse kohtaloaan. Miksi minä saan olla onnellinen, siihen minulla ei ole vastausta.

Minä voin vain elää, yrittää auttaa muita, yrittää kasvattaa lapsistani empaattisia ihmisiä jotka tunnistavat toisten hädän.
Siihen minä uskon.
Siihen minä asetan panokseni.
Hyvyyteen.
Empatiaan.
Rakkauteen.
Toivoon.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com