On aikuisellakin tunteet

Tiedättekö nämä aamut.
Aamut kun katsot iseäsi peiliin, näet ehkä hitusen liian tummat silmänaluset, näet vuosien hitaasti kovertamat uurteet silmänurkissa.
Näet itsesi siinä paljaana, aamun kelmeässä valossa. Näet unen jäänteet poskilla, unihiekan rippeet silmäkulmassa.
Näet eletyn elämän, toiveet tulevasta, näet tämän hetken, et muuta.

On aamuja joina peset kasvosi ja harjaat hiuksesi, aivan kuten tuhansina muinakin aamuina. Rutiinilla, ajatukset jo tulevassa.
Sitten on aamuja kun liikkeesi ovat verkkaisemmat, jokin saa olosi epämukavaksi. Katsot ylös kohti kattoa ja siinä se on, peilikaapin päällä. Istuu pienen pieni ikävän.
Ikävä, joka solahtaa silmänräpäyksessä olkapäällesi. Silittää sinua poskesta. Tuo mukanaan tuoksuja ja ääniä menneestä, muistoista.
Ikävä johonkin. Ikävä jotakuta.
Joskus ikävä on niin pieni ettei siitä saa kiinni.
Ei pysty määrittelemään mikä tai kenen muistot siinä asuvat.
Se vain tulee.
Melankolinen hiljainen tunne.
Istuu siinä, pitelee pienillä jaloillaan kiinni sinun olkapäästä, ottaa käsillä vielä tiukemman otteen korvastasi, ettei vain tipahtaisi.

Sellainen, pienen pieni ikävänpoikanen istahti minun olkapäälleni tänä aamuna.
Kuin tyhjästä.
Varoittamatta.

Kun venyttelin ja tein heräävälle keholleni armeliaan hitaita pilates liikkeitä se muistutti minua ajasta kun tähänkään ei ollut aikaa. Ei ollut aikaa aamuisin venytellä, ei ollut voimia nousta näin aikaisin. Samalla se muistutti ajasta Puistolan puutalossa. Tuossa talossa jota niin paljon rakastin. Muistutti portaiden raivostuttavasta kitinästä jonka olen jo mielessäni romantisoinut. Muistutti pyöreän keittiönpöydän ääressä vietetyistä lukuisista syysilloista. 

Muistutti kuinka siihen taloon käveli perheeni niin sännöllisesti ja usein, että olisi voinut kuvitella osan heistäkin asuvan siellä.
Kun Esikoinen herää, silmät innosta kiiltäen, koska on hänen luokkaretki päivänsä (menevät käymään Levis Standionilla), muistuttaa ikävä minua siitä että tätäkään hetkeä ei oikein voi jakaa isovanhempien tai serkkujen kanssa. Ei vaikka lapsi niin haluaisi.

Istutaan hetki sohvalla, lapsi painautuu syliini. Hänen lämmin kehonsa turruttaa minut hyvänolon tunteeseen. Haluan aina, aina, aina muistaa tämän kehon painon, tämän hiusten hajun, tämän käden lämmön, ajattelen. En halua koskaan unohtaa miltä tämä lapsi tuntui tässä iässä, minun sylissäni, vielä minua tarvitsevana. 

Ajatukseni harhailevat eiliseen, siihen hetkeen kun istuimme kaikki ruokapöydän ääressä, Esikoinen pyrkimässä Puolison syliin, pyytämässsä “halaa”.
Miten moni samanikäinen lapsi haluaisi tuon halauksen, muttei saa. Ei saa koska ei ole isää, ei ole äitiä, ei saa koska enää ei ole lupa pyytää, ei saa koska on poika, ei saa koska vanhemmat eivät halua halata. Mitä se tekee lapselle. Se halauksen puute. Se kosketuksen väistäminen.
Irrottaudun ajatuksesta, on liian aikaista, en kykene mahduttamaan näin vaikeaa keskustelua itseni kanssa tähän aamuun.

Aurinko nousee ja värjää ruokahuoneen seinän keltaiseksi. Esikoinen pyytää teetä. Kaadan lapselle teet pöllönmallisesta teekannusta. Hän kattaa mummilta saamansa venäläisen teemukin ja pitää siitä kaksin käsin kiinni. Tee höyryää lämpimänä kylmässä huoneilmassa.
Ikävä istuu ja katselee tuota näkyä kanssani. Hetkeen se ei sano mitään.

Esikoinen lähtee kouluun Puolison kanssa. Jään katsomaan heidän peräänsä, Kuopus pitelee kädestäni.

Minulla on ikävä minun omia töitä, minun projektejani, minun uraani. Huomaan ajattelevani.
Ikävä kasvaa kerralla kaksinkertaiseksi olkapäälläni. Kuiskuttelee muistoja siitä että joskus minulla oli käsissäni niin paljon, koin tekeväni jotain joka auttoi niin monia. Turvasin tulevaisuuttani taloudellisesti, pärjäsin. Ja nyt. Niin nyt.
Tämäkin on hyvä. Toistan itselleni.
Tästäkään en haluaisi luopua. En ihan vielä.

Tämäkin aika on sitä jota tulen myöhemmin kaipaamaan, teidän sen kyllä. Sitä aikaa josta tuo epämääräinen hahmo, joka ikäväski itseään kutsuu, tulee minulle tulevaisuudessa kuisktutelemaan.
Siitä huolimatta en pysty ravistelemaan sitä juuri nyt olkapäältäni.
En saa siitä otetta.
Annan ikävän vaeltaa lävitseni, annan sen kylmien sormien silittää poskeani.

Annan ikävän kaikkea kohtaan tulla kerralla.
Seison lämpimässä auringossa ja annan itselleni hetken luvan ikävöidä. Ikävöidä elämää Suomessa, ikävöidä perhettä, ikävöidä erilaista minuutta, ikävöidä poisnukkuneita ystäviä.
Annan itselleni luvan tuntea haikeutta, tuntea sen epävarmuuden aallon siitä onko tämä varmasti ollut oikea valinta minulle.
Annan itselleni luvan olla hetken hukassa.
Lapsille me sallimme tämän tunteiden aaltojen tulemisen ja menemisen. Itsellemme niin kovin harvoin.
Kuopus saa ymmärrystä osakseen itkissään aamuisin eroamisen vaikeutta. Saa anteeksi sen että itkee valmiiksi jo tulevaa hetkeä kun tuntuu vaikealta luopua minun kädestäni ja olla rohkea ja liittyä muiden kerholaisten joukoon. Saa lohtua.
Aikuisilta odotetaan jotain muuta.
Tunteiden sivuun pyyhkäisemistä, odotetaan ymmärrystä, odotetaan taitoa osoittaa kiitollisuutta silloinkin kun sitä ei tunne.

Kun kolibri lentää ruokinta-automaatille, palautan itseni tähän hetkeen.
Tunnen miten aurinko lämmittää selkääni, maistan kuuman teen väkevän maun.
Kiitollisuus vyöryy ylitseni, kuten niin usein ennenkin, vyöry vie ikävän mennessään. Olen kiitollinen tästä kaikesta, tästä mitä olen saanut kokea. Lapsistani, Puolisosta, perheestä, elämästäni.
Olen kiitollinen, että saan juuri nyt seistä tässä. Että vielä ei ole kiire mihinkään.
Kun olen vienyt Kuopuksen kerhoon, halannut ja vielä kerran selittänyt itkevälle lapselle tulevani ihan heti takaisin, palaan kotiin.

Jään seisomaan takapihalle, viikunapuun alle.
Kuuntelen lentokoneen ääntä taivaalla. Katselen ruskan värjäämiä puita naapureiden pihalla.
Tunteet ovat poissa.
Ei enää suuria sydäntä puristavia ajatuksia.

On vain tämä hetki.

Muista nauttia tästä ajasta. Ole kiitollinen.
Niin kaikki jaksavat muistuttaa, jos erehtyy älähtämään siitä miten vähän on aikaa. Miten paljosta on luopunut.
Lapset ovat pieniä vain hetken. Tulet kaipaamaan tätä aikaa.

Aivan kuin en tietäisi. Olen loppujen lopuksi oikeastaan niin täynnä, niin kypsä siihen, että ihmiset kuvittelevat etten minä nauttisi ajastani lasten kanssa.
Kyllästynyt kuulemaan kuinka kiitollinen minun tulisi olla siitä, että saan olla heidän kanssaan.
Että on kiittämötöntä kaivata takaisin oravanpyörään, omaan työhön ja erilaiseen elämään kuin tämä.
En minä kaipaa Suomen räntää, en kaipaa pimeyttä enkä minä kaipaa työstressiä.

Mutta minulla on lupa kaivata omaa identiteetiäni. On lupa kaivata sitä että teen työtä jolla on merkitys yhteiskunnallisesti Minulla on lupa kaivata perhettäni. Minulla on lupa kaivata sitä jotain, jolle en osaa sanoja edes pukea. 

Ja lapset.
Voi kun ihmiset tietäisivät kuinka kiitollinen minä heistä olen.
Ei sitä saa sanoiksi puettua.

Mutta en minä voi aina olla kiitollinen. En siitä että minulla on viikossa vain 5 tuntia omaa aikaa, en siitä että minulta vaaditaan, halutaan ja pyydetään jatkuvasti jotain. Huomiota, ruokaa, vaatteita, leikkiapua, leikkiseuraa, läksyapua, lukemista, olemista, syliä, lohtua, riidanratkomista.
Teen sen kaiken. Teen sen rakkaudella.
Teen sen, koska niin tehdään. Teen sen kasvattaakseni. Teen sen kasvaakseeni itse ihmisenä.
Mutta kiitollisuutta en siitä joka kerta koe.

En, vaikka tiedän ettei minulla alunperin pitänyt edes olla mahdollista saada näitä lapsia.
En, vaikka tiedän että nämä lapset ovat ihme.
En, vaikka teidän ettei minunkaan enää lääkäreiden mukaan pitäisi olla olemassa.
Tunteet, niin ikävä, kiitollisuus, arvostus, rakkaus, ahdistus, väsymys, viha… niitä on loputtomiin. Ja ne ovat sallittuja.

Voi kuinka minä toivoisin, että ne olisivat sallitumpia meille kaikille.
Että tämä yhteiskunta oppisi siihen että tunteista saa puhua. Että saa sanoa jos surettaa, vaikkei sillä olisikaan mitään konkreetttista syytä.
Saa sanoa, ettei jaksa, saa sanoa että haluaisi kävellä vain pois, vaikka tietääkin samalla ettei koskaan sitä tekisi.

Niin paljon nieltyjä tunteita.
Sitäkö se on, aikuisuus, että opitaan vaikenemaan tunteista.
Opitaan, ettei aamulla sanota että äidillä on juuri nyt ikävä omaa äitiä.
Opitaan, ettei sanota että en jaksaisi nyt yhtään solmia sinun kengännauhojasi, en vaikka tiedän että minun pitäisi olla loputtoman kiitollinen siitä että SAAN solmia kengännauhasi.
Opitaan, ettei mennä lähelle ja halata, ei vaikka tuntuisi juuri siltä juuri sinä hetkenä.

Ravistelen ajatukset harteiltani. Pyyhkäisen vielä toisen kerran sitä oikeaa hartiaa, sitä jolla ikävä istui aamulla, varmistan että sen pienet kynsiset jalat ovat irronneet.
Minä jatkan päivääni. Ilman ikävää. Ilman syyllisyyttä kiittämättömyydestäni.
Minä tunnen, ja haluan opettaa lapsenikin tuntemaan.
Kasvetaan aikuiseksi sitten joku toinen päivä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com