Oman kodin taika

Kesäsateen jälkeinen huumaava tuoksu tulvii olohuoneeseen avoimesta terassin ovesta. Terassin, jota ei vielä oikeasti ole, ellei betonista kivijalkaa lasketa. Mutta se elää jo meidän ajatuksissamme. Kuten kaikki tässä talossa.

Muutimme viikko sitten. Vihdoinkin omaan kotiin. Viimeiset kaksi kuukautta joka ikinen vapaahetkemme on kulunut tätä kotia remontoidessa. Vanhoja tapetteja repiessä, seiniä tasoittaessa, värejä valiten ja tapetteja pohtien. Ei siitä valmista tullut muuttopäivään mennessä. Värit löysivät kyllä tiensä seinille ja kattoon, mutta tapetit odottavat vielä rullissa ja listat ovat vielä kaukaista haavetta. Mutta me olemme täällä.

En tiedä miten kuvailisin teille tätä outoa kaaoksen keskellä koettua tunnetta. Kertoisinko teille miten aamuaurinko valaisee talon molemmat kerrokset, vai miten iltaaurinko värjää parvekkeen ja työhuoneen kullanväriseksi. Miten lapset ovat riemuinneet omista parvisängyistään ja kissat juosseet rallia lähes tuplaantuneissa neliössä.

Kertoisinko miten piha on valtavan remontin tarpeessa, mutta silti ihana. Tontin reunalla kasvaa vanha tammi, jonka oksilta orava kurkkii meitä uteliaasti. Kielot kukkivat villinä postilaatikon ympärillä. Lintujen laulu ja naapuruston rauhallisuus tuntuvat  absurdeilta, kun kuitenkin tiedämme asuvamme aivan Itä-Helsingin ytimessä.

Lasten koulut päättyivät lauantaina. Uuden kodin pahvilaatikko kaaoksen keskelle kehtasi silti kutsua vanhan pihan jengin. Ihmisiä, joista on tämän oudon korona-ajanjakson aikana tullut ystäviä. Se ainoa asia, jonka takia lähtö vanhasta kodista kirpaisi kovaa.

Keltaisen pöydän ympärillä syötiin mansikkakakkua ja suunniteltiin kesän menoja. Lapsilla yheisiä leireijä, yhteisiä juhannuksenviettoja ja loppukesälle yhteinen pieni matkakin. Ystävyydestä ei päästetä irti, se on varmaa.

Omassa puutalossa on jotain niin hävettävän onnelliseksi tekevää, etten tiedä miten päin sen kanssa olisin. Olen ollut äärettömän väsynyt tämän kaiken uurastuksen keskellä ja silti niin kovin onnellinen. Kun muuttopäivän iltana pohdin miksi ihmeessä tämä muutto väsytti enemmän kuin kaikki ne aikaisemmat, kun kuitenkin muutimme yli valtameren jos toisenkin, muistin mitä kaikkea muuta tänä keväänä onkaan tapahtunut.

Olen kuluneiden viiden kuukauden aikana saanut diagnoosin reumasta, totuttanut kehoni lääkitykseen, joka aluksi sai minut voimaan pahoin ja nosti kaikki muistot esiin ajalta kun kävin sytostaattihoidoissa. Tämän rinnalla sain diagnoosin melanoomasta, joka hoidettiin leikkaamalla jalasta aika iso palanen ihoa pois. Itse leikkaus oli päiväoperaatio, mutta toipuminen tarkoitti monta viikkoa liikkumattomuutta, joka oli kaltaiselleni ulkoilmaihmiselle aivan kamalaa. Ja koska tämäkään ei vielä riittänyt löytyi toisesta munasarjasta massaa, joka piti myös leikata pois. Se oli vaaraton kysta, mutta leikkaus kuitenkin vaati toipumisen.

Ja kun toipuminen oli ohitse, alkoi remontti. Töissä on ollut hektinen vuosi, jonka lisäksi aloitin töiden rinnalla vielä opiskelunkin. Että jos on hieman väsyttänyt, niin ehkä se ei ole ihme.

Mutta nyt on edessä kesä. Ja oma koti. Haaveilen josko saisin sen oman puun istuttaa jo tänä syksynä, mutta varmaksi en itselleni sitä vielä lupaa. Pitkästä aikaa nurkan takana häämööttää kaikille yhteinen kesäloma, ilman aikataulua ja painetta suorittaa liian montaa asiaa kerralla.

Tänne minä haluan taas kirjoittaa enenmmän ajatuksia. Ajatuksia, joita olen pohtinut samalla kun hioin seiniä tai levitin tasoitetta. Ajatuksia, joita maistelin kieleniä päällä levittäessä telalla maalia seiniin. Lauseita, joita putkahteli mieleeni repiessäni rumia listoja ikkunoiden ympäriltä tai teipatessa ovien karmeja maalilta suojaan. Ajatuksia tasa-arvosta, lapsuudesta, vanhemmuudesta, elämästä. Lauseita ikävästä. Sydämen ääniä Kaliforniasta ja Suomesta. Muistoja Berliinistä, Lontoosta, Intiasta, Marokosta.

Mutta nyt halusin vain jakaa kanssanne hetken. Teekuppi tyhjeni, ja aurinko laski talojen taakse. Minä pakkaan seuraavaksi Esikoisen leirirepun ja Kuopuksen varhaiskasvatusvaatteet valmiiksi. Vielä muutama viikko tätä oudon kaoottista elämää ja sen jälkeen me luisumme hetkeksi ajattomuuden kuplaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com