Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Ohi soljuva elämä

29.11.2018

Kello on 5.30.
Tuijotan hiljaiseen pimeyteen ja kiellän itseäni sulkemasta enää silmiä.
Koko loman ajan sai nukkua aamulla vähintään kello 7. Tai hyvä on, kahtena aamuna Kuopus taisi Meksikossa herätä kello 6.
Mutta nyt ollaan takaisin arjessa. Takaisin aikaisissa aamuissa.
Tai itsehän minä tämän itselleni olen päättänyt tehdä. Jos en urheilisi aamuisin, voisin nukkua kello 7 asti.
Mutta olen päättänyt pitää kiinni siitä mikä tekee minulle hyvää, mikä auttaa jaksamaan, ja se on urheilu.

Lapset alkavat kokoamaan palapelejä lattialla herättyään. Muistutan koulupäivästä, pukemisesta, aamupalasta. “Joo, joo, ihan kohta” kuuluu vastauksena.
Annan heidän koota palapelit loppuun, aikaa on vielä.
Ulkona on harmaata.
Harmaata mutta juuri nyt vielä niin kaunista. Syksyistä.
Liian lämmintä ollakseen sellainen syksy minkä Euroopasta tunnen, mutta silti selkeästi syksy. Ruska saapui vihdoinkin rytisten, japaninvaahterat loistavat keltaoranssissa loistossaan, neidonhiuspuut (gingko) sattuvat lähes silmiin keltaisissa viitoissaan.
Metsät ovat hiljenneet, ei kuulu lintujen sirkutusta, ei kuulu muuta kuin lehtien kahinaa maassa ja puiden natinaa.

Puoliso sanoo teekuppinsa ylitse tekevänsä etäpäivän kotoa käsin. Ettei tarvitse sateessa pyöräillä toimistolle ja kotiin.
Nyökkään. Olisin joka tapauksessa lähes koko päivän lasten kanssa poissa.
Tänään on minun työpäiväni Kuopuksen kerholla, iltapäiväksi on ohjelmaa.

Hetkeksi ajatukset karkaavat siihen vanhaan kotiin joka meillä oli silloin ennen kuin tulimme tänne. Siihen kotiin jossa meillä oli erillinen työhuone. Rakastin sitä huonetta. Sen kirjahyllyä, sen suurta työpöytää, kaikkea sitä mikä kertoi minulle siitä maailmasta jossa tunsin olevani niin kovin hyvä. Muistan sen tunteen kun sai sulkea työhuoneen oven, jättää arjen hetkeksi sinne toiselle puolelle, keskittyä vain omiin asioihin, elämämään, antaa jonkun toisen hoitaa kakkavaipat ja palikkatorinen rakentamiset.

Hymyilen ja muistutan itseäni myös niistä lukuisista yön hiljaisista tunneista joita työhuoneessani vietin, niistä pimeistä alkutalven öistä jolloin työhuone muuttui öisin paikaksi jossa katselin näytöltä Sopranoksia Kuopus sylissäni nukkuen. Muistan miltä työtuoli tuntui selkääni vasten, miltä peikonlehti kirjahyllyn päällä näytti kun kuunvalo osui sen lehtiin. 

Havahdun vilkaisemaan kelloa, Esikoisen on aika lähteä kouluun. Puoliso tuijottaa vieläkin aamu-unisena puhelintaan ja teekuppiaan.
Huokaisen ja pyydän Esikoisen luokseni, harjaan hänen hiuksensa, letitän ja ohjaan keittiöön laittamaan kenkiä jalkaan. Siirryn vahtimaan tilannetta, Esikoisella kun on tapana harhautua toiminnasta jos hänelle tulee mieleen jotain muuta.
Ojennan toppaliivin ja repun.

Varmistan, että Puoliso ottaa Esikoisen eväsrepun mukaan, ei olisi ensimmäinen kerta kun se unohtuisi.
Tunnen itseni välillä 50-luvulta tähän aikaan hypänneeltä kotirouvalta. Siinä minä seison heiluttamassa kun Mies ja lapsi lähtevät aamulla kouluun ja töihin. Ojennan lounaslaukkuja ja suutelen hyvästiksi. Vain esiliina puuttuu.

Pehmeä sade täyttää ilman.
Pakkaan Kuopuksen lounaan laukkuun ja keitän vielä termokseen teetä itselleni. Sijaan vuoteen, tyhjennän astianpesukoneen. Sitten on minun ja Kuopuksenkin aika lähteä.
Hyvästelen takaisin tulleen Puolison, ja hoputan lapsen ovesta ulos.

Työpäivä kerholla. Tehdään vihanneskeittoa. Kaikki lapset ovat tuoneet yhden tai kaksi vihannesta. Kuopus toi porkkanan ja kurpitsan. Lapset pilkkovat vihannekset pieniksi palasiksi. Jokainen lapsi vuorollaan valitsee yhden tai kaksi.
Keitto syödään lounaaksi, se on yllättävän hyvää. Useampi lapsi syö lautasen tyhjäksi ja pyytää lisää.
Yksi äiti ihmettelee voiko ruuan tekeminen lapselle olla näin helppoa. Sanoo ettei ole koskaan ajatellut että vihanneskeittoa voisi tehdä näin yksinkertaisesti.
Jään miettimään miten tämäkin asia on niin pieni, ja samalla niin suuri jollekin.
Miten vähällä ihmisiä voisi auttaa elämään omaa arkeaan lasten kanssa helpommin.

Ulkona sataa. Moni lapsi ei omista sadevaarusteita. Kerholla on jotain omia, muistutan itseäni että koluan kotona kaapit läpi ja tuon pieneksi menneet ja turhat kumisaappaat sinne. Parempaan käyttöön.
Täällä kerhossa ulkoillaan säällä kuin säällä. Se ei ole tässä maassa mitenkään itsestään selvyys. Suurin osa kalifornian lapsista ei ulkoile sateella. Kouluissa lapset laitetaan katsomaan elokuvia välitunneilla jos sataa.
Naurettavaa, näin suomalaisen näkökulmasta. Mutta täällä siihen liittyy niin paljon. Rakenteellisia ongelmia. On turvallisuuskysymyksiä, on varustelutason uupumista.
Mutta onneksi kerhossa ulkoillaan.

Kotiin tulleessa sähköpostissa pyydettiin laittamaan useampi vaatekerta reppuun mukaan jos lapsi ei omista sadevaatteita. Sitten vaihdetaan kuivaa ylle, vaikka monta kertaa päivässä. Mutta lapsen täytyy saada olla ulkona myös sateessa, oli viesti.
Loppulaulu ja lounas pihalla. Kysyn Kuopukselta mentäisiinkö kotiin syömään. Lapsi ei halua. On tapojensa orja. Haluaa istua tutun pöydän ääreen, syödä lohi-riisinsä ja katsella miten tuuli heiluttaa lehtiä puista maahan.
Aurinko pilkistää pilvien takaa.

Pöydän ääreen istuu muita äitejä lapsineen. Puhutaan politiikasta, nauretaan vähän. Katselen näitä naisia, näitä nauravaisia toimeliaita äitejä. He ovat hyviä ihmisiä, tunnen kiitollisuuden aallon vyöryvän lävitseni kun ajattelen että heihinkin minä olen saanut tutustua tämän syksyn myötä.
Elämä tuntuu ottavan välillä paljon, mutta kyllä se sitten antaakin, runsaalla kädellä.

Haetaan Esikoinen koulusta. Kuopus haluaisi esitellä Esikoiselle uuden kypärän valoefektiä, Esikoista ei kiinnosta. On äreä, kuten usein heti koulun jälkeen. Haluaa hetken rauhaa. Kuopus taas haluaisi heti kaiken huomion, kertoa niin monta asiaa. Hän on niin odottanut tätä hetkeä, että saisi taas olla Esikoisen kanssa. Katselen kahta lastamme, tuota taisteluparia ja parhaita ystäviä keskenään. Yhdessä hetkessä he saattavat halata ja toisessa huutaa ja painia. Hyvässä ja pahassa he ovat tosilleen kaikki kaikessa. Pyöräillään kotiin. Jätetään vain pyörät aidan viereen ja noustaan samantein autoon. En kerro Esikoiselle että isä on kotona, haluaisi kuitenkin sisälle ja on sovittu että nähdään muita lapsia puistossa.

Ajetaan puistoon, takakontti auki, lapsille kuravaatteet päälle.
Taivas enteilee sadetta, sadetta jota ei lopulta kuitenkaan tule.
Tulee vain lempeä syksyinen iltapäivä.
Keltaiset lehdet peittävät puistonpenkin, hiekka on märkää.

Lapset juoksevat pitkin leikkipuistoa, muita kuin meidän kuusi suomalaislasta ei näy. Äänet kohoavat kohti taivaisiin kurkottelevaa punapuuta.
Puun alla penkillä me äidit puhumme kouluista, lasten nukkumisesta, kaikesta oleellisesta ja oleettomasta.
Lapset käyvät välillä hakemassa lohtua, välillä hedelmiä.
Syksy ravistelee lehtiä ja aurinko jossain pilvien takana värjää taivasta kellertävänharmaaksi.
Tee termosmukissa on kuumaa ja laukkuun eksyneet rusinat maistuvat makealta.
Siinä hetkessä on hyvä.
Ei se ole metsä, ei se ole merenranta, ei se ole loma. Se on ihan arkinen leikkipuisto, niitä joita minä yleensä vihaan.
Mutta jotain siinä hetkessä on silti kohdallaan.
Värit, tunnelma, helppous.

Päivän päätteeksi vielä Ikea.
Pakko käydä vaikkei huvittaisi. Puoliso on palellut jo monta yötä ohuen peittonsa alla. Lupasin hakea paksumman peiton.
Esikoinen protestoi takapenkillä.
Laitan stereoita lujemalle. En jaksa kuunnella lapsen vastaanväittämistä, en jaksaisi juuri nyt tässä loppuiltapäivän väsymyksessä ja ruuhkassa kuulla mitään.  The Soundsin Rock & Roll valtaa auton. Kuopus kysyy onko tämä niitä lauluja joita sinä ja isä kuuntelitte kun olitten nuoria. Nyökkään ja hymyilen. Kyllä tämä on juuri niitä lauluja.

Lapset kuuntelevat hiljaisuudessa.
Seuraavissa punaisissa valoissa tulee hiljaisuus, kappale loppuu.
“Teillä oli varmaan hienoa silloin nuorena” Esikoinen sanoo rikkoen musiikin jälkeisen harmonian.
Nauran, joo niin oli. Mutta on meillä nytkin, teidän kanssa.

Ikea, iltapäiväväsymys. Peitot ovat siellä keskellä, pakko vaeltaa läpi puolet kaupasta ensin. Esikoinen vääntelehtii epämukavan näköisenä. Lopulta kysyn mikä vaivaa. Jokin tuntuu pahalta alushousissa hän sanoo ja samantein alkaa laittaa niitä paremmin.
Vilkaisen ympärilleni, olemme lähes ainoat ihmiset, okei kaivele housujasi sitten, ajattlen. Samassa lapsen huuto täyttää koko kaupan. Käännyn katsomaan häntä silmät selälläni, mikä nyt on.
Esikoinen itkee ja huutaa. Lopulta saan selvää että hän on satuttanut pippelinsä leikkipuistossa. Siihen on tullut haava. Haavasta vuotaa verta. Lapsi huutaa kuin viimeisellä tuomiolla. Kyykistyn hänen eteensä, katsastan tilanteen, ei mitään vakavaa. Huutoon diagnoosini ei vaikuta.
Lohdutan lasta, joka lähes karjuu niin, että ääni kimpoilee Ikean seiniä pitkin ja kiirii koko jättimäismäisen kauppakompleksin läpi.

Mietin siinä hetkessä miten joka tuutista suolletaan niitä “elä hetkessä, rakasta joka solullasi, muista nauttia lapsistasi kun he ovat pieniä”  lauseita.
Tekisi mieleni kutsua jokainen niiden kirjoittaja siihen minun kenkiini pitelemään tuota karjuvaa lasta ja selvittämään miten tämä kauppareissu hoidetaan kunnialla läpi.
Lasken kymmeneen ja totean tällä kertaa meneväni sieltä mistä aita on matalin. Käytän keinoa jota lähes koskaan en käytä.
Lahjon lapseni hiljaiseksi.
Lupaan hänelle pehmolelun jotta tulisi parempi mieli kunnes päästään kotiin. Tietenkin pitää sitten luvata myös Kuopukselle. Leluhyllyllä huuto vihdoin hiljenee. Kuopus kysyy oman lelunsa valittuaan voidaanko nyt tästä ostaa heidän viikkorahoillaan se pehmolelu niille köyhien perheiden lapsille? Meillä oli joskus puhe siitä, että joulun alla lahjoitetaan köyhien perheiden lapsille lahjoja, kuten pehmoleluja. Lapsetkin halusivat osallistua ja minä lupasin.
He itse ehdottivat että käyttävät viikkorahaansa siihen.
Ostetaan nyt sitten pöllö.
Pöllö jollekin lapselle joka ei muutoin ehkä pöllöä tai mitään muutakaan pehmoa jouluksi saisi.

Ilta.
Hiljaisuus.
Vain tiskikoneen hurina keittiöstä rikkoo sen.
Puoliso on pelaamassa sählyä.
Keitän teetä.
Liian monenen kupin jo. Yöllä varmasti närästää.

Tuuli riepottelee mehikasviammpelia ikkunan takana, sähkökaapin ovi kolahtelee talon takanurkassa. Sade ropisee katossa.

Istanhdan pöydän ääreen ja alan rakentaa lasten joulukalenteria. Taas jokin asia jossa voisi päästää itsensä helpommalla, mutta kun ei halua.
24 pientä pussia, niihin kaikkiin pieni yllätys. Numeroin pussukat, sentään en enää paketoi yllätyksiä, niinkuin aikaisempina vuosina. Nyt on vain kangaspussit. Niitä voi käyttää joka vuosi. Enkä enää tee molemmille lapsille omaa kalenteria, he saavat jakaa yhden, avata luukut vuoropäivin.
Unelmaelämässä teksin toki molemmille omat, unelmaelmässä ompelisin itse ne pussukat.
Mutta kun minulla on vain tämä minun kaoottinen tosielämä.
Tämä missä lapsi huutaa keskellä Ikean käytävää että hänen pippelistään vuotaa verta ja minun ensimmäinen reaktioni on, että ei luoja tämäkin vielä.

Nyt jo naurattaa, tämä kaikki, tämä elämä.
Yhtä parodiaahan tämä on.
Naurahdan itsekseni, itselleni.
Tuijotan pitkään ulos pimeään.
Kohta vaihtuu vuorokausi, yö muuttuu taas päiväksi.
Arki, arjen jälkeen.

Vuosien kuluttua nämä ovat vain yhtä isoa yhtenäistä muistoa. Ei mitään erityistä, ei mitään suurta. Pieniä sattumia, pieniä pilkahduksia muistojen seassa. 

Ohitse soljuvaa elämää.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

2 vastausta artikkeliin “Ohi soljuva elämä”

  1. heidy sanoo:

    Ja niin, parasta ikinä. Kivasti kirjoitat. Ihanaa loppu vuotta terkkuja Malaga,Espanja

    1. Annuska sanoo:

      niinpä, parasta ikinä 🙂
      Ihanaa loppuvuotta sinne Malagaan myös.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »