Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Muutuinko minä, vai muuttuiko elämä?

17.07.2019

Kadonneita asioita nykyarjestani.
Hitaus, ei niinkään verkkaus vaan hitaus.
Pysähtyminen ajatukseen, pysähtyminen hetkeen.
Hiljaisuus.
Omien ajatusten jatkuva kuuleminen, oman tahdon kuuleminen.
Pakottomuus, kun ei ole mikään pakko lähes mitään.


Luen yllä olevia lauseen pätkiä muistikirjastani tiistain auringon hiipiessä hiljalleen kohti horisonttia.  Armollisen viileä ilma virtaa läpivetona talomme läpi, kuumasta päivästä muistona on vielä lämpöä hohkava keho ja ilmassa tuoksuva tomu. 

Olin viikonlopun yksin matkoilla. Matkustin toiselle puolelle Amerikkaa, osallistuakseni näyttelyni avajaisiin. Vietin viikonlopun ystäväni luona, ilman lapsia, ilman Puolisoa.
Se viikonloppu oli kuin matka johonkin toiseen aikaan. Siihen aikaan ennen lapsia. Kun elämän täytti tavalla tai toisella taide. Kun elin apurahataiteilijana, opetin valokuvausta, tein yhteisötaideprojekteja ja käytin yleisesti taidetta kaikissa työpajoissani opetusmetodina.

Ystävä kenen luona asuin tuon viikonlopun on eräs toinen taiteilija johon tutustuin yli seitsemän vuotta sitten Berliinin taiteilijaresidenssissä. Jaoimme saman residenssin kolmen kuukauden ajan. Istuimme tunteja keittiöpöydän ääressä juomassa teetä, puhumassa elämästä ja ennenkaikkea varmaan taiteesta. Tiedättekö olimme varmaan niitä aika raskaita ja ärsyttäviä ihmisiä jotka käyttivät kaikkia niitä käsitteitä ja monimutkaisia sanoja joita kukaan muu kuin taidetta opiskelleet eivät voineet ymmärtää. Viittasimme puheissamme jatkuvasti eri taidemaalareihin, valokuvaajiin, arkitehteihin ja muihin meidän maailmassamme suuriin tekijöihin.
Jaksoimme väitellä siitä millä väriskaalalla William Turnerin Orjalaiva olikaan maalattu.

Näin jälkikäteen ajateltuna olen miettinyt eikö meillä koskaan ollut kiire, eikö meillä ollut mitään muuta tekemistä iltaisin?
Totuus tosin on, että tein tuolloin töitä lähes aina. En viettänyt vapaapäiviä oikeastaan koskaan. Aina oli jossain jokin deadline painamassa, jokin asia piti hoitaa joka ikinen päivä.
Nykyään kun Facebook muistuttaa edellisistä vuosista nostaen esiin vanhoja päivityksiä, ovat lähes kaikki päivitykset ennen lapsia kertomuksia siitä kuinka hukun töihin. Kyllä, elämäni oli täynnä, täynnä taidetta, töitä ja sen ympärillä pyörivää maailmaa.

Tuo mennyt viikonloppu oli hetkellinen paluu siihen aikaan, kun merkityksellisiä olivat niin eri asiat kuin nykyään.
Kun saatoin silmääni räpäyttämättä täyttää viikonloppuni pelkällä taiteella, näyttelyillä, keskustelutilaisuuksilla ja kirjoittamisella.
Kun kukaan ei kaivannut minua, kukaan ei tarvinnut minun panostani johonkin muuhun.
Sain elää työlleni, sain elää taiteelleni.

Sunnuntaina, istuessani lentokentällä odottamassa lentoani, jäin miettimään kulunutta päivää. Sitä miten koin etten ollut saanut koko sunnuntaina oikein mitään aikaiseksi.
En vaikka aamulla tein tunnin mittaisen pilateksen puistossa ja kävelin sen päälle 5 kilometrin lenkin puiston ympäri. En vaikka aamupalan jälkeen luin pitkästä aikaa huolella sähköpostini ja vastailin useaan jo pitkään ilmassa roikkuneeseen kyselyyn.
En vaikka sen jälkeen pitkästä aikaa kerrankin vain hetken lueskelin kirjaa ja kirjoitin ajatuksiani ja muistiinpanoja muistikirjaani käsin. En vaikka kävin pitkän keskustelun ystäväni kanssa Berliinin juutalaisten kohtalosta ja sain nähdäkseni hänen lasisen kirjansa joista jokainen sivu merkitsi yhtä Berliinin synagogista. En vaikka ehdimme käydä lounaallakin kahvilassa ennen kuin matkani lentokentälle alkoi.
Mietin miten tuollaisenkin päivän jälkeen minulla saattoi olla olo etten ollut tehnyt mitään, että olin vain kuluttanut aikani enkä saanut aikaiseksi mitään.

Nämä kuluneet vuodet, sen tammikuisen päivän jälkeen kun Esikoinen syntyi tähän maailmaan, syntyi keskelle tätä minun ja Puolison silloin jo 13 vuotta jatkunutta yhteisoloamme, ovat olleet ikuista tasapainoilua ajan ja ehtimisen kanssa.
Jo hyvin varhain minä luovuin siitä, että olisin ollut enää se joka on aina tehnyt kaiken ajoissa valmiiksi.
Yliopiston viimeiset tehtävät muistan kirjoittaneeni yön pimeinä tunteina, niinä pieninä hetkinä kun Esikoinen nukkui edes hetken rauhassa. Minä joka ennen teki kaiken ajoissa, minä joka loi itselleen deadlinet ennen oikeita deadlinejä, minä jouduin kirjoittamaan itselleni aivan uudet säännöt elämääni.

Vuosien varrella olen oppinut pihistämään hetken sieltä, toisen täältä tehdäkseni niitä asioita jotka minun täytyy tehdä.
Olen oppinut olemaan tehokas niinä tunteina kun minä saan kirjoitusrauhan, olen oppinut pitämään kameran ja sen kaikki varusteet aina mukana, sillä mitään erillisiä kuvauspäiviä minä en enää ehdi järjestää, kaikki täytyy tapahtua silloin kun siihen on tilaisuus, usein suunnittelematta, nopeasti ja tehokkaasti.

Kirjoitan kun ehdin, pätkissä, nopeasti, tehokkaasti.
Sen sijaan, että iltaisin silittäisin pyykkimme tvsarjoja katsoen, käsittelen silloin valokuvia, illasta toiseen.
Päivät täyttyvät lasten tarpeista, jo kauan sitten lakkasin liiaksi miettimästä mitä minä haluan tai ennemminkin haluaisin tehdä.

Prioriteetilistani uudistui sinä pimeänä talviyönä kun elämääni solahti Esikoinen jonka lapsuudessa päätin olla läsnä niin paljon kuin pystyisin.
Ei se helppoa ole ollut, luopua niin isosta osasta itseään.
Ensimmäiset vuodet minä kipuilin sitä enemmän. Kaipasin ja tunsin huonommuutta kaikessa. En ollut tarpeeksi hyvä äiti, mutten enää tarpeeksi hyvä taiteilija, työntekijä tai suorittajakaan.

Nyt, ilman että olen asiaa sen enempää pohtinut, olen ilmeisesti vain sopeutunut.
Sopeutunut siihen, ettei päivä enää täyty vain minusta. Minun työstäni, minun tarpeistani.
Sopeutuntu jopa siihen pisteeseen, että jos näin käy enemmän kuin päivän ajan, tunnen siitä valtavaa syyllisyyttä.
Kuin tekisin jotain kiellettyä.
Ehkä oppisin, sopeutuisin, takaisin toisenlaiseenkin arkeen. Siihen missä minuuteni olisi enemmän esillä, missä minun puhtailla haluillani olisi enemmän merkitystä. Juuri nyt en koe kuitenkaan mitää tarvetta sille.
Juuri nyt on ihan hyvä näin.
Kyllä se tarpeeksi nopeasti vielä muuttuu, tämäkin hetki. Tämäkin arki. Tarpeeksi nopeasti olen siinä elämänvaiheessa missä etsimällä etsin hetkiä joita saan viettää lastemme kanssa. Kun tyhjästä keksin heille tarpeita joita varten he minua tarvitsevat, ettei ainoa minua tarvitseva taho olisi työni ja sen kautta tuleva tunne merkityksellisyydestä.

Takampihan nurmikon sprinklerit sihahtavat käyntiin ja kostea ja viileä tuulahdus kantaa olohuoneen ovista sisään. Tätäkin tekstiä kirjoittaessa olen keskeyttänyt tämän tekemisen kolmesti, antamaan Esikoiselle vettä, hakemaan lasten uimavaatteet pesukoneesta kuivumaan, laittamaan Esikoiselle rasvaa kutiavalle iholle. Olen nostanut sormeni näppäimistöltä kesken lauseen vain palatakseni siihen, ottaakseeni roikkuvasta sanajonosta taas kiinni ja viimeistelläkseni sen pisteeseen saakka.

Tätä minun elämäni nykyään on.
Pieniä hetkiä, sirpaleita pitkin päivää.
Minun taiteeni, minun työni, minun opiskeluni. Tätä se juuri nyt on. Palasia kaiken muun elämän keskellä.

Olen nykyään, tässä lapsiperhearjen keskellä ehkä hitaampi, vähemmän töitä aikaansaava, taiteilijana vähemmän tuottava, vähemmän kaikkeen osallistuva.
Mutta ihmisenä, olen nykyään ehkä tasapainoisempi, monipuolisempi ja aikaansaavampi kuin olen ollut koskaan elämäni aikana.

Aurinko on jo painunut horisontin taakse, luumpupuu on enää musta varjo tummansinistä taivasta vasten. Talon toiselta puolelta nousee kohta kuu.
Minun elämäni nytkähtää taas yhden päivän verran eteenpäin.
Päivän verran, jonka aikana en oikeastaan saanut virallisesti aikaan muuta kuin nämä sanat teidän luettavaksenne.
Toisaalta, päivän verran, jonka aikana Esikoinen oppi sukeltamaan ja hyppäämään veteen, Kuopus oppi kellumaan tähden lailla ilman mitään uimaliivejä, päivän jonka aikana minä luin lapsillemme kirjastossa kolme kirjaa muurahaisista ja Esikoinen luki minulle ääneen englanniksi yhden kirjan supersankareista. Päivän jonka aikana kuuntelin lastemme naurua ja katselin heidän sinisiä silmiään.
Menetin ehkä taas päivän työelämästäni, päivän, jonka aikana en ole kehittynyt, päivän jonka aikana en ole oppinut muuta kuin tekemään taas uuden makuisen ramenkastikkeen.
Mutta olen lakannut murehtimasta sitä.
Ainakaan joka päivä.

Juuri nyt minä koen elämän antaneen minulle enemmän kuin olen uskaltanut pyytää.
Ja vaikka huijarisyndrooma kuiskaileekin ajoittain olkapäilläni, haluaisi vakuuttaa minut siitä, etten minä oikeasti ole elämässäni saanut aikaiseksi mitään, ja ihan kohta sen huomaa koko maailma, minä toki viimeisenä, yritän silti uskoa siihen, että minä olen kaikkea sitä mitä kuvittelenkin olevani.

Minä olen jopa saanut ajoittain takaisin niitä palasia siitä vanhasta minuudesta, pieniä hetkiä, viikonloppuja siellä, päiviä täällä, kun saan hetkittäin olla vain ja ainoastaan sitä mitä olin silloin joskus.
Ja jos mietin tarkkaan sunnuntai-illan ajatuksiani, luulen uskaltavani sanoa, etten minä enempää sitä juuri nyt halua.
Sillä minä haluan nimenomaan tämän kaiken.
Tämän sillisalaatin jossa oma ajatus hukkuu elämän äänten alle.
Haluan tämän oudon täyteläisen elämän, joka maistuu kermalle ja keskeneräisille työprojekteille.
Tämän pienistä hetkistä koostuvan elämän jossa ei ole mitään selkeää alkua eikä loppua, on vain jatkumo.

Ja mitä tulee viikonloppuna kirjoittamiini sanoihin.
Vielä tulee aika kun nuo kaikki hiipivät takaisin elämääni, jos minä niin tahdon.
Siitä olen aivan varma.
Se, tahdonko minä niitä enää silloin takaisin, se on sitten sen ajan murhe.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »