Muutos vähemmän ahdistuneeseen vanhemmuuteen asuu meissä itsessämme

Tällä viikolla Yle kertoi laajasta kansainvälisestä vertailututkimuksesta, jossa vertailtiin muun muassa eri maiden vanhempien uupumusta. Suomi sijoittui sijalle seitsemän.
Yksi suurimmista syistä sijoitukselle on Ylen artikkelin mukaan yksilökeskeinen kulttuuri.

Yllätyinkö tästä tuloksesta? En tippaakaan. Olen paljon kirjoittanut vuosien varrella siitä, miten vanhemmuus on muuttunut ikään kuin kilpaurheiluksi. Olen tunnustanut itsekin pitkään suorittaneeni vanhemmuutta, yrittäneeni yltää siihen täydelliseen tapaan olla vanhempi, tietämättä edes itse, mikä se täydellinen on ja kuka sen muka määritteli.

Hainko itse apua silloin kun Kuopuksen refluksi väsytti ja söi voimia? En todellakaan. Itsehän olin soppani keittänyt. Se oli viesti ympäristöltä. Ja vaikka kuinka tiesin, että apua saa jos vain pyytää, koin, että se olisi ollut merkki heikkoudesta. Joten mielummin kävelin yöt itkevän vauvan kanssa ja ne hetket kun lapsi edes hetken oli poissa minun käsivarsiltani, arvatkaa mitä minä tein?
Silitin lasten vaatteita. Kyllä vain. Silitin kestovaipat ja Kuopuksen bodyt, jotka kuitenkin ehtivät usein olla lapasen päällä vain tunteja, kunnes refluksioksennukset taas sotkivat ne. Mutta halusin olla hyvä äiti. Kun joku äitiystävä jossain välissä huomautti asiasta, lakkasin kertomasta tekeväni niin. En halunnut arvostelua, halusin vain, että olen hyvä äiti. Sen kuka sen hyvyyden lopulta määritteli, on minulle edelleenkin hieman arvoitus. 

Nyt kun vuosia on kulunut tuosta ajasta, voin jo hieman pyöritellä silmiäni tapahtuneelle. Voin tavallaan laittaa sen samaan laatikkoon kuin aikoinaan ystäväni kertomuksen hänen lastensa vauva-ajasta. Ystäväni oli lukenut jostain, että lapsen oppiessa konttaamaan olisi hyvä pitää lattiat puhtaana ettei lapsi vahingossa syö likaa kontatessaan. Ystäväni pesi siis joka ilta koko asunnon lattiat, käsin, kontallaan. Hänkin kuvitteli olevansa vain hyvä äiti, täyttävänsä yhteiskunnan odotuksia hyvästä vanhemmuudesta. Eihän kukaan halua pilata lastaan.

Itselleni vasta kokemus ja vuodet maailmalla opettivat riman alentamista. Olen aina ollut ylisuorittaja. Olen varmasti monella taholla edelleen. Mutta lasten suhteen hellitin jo vuosia sitten. Meillä alettiin hyvin varhain syömään aina ajoittain puolieineksiä. Pinaattiletut ja kalapuikot eivät todellakaan olleet aina minun valmistamia.
Kestovaipoista en luopunut kuin vasta hyvin viime metreillä Kuopuksen kohdalla, mutta monessa muussa asiassa lakkasin suorittamasta. 

Nykyään en enää kuuntele yhteiskunnan asettamia paineita yhtä tarkoin. Kuulen ne ja punnitsen niitä, mutta olen päässyt ylitse ajatuksesta, että minun tapani kasvattaa lapsia olisi jollain tapaa väärä. Olen myös päässyt yli ajatuksesta, että minun pitäisi selvitä tästä kaikesta aina täysin yksin.

Korona on toki vaikeuttanut sitä, että voisimme arkeemme oikeasti saada jotain apua. Että olisi muitakin aikuisia perheemme elämässä ottamassa koppia lapsista. Korona on estänyt tehokkaasti isovanhempien tai sukulaisten osallistumisen elämäämme. Mutta olen oppinut antamaan kouluille sen kunnian, että siellä tapahtuvat asiat selvitetään ensisijaisesti opettajien ja lasten kesken.

Olen myös oppinut, että vaikka kuinka meitä paheksuttaisiin siitä, että lapsemme juoksevat keväällä pihalla vähissä vaatteissa, se ei enää hetkauta minun vanhemmuuttani. En jaksa murehtia siitä, mitä muuta ajattelevat siitä, ettei Esikoisella ole vielä puhelinta matkassaan tai siitä, että meillä mennään kello 8 nukkumaan.
En myöskään välitä pitkistä katseista kun meillä syödään viikonloppuisin aamupalaa vasta kello 10 tai vetelehditään yöpaidassa vielä kello 11.30.

Vanhemmuuttani ylipäätään määrittää yhä vähemmän se mitä muut vanhemmat tai se kuuluisa yhteiskunta ajattelevat minusta tai tavastamme kasvattaa lapsiamme. Me tunnemme lapsemme, se on totuus, eikä muulla oikeastaan ole väliä. 

Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu kehua. Ei ystävää, ei työtoveria saati sitten tuntemattomia ihmisiä. Piilaaksossa totuin siihen, että pientä perhettämme pidettiin herttaisena. Kaupassa tuntemattomat ihmiset hymyilivät lapsille ja kommentoivat viikottain jotain mukavaa heistä.
Sain kuulla niin usein tekeväni hienoa työtä lastemme kanssa, sain kuulla lauseen “you are doing a good job mama”, lausahduksen säännöllisesti.
Aluksi se hämmensi, sitten se lämmitti mieltä.

En varmasti aina tee hyvää työtä lastemme kanssa. Teen virheitä, mokaan. Sanon välillä tyhmiä niin, että Puoliso joutuu mulkaisemaan ja lipsautan jopa kirosanoja puheeseen tai selitän muuten vain jotain täysin asiatonta lasten kuullen. Teen välillä epäreiluja päätöksiä perustuen haluun vain saada tilanne raukeamaan, ei oikeudenmukaisuuteen.
En minä ole millään tavalla täydellinen. En vieläkään.

Mutta Suomessa tuo epätäydellisyys on hävettävää. Täällä se alleviivataan. Lehtien artikkelit kertovat miten lapsi voi syrjäytyä jos teen tämän ja tämän virheen. Varmasti artikkelien tarkoitus on oikeastaan kannustaa positiivisen kasvatuksen malliin. Sen nimeen itsekin uskon. Mutta tapa jolla maailma ympärillä tätä kannustamista tekee tulee syyllistämisen kautta.

Moni vanhempi jää yksin. Moni perhe voi pahoin. Nuoret voivat pahoin. Jotain tulisi tehdä.

Olisiko vihdoinkin aika avata tätä yksilökeskeisyyttä. Olisiko viimeinkin aika jollain tapaa hellittää niitä kummallisia hyvän vanhemmuuden kriteereitä? Lakattaisiinko puhumasta miten olemme paskoja vanhempia jos syötämme lapsille kalapuikkoja tai emme jaksa tehdä heidän kanssaan aina jotain luovaa ja kehittävää.

Voisimmeko siirtyä yhä enemmän takaisin siihen koko kylä kasvattaa malliin?
Rivitalomme sijaitsee taloyhtiön sisäpihalla. Ympäröivien talojen lapsista on muodostunut pihaporukka, jota tarvittaessa komentaa kuka vain meistä vanhemmista. Tämä on ollut yksi parhaimmista todistuksista siitä, että kyllä tätä yhteisöllisyyttä löytyy Suomestakin. Meidän vain tulisi haluta sitä ja antaa sille lupa.

Ei pahoinvointi, uupumus ja ahdistus vanhemmuudessa katoa yksin sillä, että vanhemmille tarjotaan apua. Se on tärkeä askel kohti parempaa vointia, mutta pitkällä tähtäimellä, me tarvitsemme muutoksen yhteiskunnan asettamissa odotuksissa.
Yhteiskunta olemme me. Sen muutoksen voimme tehdä vain me.
Media, tukitoimet ja valtio seuraavat kyllä perässä jos yhteiskunta itse päättää muuttua.
Se valta on siis oikeasti meidän itsemme käsissä.

Olen aikaisemmin kirjoittanut aiheesta myös täällä. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com