Muutoksen pysyvyys

Loma on ohitse.
Ensimmäinen ihan tavallinen arkipäivä valkenee viileänä mutta rauhallisena.

Teen takapihalla pilatesta kello seitsemän aamulla. Kolibri lentää pääni ylitse verenpisara-amppeliin juomaan aamupalaansa, hetken se surraa ihmetellen raajojeni liikettä kunnes itsekseen säksättäen lentää kohti seuraavia kukkasia.

Mietin tulevaa päivää, sitä niin tutuksi tullutta itsekseen oloa lasten kanssa. Me kolme. Meidän pieni tiimimme. Niin hyvässä kuin pahassa. Tietynlainen rutiini, oma tapansa olla yhdessä meille on muodostunut näiden vuosien varrella. Dynamiikka jonka olemme luoneet keskenämme. Omat sääntömme, omat tapamme. 

Minä ja lapset.
Esikoinen, Kuopus ja äiti.
Äiti ja kaksi poikaa.

 Tällä kokoonpanolla me olemme eläneet jo niin kauan. Lapset ovat kulkeneet minun mukanani töihin alusta asti. Hetken aikaa Suomessa Esikoinen oli perhepäivähoidossa. Ja hetken aikaa lapset olivat 3 aamua viikossa kerhossa. Muutoin he ovat kulkeneet minun mukanani, kaikkialle. Kuvauksiin, taideprojekteihin, luennoille, työpajoihin, kokouksiin, retkille, lasten omiin menoihin, kauppaan, lääkäriin, vaateostoksille, hammaslääkäriin. Ihan kaikkialle.  Enkä minä suoranaisesti voi väittää sen enää olevan aivan hirvittävän raskasta. Se on ollut kausittain erittäinkin raskasta. Silloin kun muutimme 2016 Piilaaksoon, Se on raskasta kun se pitkittyy. Tai kun pitää olla illat ja viikonloputkin yksin. Silloin siitä tulee paino joka painaa olkapäille ja väsyttää.

Edelleen huomaan ajoittain kaipaavaani enemmän omaa aikaa, aikaa kuulla ajatukseni, aikaa kirjoittaa lause loppuun.
Aikaa juoda kuppi teetä kuumana.
Mutta tää perusarki, tämä menee jo aika rutiinilla.

Loma teki tehtävänsä, ajatukset tuntuvat juoksevan nyt ilman tahmaista jälkilimaa. Väsymys painaa edelleen turhan paljon, mutta enää eivät päivät tunnu utuiselta siirapilta eikä pinnani pala lasten ensimmäiseen kitinään. 

Teen pitkiä venytyksiä ja lihaskuntoharjoituksia. Annan kehon täristä rasituksesta enennkuin se rentoutuu oranssille jumppamatolle hetkeksi. Makaan selälläni ja katselen pilvipeitteen verhoilemaa taivasta. Naapurin portti kolahtaa, sielläkin saavutaan aamulenkiltä kotiin. Naapurin mies on sekuntikelloa tarkempi rutiineissaan, arkisin ja pyhinä. Aina hän lähtee samaan aikaan aamulenkilleen, palaa samaan aikaan, tiedän jo tottumuksesta että aivan kohta kuuluu astioiden kilinää kun hän syö aamupalaansa. Jään pohtimaan että hän syö ennen suihkua ja miten se on minun mielestäni erikoinen tapa. Naurahdan omille ajatuksilleni. Mitä väliä sillä on mitä muut ihmiset tekevät, kaikki erilainen on omasta näkökulmasta erikoista, ei se silti vältttämättä ole enemmän tai vähemmän oikea tai väärä tapa tehdä asioita. 

Katan aamupalapöytää, katselen unista Puolisoa ja pohdin miten arkemme heilahtaa päälaelleen kahden viikon päästä kun Esikoisen koulu alkaa.
Lapsen koulun alkaminen on minulle ehkä suurempi asia kuin haluan myöntää.

Muutos.
Muutos, josta emme vielä täysin tarkalleen tiedä mihin se johtaa.
Se, että meidän kolmen tiimimme hajoaa.
Yht’äkkiä olenkin päivisin kaksin Kuopuksen kanssa.
Yht’äkkiä olemmekin sidottu koululaitoksen aikatauluihin.

Tiedän, että Esikoinen on valmis kouluun, tiedän, että se tekee hänelle enemmän kuin hyvää.
Minun ahdistukseni onkin puhtaasti itsekästä.
Olen aina ollut huono muutoksissa. Siitäkin huolimatta että hakeudun muutoksiin säännöllisin väliajoin.
Muutos on ollut minulle aina vaikeaa, siksi ehkä olen pyrkinyt opettelemaan sitä, astumaan epämukavuusalueelleni kerta toisensa jälkeen.

Aloittamaan jotain alusta.
Koska alku tämä on.
Jonkin uuden alku.
Jonkin mitä en vielä tiedä mikä se on.
Uuden arjen.

Kyse ei ole aluksi mistään radikaalista. Esikoinen on lokakuuhun asti vain 3.5tuntia päivässä kolussa, lokakuusta eteenpäin 6 tuntia.
Mutta silti jo se 3.5 tuntia muuttaa kaiken. Minun pitää olla hakemassa hänet kello 12 koulusta, minä en voi enää kadota metsiin ja merenrannoille koko päiväksi molempien lasten kanssa.

“Niin, sinulla alkaa se aikuisen ihmisen elämä joita lähes kaikki ikätoverisi ovat eläneet jo vuosia” kommentoi eräs ystäväni tilanteeseeni.
Hyvää hän tarkoitti, mutta vähän kommentti silti kirpaisi.

Mietin hänen sanojaan kun seison suihkussa ja annan kuuman veden valua päälleni.
Mietin miksi se tuntuu niin raskaalta, luopua vapaudesta.
Luopua meistä kolmesta.

Minähän kiroan tätä komboa harva se viikko.
Olen ajoittain ripauksen kateellinen Puolisolle, joka pääsee toimistoon keskittymään töihinsä, eikä joudu tekemään omia töitään lasten riitelyn lomassa ja yön myöhäisinä tunteina kun päivät kuluvat muuhun.
Roadtripillämme huomautin Puolisolle, että minusta olisi kiva tehdä taas töitä. Päivällä, yksin, lisäsin lauseeseen hetken hiljaisuuden jälkeen.
Puoliso sanoi, että onhan se järjestettävissä. Että menisin täällä töihin, laitetaan Kuopus päiväkotiin hän ehdotti.
Tyrmäsin ajatuksen samantein.
Ei.
En minä halua täälllä mennä kokopäivätöihin. Ei siitä tule mitään. Minun palkkani menisi päivähoitomaksuihin ja lastenhoitajaan, jonkun pitää hakea Esikoinen koulusta, Kuopus tarhasta jne jne.
Ei onnistu.
Puoliso pyöritti silmiään ja vaikeni.
Palautan tämän keskustelun mieleeni samalla kun puen vaatteita päälle.

Mietin ehdottumuuttani. Miksi en suostu tekemään niin kuin moni minua järkevämpi tekisi. Niin kuin niin moni muukin täällä tekee. Ei lapsi rikki menisi hoidossa. Ei lapset myöskään menisi rikki siitä, että heitä hoitaisi lastenhoitaja meidän ollessa töissä arkisin. Lapsemme ovat saaneet olla kauemmin minun kanssani kotona kuin moni muu.

Kyse ei olekaan pelkästään lapsista.
Kyse on minusta.
Itsekkäästi minusta.

Minun haluista. Minun toiveistani. Minun unelmista.
Siitä miten minä haluan elää elämää, miten minä haluaisin koostaa oman elämäni palikat.
Mikä minulle on tärkeää.
On yksi asia, jonka kanssa minä olen tasapainoillut koko aikuiselämäni ja se on työssäjaksaminen. Olen aina tehnty töitä intohimolla kaikkeni antaen.
Aina.
Olen myös väsynyt monta kertaa.

Viimeisten kolmen vuoden aikana olen tehnyt enemmän töitä kuin kukaan arvaakaan sen eteen että löytäisin tasapainon.
Tasapainon tämän perheen, oman ajan ja työn kanssa.
Tasapainon jossa minun olisi hyvä olla. Jossa kukaan osapuoli ei kärsisi elämäni toisista osa-alueista. Tasapainon jossa perheeni, työni ja minä itse leijuisimme harmonistesti samassa tilassa viemättä toisen elintilaa ja silti kyeten edistymään kukin omalla tahollaan eteenpäin.

Se ei ole kovin helppoa.
En ole siinä vielä erityisen hyvä.
Usein minusta tuntuu, että juuri kun olen saavuttanut jonkinasteisen harmonian, oppinut taiteilemaan yhdenlaisen yhtälön kanssa, menee korttijako taas aivan uusiksi ja minun pitää taas opetella kaikki alusta.

Esimerkiksi viime syksynä kun olimme Suomessa avautui minulle aivan uusi mahdollisuus tehdä kirjoitustöitä lasten ollessa kerhossa kolmena aamuna viikossa. 

Minulle avautui myös ennennäkemätön mahdollisuus vetää työssäjaksamistyöpajoja työyhteisöille, työ jota olen aina halunnu tehdä. Tartuin näihin kaikkiin innolla. Samalla kun mitään muuta arjesta ei jäänyt pois. Toki sain viikossa 8 tuntia enemmän aikaa tehdä asioita, mutta se työmäärä minkä otin vastaan oli kolminkertainen siihen aikamäärään nähden mitä sain. 

Ja kas kummaa, minä väsyin ja muutuin kärttyisäksi. Joulun jälkeen tein korjausliikkeen ja tilanne parani. Hetken aikaa tilanne oli tasapainoinen ja hyvä, löysimme rytmin missä työt, perhe, parisuhde ja kaikki tuntui olevan balanssissa.

Sitten tulimme takasiin Piilaaksoon päätin taas vakaasti etten kasaa itselleni liikaa tekemistä vaan nautin siitä että saan olla vielä yhdessä lasten kanssa.
No, kuten kerroin olin sitten kuitenkin onnistuntu taas ajamaan itseni siihen tilaan, että tekemistä oli enemmän kuin oikeasti vapaita tunteja.

Kerta toisensa jälkeen ajan itseni tilanteeseen joka sotii vastoin sitä miten minä oikeasti haluan elää.
Siksi koen muutokset vaikeiksi, vaikkakin välttämättömiksi osaksi elämää.

Muutoksia tarvitaan, jotta voisimme kehittyä, muutoksia tarvitaan jotta jotain uutta voisi syntyä.
Mutta usein vanhasta ja toimivasta on haikea luopua.
Muutosta seuraava väistämätön kaottinen etsikkoaika on se raskain.
Kun arki etsii uusia muotoja.

Sellainen kaoottinen etsikkoaika on nyt taas edessä.
Minun pitää taas löytää uusi tapa koostaa arki.

Minusta on haikeaa luopua tästä tämän hetkisestä arjesta. Haikeaa vaikka tämäkin on ajoittain ollut kaoottista eikä minun jaksaminenkaan ole ollut aina se paras mahdollinen tässä kaikessa.
Meillä on edessä uusi arki missä Esikoinen käy koulua ja sitoo minua ja töitäni aivan eri tavalla.

Enää en voikaan sanoa asiakkaalle voivani ongelmitta toimittaa kuvasarjan metsästä, merestä ja kukkuloista yhden viikon sisään. En voi tietää pystynkö irrotautumana kuvaamaan sellaisia kuvia varmasti Esikoisen koulunkäynnin aikatauluissa.
Enää ei ole spontaaneita rannallelähtöpäätöksiä kello 7 aamulla kun säätiedotus lupaa hellettä Half Moon bayn pelikaanirannoille. Enää en voi unohtua kirjoittamaan piknikpöydän ääreen metsässä lasten leikkiessä kivien seassa, välittämättä siitä mitä kello on.
Ja enää ei ole koko päivän tätä meidän kolmen joukkoa.

Tätä minun pientä tiimiä jonka kanssa olen saanut ja joutunut painamaan arkeani läpi viimeistet vuodet.
Haikeus luopumisesta se on ehkä se osuvin tapa kuvailla tunnetilaa.
Haikeus ja pieni jännitys siitä mitä tästä kaikesta seuraa.

Tämä päivä sujuu omilla raiteillaan.
Käydään kirjastossa ja puistossa. Pyöräillään paloaseman ohitse, juostan kilpaa puiston nurmikolla.
Syödään lounasta takapihalla jonka jälkeen lapset lukevat kirjastosta lainaamiaan sarjakuvia hiljaisuudessa minun kirjoittaessa sähköposteja ja laskuja.

Arki tuntuu silittävän minua päähän, antavan näin helposti soljuvan päivän voidakseni hetken kieriskellä tässä suloisessa haikeudessa, voidakseni hieman valheellisesti väittää meidän elon olevan kolmestaan aina näin helppoa. 

Olisi helppo unohtaa ne vaikeat päivät, kun lapset vain huutavat ja tappelevat. Kun työt eivät edisty eivätkä lapset suostu yhteistyöhön. Kun pitäsi kuvata suloisia lapsikuvia eikä lapsia voi hyvällä tahdollakaan kutsua suloisiksi, saati että he edes antaisivat minun kuvata heitä tai mitään rauhassa. 

Olisi helppo unohtaa päivät kun kauppareissut, kuvaukset ja yhdistyvät huonosti nukuttuihin öihin, lasten huuto ja tappelu saattavat minut väsymyksen ja hermoromahduksen partaalle joiden seurauksena vietän iltapäivällä tunnin vessassa oksentaen aamupalaa migreenikohtauksen kourissa vessanpyttyyn lasten katsellessa pikkukakkosta samalla sohvan keskipaikasta riidellen. 

Mutta kaikesta huolimatta nämä vuodet ovat olleet hyvät. Nämä nimenomaiset hetket kun tämä meidän juttumme toimii.

Nämä päivät, hetket ja tunnelmat minä haluan muistaa.
Niitä on nyt jäljellä alle kaksi viikkoa. Sitten elämä ottaa uuden suunnan. Suunnan, joka on varmasti hyvä, kunhan ensin kaikki totumme siihen.
Totumme aikaisiin herätyksiin ja siihen että Esikoinen on päivät poissa. Totumme aikatauluihin ja rajalliseen vapauteen.

Samalla kun moni ovi sulkeutuu, uskon yhtä monen ikkunan ja parioven samalla avautuvan.
Mutta vielä tämän viikon ja seuraavankin minä yritän nauttia.
Nauttia tästä haikeuden täyttämästä arjesta, tästä suloisesta kaaoksesta jonka me kolme muodostamme.

Ja kun koulut alkavat ja Puoliso lähtee Esikoisen kanssa aamuisin kouluun minun jäädessä Kuopuksen kanssa kotiin, avautuu meille uusi erilainen maailma.
Sielläkin kolibrit surisevat ja aurinko nousee ja elämä tuo uusia kiinnostavia haasteita eteen.
Sillä mikään ei ole yhtä pysyvää kuin muutos.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com