Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Miten kasvattaa miesoletettu joka ei käyttäydy kuten miesoletettu?

23.03.2018

Ulkona paistaa aurinko, lapset leikkivät yhdessä takapihan nurmikolla, nykyään se on jotenkin jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Riitoja tulee, huutoa, tappelua, erimielisyyksiä. Harvoin kuitenkaan he enää käyvät toisiinsa käsiksi niin että siitä syntyisi täysi painiottelu.
Usein julkisissa paikoissa heidän nahistelunsa kuitataan sanoilla “ No veljekset on tuollaisia” “Pojat on poikia” “Voi velikultia”. Kuitenkin jos olen itse vierestä katsonut, niin aivan yhtä fyysistä ja rajua on sisarusten välinen nahistelu tai siskojen ja veljien.
Sillä erotuksella, että tyttöjen fyysisyyteen puututaan tiukemmin kuin poikien.
Vielä tänäkin päivänä.
Tämä kaikki tulee minulle mieleen kun olen viime päivät lukenut Suomessa nyt puhuttavasta Aku Louhimies tapauksesta, sukupuolien välisestä epätasa-arvosta ja eriarvoisuudesta.
Mietin, miten me jo heti lapsen alkumetreiltä asti tunnumme antavan heille erilaisia ja eriarvoisia ihmisarvoja ja käytösmalleja, riippuen siitä kumpaa sukupuolta he oletetusti edustavat.
Ja se on käsittämätöntä. En voi ymmärtää miten ja miksi sitä jakoa tehdään joka välissä, pienestä pitäen ja mitä vanhemmaksi kasvamme sitä oleellisempi siitä jaosta tulee. Pysähdymmekö me koskaan miettimään mitä me oikein ylläpidämme tällä sukupuolijaottelulla?
Pysähdymmekö me koskaan pohtimaan, miten vääristynyttä ja väärin tämä on?

Toki vanhoista sukupuolirooleista ja siitä mitä olettaa niiltä, on ajoittain hyvinkin vaikea päästä eroon. Se vaatii (varsinkin aluksi) jatkuvaa valppautta ja itsensä kuutelemista ja omien mielpiteidensä kyseenalaistamista.

Mutta.
Se mikä minua eniten mietityttää nyt meneillään olevassa keskustelussa Louhimiehestä, on huoli siitä, että hänen käytöksensä leimataan yksittäistapaukseksi. Nuo upeat, rohkeat naiset, jotka uskalsivat astua esiin ja kertoa Louhimiehen käytöksestä ja omista kokemuksistaan ansaitsevat kaiken kunnioituksen. Mikään ei voi poistaa tapahtunutta, mikään ei parannan niitä haavoja ja kolhuja joita tuo yksi ihminen on niin monen ihmisen elämään tehnyt ja vähintä mitä voi odottaa on, että heitä kuullaan ja ettei kukana muu enää joudu samaan tilanteeseen. Tapaus on järkyttävä ja ansaitsee kaiken palstatilan.
Minua kuitenkin huolestuttaa, että rivikansalaiset kuittaavat tapahtuman yksittäistapauksena. Että yksi mies nyt vain käyttäytyi todella huonosti. Kun oikeasti kyse on paljon laajemmasta ongelmasta, kuten koko #metoo kampanjassa. #Metoo kampanjan avulla moni on päässyt kertomaan tarinansa, moni on vihdoinkin saanut rohkeutta ja heitä on kuunneltu. Monta nimeä on nostettu esiin ja ihmisiä tuomittu. Silti edelleen kun keskustelen näistä aiheista, ihmiset tuntuvat kuittaavan kertomukset yksittäistapauksina.

Tuntuu, että he ajattelevat näiden tiettyjen ihmisten vain olevan sairaita, ja jääneen lopulta kiinni siitä.

Enkä minä halua edelleenkään vähätellä esiin nostettujen ihmisten törkeyttä. Se on ollut sellaista rajanylistystä, etten edes löydä sanoja sille miten siitä pitäisi puhua.

Mutta taustalla on kyse myös paljon suuremaasta kysymyksestä, paljon yhteiskunnallisemmasta.
Kun katselen omia lapsiani, kahta sukupuoleltaan oletetusti poikaa. En voi näiden kaikkien uutisten valossa olla miettimättä, miten minä kasvatan lapseni olemaan mies, joka ei ylitä noita rajoja. Miten minä kasvatan lapsistani miehiä, joka kunnioittaa kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti. Miehen, joka taistelee sen puolesta, että naiset ovat samanarvoisia kuin hän.
Onko kyse ja vastuu vain minussa, minun ja Puolison tavasta kasvattaa lapsi, vai onko kyse yhteiskunnasta?
Voimmeko me suojata lastamme yhteiskunnan vaikutuksilta?
Mitä auttaa kotona opitut tiedot siitä, että naisille ja miehille tulisi maksaa samaa palkkaa, että he voivat tehdä samoja töitä ja päästä yhtä pitkälle urallaan, jos yhteiskunta ympärillä näyttää erilaista esimerkkiä?

Julkisessa keskustelussa ollaan myös puolusteltu Louhimiestä ja hän on itse sanonut toistamiseen etttä naiset olisivat kaikki voineet sanoa Ei hänen ehdotuksiinsa ja tapoihinsa käyttäytyä. Tuohon lauseeseen sisältyy niin monta problemaattista kohtaa, etten ole varma miten lähtisin sitä purkamaan.
Ensiksi on valta-asetelma. Miesohjaaja ja nuori uraansa aloittava naisnäyttelijä. Kummalla on valta, kumpi vaikenee.
Lisäksi naisen Ei tuntuu olevan heikompi kuin miehen. Vaikka nainen olisi sanonut ei, on asiasta silti jatkettu neuvottelmista. Naisen ei tuntuu olevan heikompi kuin miehen. Se ei ole oikea ei.

Kuitenkin minulle se kaikkein ongelmallisin, se kaikkein järkyttävin ja eniten ajatuksia esiin nostava onglema on se, että ylipäätään tullaan tilanteeseen jossa naisen tulisi sanoa ei.

“Sinä voit aina kieltäytyä, voit aina sanoa ei”  lause tuntuu olevan sellainen jossa perusasetelma on se, että oikeastaan toiselle voidaan ehdottaa ja tehdä mitä vain kunnes hän sanoo ei. Kaikki nöyryyttäminen ja alistaminen ovat hyväksyttäviä kunnes toinen sanoo ei. Ja jos tämä ei syystä tai toisesta (pelosta, tai siitä syystä, että ajattelee ettei voi uransa tai muun syyn takia voi sanoa ei)  jättää sanomatta tuon maagisen ”Ei” sanan, voi hänelle tehdä mitä vaan ja ollaan järkyttyneitä jos hän myöhemmin tulee sanomaan, että teot tuntuivat hänestä pahalta.

Miten minä opetan lapsilleni, että toisia ihmisiä kunnioitetaan ilman, että hänen edes tarvitsee sanoa ”Ei ”.
Uskon kotikasvatuksen vievän pitkälle, mutta kuinka suuri rooli on yhteiskunnalla ja sen hyväksynnällä tai paheksunnalla on yleiseen ilmapiiriin.

Faktaa on, että vaikka minä kuinka toivoisin, ei kaikkia lapsia tulla kotona kasvattamaan tasa-arvoon. On edelleen lukuisia koteja, joissa miehet ja naiset eritellään, tytöt ja pojat saavat eri kohtelua ja heille kerrotaan asioiden menevän eri tavalla sukupuolen mukaan.
Ja valitettavasti uskon, että näin tulee aina olemaan.

Minä pohdinkin, miten minä saan omat lapseni sanomaan ääneen jos he näkevät tällaista vääryyttä, olemaan kääntämättä päätään, olemaan kohauttamatta olkapäitään. Kysymään toiselta onko kaikki varmasti hyvin jos jokin tilanne epäilyttää.
Esimerkki on kaiken alku ja juuri. Niin hoetaan jokaisessa kirjassa, joka käsittelee lasten kasvatusta ja kehitystä. Ristiriitaisimmat ajatukseni ovatkin, että ei minun esimerkkini riitä ellei koko muu yhteiskunta ympäriläni tee myös samoin.
Vai riittääkö?
Kasvoihan minustakin ärhkäkkä puuttuja, asioista ääneen sanoja, epätasa-arvosta älähtävä nainen, ihan vain vanhempieni esimerkin ja kasvatuksen voimalla. Ei se yhteiskunta, jossa minä kasvoin ollut sen suvaitsevampi kuin tämä nykyinenkään.
Mutta olen minä aina kokenut kuitenkin olevani se ilonpilaaja, se älähtelijä ja hankala tyyppi. Se, joka ei ymmärrä leikkiä  ja nurisee turhasta. Mutta siitä huolimatta, vanhempieni kasvatus antoi minulle vahvan oikeustajun, tarpeen kohdella ihmisiä tasa-arvoisesti, taistella eriarvoisuuden poistamiseksi ja ihmisyyden puolesta. Miksi siis oma esimerkkini ei riittäisi, että lapsistamme tulisi saman kaltaisia.

Olisiko kuitenkin liikaa toivoa, että tämä meidän lastemme sukupolvi voisi keskittää voimavarojaan jo johonkin tärkeämäpään kuin tasa-arvosta ja ihmisten kohtelusta taisteluun?

Että me oppisimme tästä metoo kampanjasta, akulohuimies ym. caseista jotakin, ja alkaisimme rakentaa yhteiskuntaa jossa jokaisen ihmisen Ei on yhtä vahva, jossa jokainen ihminen on yhtä arvokas, jossa ei tarvitse opetella edes sanomaan “Ei” ihmisarvoa loukkaaviin ehdotuksiin, koska niitä ei edes esitetä. Että tunnustaisimme, ettei näissä ole kyse vain yksittäistapauksista vaan meidän itse rakentamastamme yhteiskunnasta, joka on sallinut tällaisen käytöksen tapahtaua, sallinut yksittäisten ihmisen käyttää valtaa mielipuolisesti ilman, että joku on puuttunut siihen. Myöntää, että se puuttumattomuus on myös paha asia, ei vain itse teko, vaan myös se hiljainen hyväksyntä ja toisaalle katsominen.

Odotukseni ovat korkealla, toiveeni olisi, että meidän lapsistamme syntyisi jotain kauniimpaa ja parempaa kuin meistä.
Nähtäväksi jää voiko se onnistua
Mutta minä en aio antaa periksi sen tavoittelua, vaikka tie on pitkä ja kivinen.

Miten on, kuljetko sinä minun kanssani sitä kapeaa polkua raivaten kiviä pois tieltä, jotta lapsemme saisivat vuorostaan taistella jotain muuta vastaan eikä heidän tarvitsisi rikkoa jalkojaan samoihin kiviin kuin heidän vanhempansa, tehdäänkö yhdessä heidänkin polustaan astetta laveampi ja sileämpi?

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

2 vastausta artikkeliin “Miten kasvattaa miesoletettu joka ei käyttäydy kuten miesoletettu?”

  1. Kettu sanoo:

    Otsikosta tuli mieleen. ”Miten kasvattaa miesoletettu joka ei käyttäydy kuten miesoletettu”. Sinähän oletat että miesoletettu käyttäytyy juuri siten, miten ollaan mediasta viime aikoina luettu. Ahdistelee naisia, olettaa että naisen ”ei” ei ole oikea ei. Miesoletettu ei puutu väärinkäytöksiin tai ahdisteluun.
    Musta ois parempi ajatella, miten vois kasvattaa miesoletettu, joka puuttuu väärinkäytöksiin ja kunnioittaa muita ihmisiä sukupuolesta riippumatta.

    Voi olla, että ymmärsin jotakin väärin, mutta sellanen mielikuva mulle tuli.
    Ja ymmärrän, että on vaikea kasvattaa poikaoletetusta hyvinkäyttäytyvä, ns. herrasmies. Itse olen aina lasten kanssa työskennellessäni koittanut esimerkilläni näyttää, miten toista ihmistä tulee kohdella. En tiedä onko yhdellä perheen ulkopuolisella aikuisella lopulta juuri merkitystä, mutta on se varmaan tyhjää parempi.

    1. Annuska sanoo:

      Hei,
      kiitos kommentistasi.
      Otsikko hämää ehkä vähän mitä yritän sanoa. Siitä on huomautettu toisaalla myös, ja myönnän että otsikko on ehkä tavallaan vähän harhaanjohtava. Usein sitä on itse niin sisällä omassa kirjoituksessaan että tulee sokeaksi tuollaisille asioille. Yritän kiinnittää tähän jatkossa enemmän huomiota.

      Selvennykseksi siis mitä tarkoitan:
      Minä pohdin miten minä kasvatan pojistani sellaisia miehiä, jotka edelleen saavat halutessaan olla miehiä, mutta ilman niitä perinteisiä mieheltä oletettuja normeja (tällä tarkoitan vahvuutta, ei herkkyyttä, lyhyitä hiuksia, tunteiden piillottamista jne).
      Että kuinka paljon ympäristö (koulu, kerhot, harrastukset) vaikuttavat siihen, että vaikka me kotona kasvatammekin heidät ajatuksella, että he saavat kasvaa juuri sellaiseksi kuin haluavat (tämä siis ei poissulje sitä että kaikki tulee ottaa huomioon, käytöstapoja pitää olla jne) niin ympäristö kuitenkn kertoo heille erilaista viestiä. Eli, että heitä kiusataan jos ovat herkkiä, opetetaan siihen että pojat eivät itke tai puhu tunteista, saavat olla äännekkäämpiä kuin tytöt jne.

      Joten ainakin minä uskon vahvasti, että sinun kaltaisillasi ihmisillä nimenomaan on tärkeä rooli lasten kasvatuksessa. Kiitos siis omasta puolestani työstäsi.

      Linkkaan tähän oivallisen artikkelin tästä aiheesta:
      https://yle.fi/uutiset/3-10128945

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »