Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Missä onni asuu

08.10.2019



Näinä alkusyksyn päivinä, kun elämä tuntuu täyttyvän kiireistä, pienet stressipeikot hihittelevät nurkissa  ja aika tuntuu valuvan sormien välistä tiimalasin hiekan kaltaisesti, olisi niin helppoa keskittyä siihen miten se kaikki tapahtuu.
Olisi helppoa keskittyä pyörimään siinä tekemättömien töiden listan sanojen, pyykkivuorten, olohuoneeseen levinneiden legopalasten ja miljoonan kirjottamattoman sähköpostin sekavaan kasaan ja ottaa vastaan siitä aiheutuva päänsärky ja ahdistus.

Sen sijaan olen tänä syksynä tietoisesti, itseni ja läheisteni takia, halunnut keskittyä enemmän ja enemmän siihen hyvään mikä ympärillä pyörii. Siihen kauniiseen ja onnelliseen mitä arjessamme on.



Niihin hetkiin joissa onni ja hyvyys valuu hetkellisesti lähes ylitse, eikä sitä saa säilöttyä pahan päivän varalle.
Suomessa on sananlasku “Kel onni on, se onnen kätkeköön.” Minä en itse usko tähän. Uskon siihen, että meidän tulisi osata sanoa ääneen myös onnen hetkiä,  hymyillä ja jakaa niitä meitä onnelliseksi tekeviä asioita.
Uskon nimittäin, että elämä on hyvin usein kaikilla lopulta samankaltaisessa tasapainossa.
Olen oppinut, että on perheitä joiden elämä ulospäin voi näyttää kadehdittavan täydelliseltä; on hyvä toimeentulo, on perhe, lomat, harrastukset, autot ja elämä joka näyttää juuri siltä mitä moni unelmissaan tavoittelee. Silti hyvin usein kun nämä perheet oppii tuntemaan, saa lopulta kuulla jokaisen oman rankan tarinan. Menetyksen tai elämäntilanteen jonka korjaamiseksi he lopulta olisivat valmiita luopumaan kaikesta siitä jonka perusteella ulkopuoliset määrittelevät heidät kadehdittavan onnekkaiksi.


Siksi minulle onni asuu pienissä hetkissä. Arjen nyansseissa.
Minun onneni asuu:

Lapseni minulle antamassa aamuhalauksessa, kun uni edelleen puristaa tiukasti lapsen olkapäätä eikä haluaisi vielä päästää irti. Kun lapsi pieneksi hetkeksi, sekuntien sadasosiksi, taantuu taas olemaan se pieni vauva, jota minä kannoin vastasyntyneenä sylissäni.
Aamuauringossa, joka tanssittaa varjoja ruokahuoneen nurkassa, joka aamu sama tanssi, vain liikkeet tuntuvat elävän vuodenajan mukaan.
Kuopuksen koulun pienessä puutarhassa, joka jatkaa kukoistustaan kuuman auringon porotuksesta huolimata.


Hetkissä meren rannalla kun aaltojen kohina hukkaa alleen kaiken muun äänimaailman.
Hiekka varpaiden välissä, aurinko porotamassa kuumasti selkään nostaen selkärangan kohdalle pieniä hikikarpaloita.
Lapset juoksemassa rantaviivaa pitkin vaahtopäisten aaltojen iskiessä rantaan kastelleen heidät pienet jalat joiden jättämät jäljet huuhtouvat veden mukana mereen.
Tuntemattoman pariskunnan välisesssä yhteydessä kun he istuvat puunrungolla valtameren kohinan äärellä.

 


Pelikaanien lennossa, kun katseeni kääntyy seuraamaan niiden verkkaista etenemistä meren ilmavirtojen mukana. Kaksi siiveniskua seuraa loputtomalta tuntuva aika liitämistä.
Puolison tavassa katsoa minua silmiin vaieten. Käsi lanteillani, toinen selässä. Se taianomainen hetki ennen suudelmaa.
Oman puutarhan viimeisissä viikunoissa, niiden makeudessa joka täyttää suun ja muistuttaa elämästä itä-Lontoossa.


Minun onneni asuu aamuvarhain sytytetyn kynttilän liekissä, auringonnousussa joka värjää taivaalla leijuvat pilvet vaaleanpunaiseksi ja siinä todellisuudessa että saan herätä aamuisin sellaisen ihmisen vierestä jota rakastan.

Sunnuntaiaamuisissa skypepuheluissa vanhemmille. Tunne siitä, että merten ja vuorten ylitse saa silti yhteyden, yli aikaerojen ja läpi bittiavaruuksien löytyy silti väylä jonka kautta voi kokea jakavansa arkea vaikkevät meidän maailmamme näillä eri mantereilla ja aikavyöhykkeillä muutoin koskaan oikein kohtaakaan.

Lasteni välisessä yhteydessä, tuossa kuplassa johon kukaan muu ei koskaan pääse kunnolla sisään.
Puolison ja lasten välisessä yhteydessä, tuossa isän roolissa jota hänen ei tarvitse suorittaa, vaan se tulee luonnostaan. 

Minun onneni asuu siinä varmuudessa, että me kuljemme kohti yhteistä päämäärää.
Kaskaiden siritykseessä pimeydessä. Kun päivän lämpö on hiipunut laskevan auringon mukana horisontin taakse, jäljelle jää vain viileä yö ja kaskaiden unilaulu.
Sävel, jota tulen kantamaan mukanani loppuelämäni. Sävel joka saa unohtamaan päivän murheet, keskittymään vain siihen hetkeen. Sävel joka tuudittaa uuneen.

Minun onneni asuu  vaaleanpunaisen pyöräni tuomassa vapaudessa liikkua lasten kanssa paikasta toiseen ilman autoa, lasten naurussa, Esikoisen tavassa kiittää, Kuopuksen sinisissä silmissä ja pienessä kädessä joka edelleen hakee turvaa minun suuresta kädestäni.
Minun onneni asuu ystävän tekstiviestissä jossa näkyy vain kuva warhammer minifiguurista jääkaapissa.
Minun onneni  on pieni ja nopealiikkeinen, se asuu kaikkialla minun ympärilläni. 


Minun onneni ei asu pankkitilillä, se ei asu saavutuksissani tai työtittelissäni.
Se asuu arjessa, elämässä, siellä missä sitä vähiten oletttaisi näkevän.


Missä sinun onnesi asuu?

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »