Mikä on Normaali? -lapsen kysymyksiä elämästä

Ajan liikennevaloista oikealle. Taivas on oranssi. Sellainen samanlaisen oranssi kuin silloin aikoinaan Palo Altossa tulipalojen riehuessa. Kadun varren puiden lehdet ovat kirkkaan keltaiset. Hetkeksi mieleeni tulvahtaa ikävä ja kaipuu. Kaipuu siihen vuoden takaiseen erilaiseen elämään.
Muistan lukeneeni lehdestä Kalifornian savupilvien ajautuneen nyt Suomen ylle aiheuttaen kauniita auringonlaskuja. Terveisiä 8000 kilometrin takaa, ajattelen kun katselen outoa ja samalla niin kivuliaan tuttua valoa.

Ajan auton autotalliin ja pysäköin. Takana lasten parkour- ja akrobatiatreenit. Mielessä risteilevät tekemättömät työt ja ärsyttävä pitäisi olla aikaansaavampi tunne. Kuopus kysyy takapenkiltä “mikä on normaali.” “Mitä tarkoitat?” kysyn häneltä. “ No mitä tarkoittaa, että jokin asia on normaali?” Lapsi tähdentää. Mietin hetken mitä vastata. Mikä on normaali?
Esikoinen ehtii vastaamaan “Se on sitä mitä suurin osa ihmisistä tekee.” Mietin vastausta ja sitä miten se tavallaan särähtää korvaani. Yritän selittää lapsille, että se on hyvä lähtökohta, muttei se ihan täysin pidä paikkaansa sekään. Että normaalia voi lopulta olla sellaisetkin asiat, joita on vähän tai harvoin, mutta eivät ne silti ole poikkeavia.
En tiedä ymmärtävätkö he. Normaaliuden pohtimisen sijaan he tappelevat nyt siitä kuka saa avata kotioven avaimella.

Kävelen lasten jäljessä kohti hieman liian ahdasta rivitalokotiamme. Tuota kiintopistettä, joka luo nykyään turvaa, vaikka tiedämmekin ettei se ole meidän lopullinen kotimme täällä.
Normaali, palaan lapsen kysymykseen mielessäni uudestaan. Mikä sitten on normaalia?
Se varmaan riippuu aina myös maasta ja kulttuurista. Se mikä on vaikkapa Sveitsissä normaalia, ei ole lainkaan normaalia Suomessa. Siellä kukaan ei ihmettele jos syöt välipalaksi palan tuoretta hiivaleipää ja asettelet sen päälle rivin suklaata. Leipää suklaan kera. Tapa jolle Puoliso pyörittelee silmiä. Tai poskisuudelmat. Normaaleja minulle, muualla kasvaneelle. Kaikkea muuta kuin normaalia suomalaisille. Olen opetellut tavasta väkisin pois. Etten nolaa itseäni enkä muita.

“Onko normaalia viedä kissa mukana telttailemaan?” kysyy Kuopus kun pestään hiuksia iltaruuan jälkeen suihkussa. No, ei kai se oikeasti ole kovin normaalia, vastaan hänelle. “Miksi me sitten tehdään niin? Ollaanko me epänormaaleja?”  Naurahdan lapselle ja kerron hänelle, että minulla on harvoin tapana ajatella tekemisiäni sen pohjalta onko se jonkun mielestä normaalia vai ei. Usein se sitten johtaakin tilanteisiin joissa joudun selittelemään miksi teen jotain, mutta ei se haittaa jos se itse asia kuitenkin on ihan järkevä. 

“Niin, eli ollaan outoja ja epänormaaleja?” Esikoinen kysyy hammasharja suussa. Kohautan olkapäitäni ja sanon, että ehkä me sitten ollaan. Kysyn kuitenkin lapsilta, että kannattaako tehdä asioita vain sen takia, että kaikki muutkin tekevät ne. Vai kannattaako asioita tehdä siksi, että itse haluaa tehdä niitä. Esikoinen kohauttaa olkapäitään, hän tekee nykyään niin usein kun haluaa lisäaikaa miettiä vastausta. Kuopus toteaa, että hän on mielellään epänormaali. Se kuulema kuulostaa hienolta. Naurahdan ja mietin miten tämäkin keskustelu mahtoi oikeasti muodostua lapsen päässä.

Lajittelen likapyykkejä pyykkikoriin ja kuuntelen kun Puoliso lukee lapsille kirjaa ääneen.
Kissat pyörivät jaloissa ja keittiössä hurisee astianpesukone.
Outo valo ulkona on väistynyt ja hämärä on hiipinyt kuin varkain ympärille. Huoneisiin pitää sytyttää valot. Katselen kotiamme. Tällä konkretisoituvat ne kaikki vuodet maailmalla. Palasia Englannista, Intiasta, Marokosta, Berliinistä, Amerikasta, mailta ja mantereilta. Muistoja, jotka elävät vain meidän mielissä. Yritän nähdä meidän perheemme ulkoapäin ja pohtia olemmeko me normaaleja? Ulkosuomalaisten parissa me olemme normaaleja. Paluumuuttajien parissa perheemme on normaali. Monikulttuuristen perheiden parissa me emme poikkea toisista perheistä. Mutta ovatko nuo kaikki ryhmittymät jo valmiiksi epänormaaleita? Miksi normaali kuulostaa turvalliselta ja kaikki muu epäilyttävältä?

Isoja ajatuksia, isoja kysymyksiä, joihin minulla ei oikeasti ole mitään vastauksia.
Jään pohtimaan kuinka monelle paluumuuttajalle paluu ja sopeutuminen takaisin kotimaahan on juuri sen takia vaikeaa. Vaikeaa koska on muuttunut mahdollisesta normaalista epänormaaliksi. Poikkeavaksi.

Itse olen opetellut ripottelemaan elämääni pieninä annoksina uusille ihmisille. En kerro liikaa, se vain hämmentää. Jo se, että olemme viettäneet viimeiset vuodet muualla, aiheuttaa usein pienen hiljaisuuden. En uskalla sen lisäksi heti kertoa etten minä tässä maassa ole edes syntynty, enkä ammattiani opiskellut. En heti uskalla kertoa elämäni outoja piirteitä ja mutkia, niistä rankoista vuosista puhumattakaan.
Paljon jää myös täysin kertomatta uusille ihmisille. Se ei vain tule enää puheeksi, se jokin normaalista poikkeava tapahtuma vuosien takaa. Se lakkaa tavallaan olemasta merkityksellinen muille kuin muistoille.

Pysähdyn uudelleen ja uudelleen ymmärtämään kuinka paljon nuo lapset minua ovatkaan kasvattaneet ja opettaneet. Kysymällä kysymyksiä ja kyseenalaistamalla minun vastaukseni he ovat avanneet silmäni näkemään maailmassa nyansseja, joista en ole ollut edes tietoinen.

Ja siinä seistessäni keskellä hämärää eteistä, tiskikoneen suristessa keittiössä ja hiekan rahistessa kissojen tassujen alla heidän juostessa eteisestä olohuoneeseen minä katselen meidän oudon, epänormaalin elämämme muistomerkkejä tässä kodissa. Siinä hetkessä minä ymmärrän miten tämä on meille normaalia, nämä muistot, nämä kokemukset. Miten meille normaali on ehkä jotain muuta kuin muille, mutta se ei vie pois sitä, että se on normaalia myös sadoille meidänkaltaisille perheille.

Hymyilen pimeyteen ja kaoottisen arjen keskellä, löydän sen tutun onnen läikähdyksen.
Onni siitä, että saan olla osa tätä omanlaista perhettä. Onni siitä, että sain kasvaa sitä omanlaista, ehkä valtavirrasta poikkeavaa lapsuuttani, sen jälkeen nuoruutta ja varhaisaikuisuutta Puolison kanssa kokeillen elämän ja maailman rajoja. 
Elämme juuri nyt ehkä normaaleinta elämää mitä olemme koskaan eläneet.
Rivitalossa, kaksi lasta ja kaksi työssäkäyvää aikuista. Talorahoja säästetään ja arki kulkee töiden, koulujen ja harrastusten välillä. Ehkä siksi, että elämämme on niin normaalia, pitää meidän tempoa sen rajoja ja viedä telttaretkillemme kaksi kissaa koiran sijaan. Tiedä häntä.
Sen kuitenkin tiedän, ettei käsite normaaliudesta ole meitä ennenkään pysäyttänyt.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com