Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Meri

17.08.2018

Aurinko laskeee, kaskaat soittavat.
Mietin miten kylläsyneitä ihmiset mahtavatkan jo olla siihen miten aina, ihan aina, jaksan mainaita kaskaiden soiton. Ja auringon laskun.
Ja kuumien päivien jälkeen illan viileän tuulenvireen.

Istun sohvalla ja katsleen sotkuista olohuonetta. Lasten legoja on pöydillä ja illan lautapelilaatikot lojuvat karvamatolla. Hämärä sulkee nurkkiinsa pölypallerot, mutta tiedän niiden olevan lattialistojen reunoilla odottamassa minua.
Väsyttäisi, tämä lapsen kolunaloitus on ilmeisen raskasta. Yht äkkiä onkin aikatauluja ja pakko olla jossain joka päivä.
Naurahdan itsekseni.
Raskasta tämä aikuisen ihmisen elämä.

Mietin mitä minä tekisin huomenna heti aamusta, jos elämä olisi vielä ilman Esikoisen kouluaikataulua.
Menisin meren äärelle, ajattelen heti.

Meri.
Aallot.
Hiekka.

Mikä niissä oikeastaan niin kiehtoo.
Yritän nähdä merenrannat muiden ihmisten silmin: Pauhaava meri, suolan tuoksu. Usein kylmä tai ainakin viileä viima joka pakottaa vetämään hupparin päälle vaikka kotoa lähtiessä mittari näytti yli kolmeakymmentä.
Joskus rantaa peittää sankka sumu.
Meri myräköi niin, että usein ei pysty edes keskustelemaan. Hiekka tekee kävelemisestä raskasta ellei kävele vesirajassa, ja silloin on vaarassa että kylmä vaahtoava vesi kastelee lahkeet märäksi.

Mutta tiedättekö mitä se on minulle?
Meri.
Se on kuin pieni onnen saareke, rauhan tyysija maailman levottomuuksien keskellä.

Minä en koskaan ajatellut olevani meren rakastaja. Ajattelin aina että minä kuulun metsiin, vuorille, sinne minne olen syntynyt. Kun Ystäväni aikoinaan vei minut Sveitsissä alpeille laskemaan vuoren rinteitä alas lumilaudalla, ajattelin etten voisi olla misssään muualla onnellisempi kuin siellä. Tai kun vaelsin pitkin Skotlannin ylämaita isäni kanssa. Pohjois-Karjalan kuusimetsiä samotessani olen ajatellut, että nekin ovat minulle koti, turvasatama.

Mutta samanlaista syvää rauhaa, kaiken kattavaa tyyneyttä minä en ole missään muualla kohdannut kuin meren rannalla.
Jokin siinä tunteessa kun hiekka asettuu jalkojen alla tuhansiksi ja miljooniksi pieniksi murusiksi jotka liikkuvat sinun kehosi painon mukaan; kun meren aallot hyökyvät rantaan tuoden mukanaan lastin pieniä rapuja jotka lokit kiivaasti nappaavat suuhunsa vesirajassa seisten; kun horisontissa ei näy mitään muuta kuin äärettömyyksiin asti vettä, jokin siinä saa minut hengittämään vapaammin. Hengittämään syvemmin. Saa hartiani rentoutumaan, sydämeni sykkeen laskemaan ja nostaa suupieleni hymyyn.

Ei minua surffaus kiinnosta. En minä sillä tavoin ole meren lapsi.
Minä tyydyn olemaan rannalla, siinä minulla on hyvä, paras. Minulle riittää kun saan kuulla meren, nähdä sen voiman. Minulle riittää kun saan tuntea kuinka hiekka on kuumaa pinnalta ja viileää alta. Minulle riittää kun saan seistä vesirajassa ja nähdä kuinka jalanjäkeni huuhtoutuvat jokaisen aallon voimasta näkymättömäksi.

Se tunne siitä, että tämä elementti, vesi, meri, on ollut tässä jo kauan kauan aikaa ennen minua, ja se tulee olemaan siinä kauan minun lähtöni jälkeenkin, saa minut näkemään itseni vain pienenä osana luonnon valtavaa kiertokulkua. Se rauhoittaa, se antaa perspektiiviä. Tuon tunteen avulla suuriltakin tuntuvat möykyt rinnassani sulavat ja elämä ja sen mutkat tuntuvat lopulta helpommilta kulkea kuin meren äärelle saapuessani.

Pelikaanien matalat rauhalliset siiveniskut kun ne nostavat raskaat kehonsa ilmaan ja liitelevät puuskaisen tuulen halki vavahtamatta hetkeksikään viivasuoralta lentoreitiltään, vaaleaksi värjäytyneitä ravun saksia, simpukan palasia, kärpäsiä kuhisevat ja mädälle haisevat rakkoleväkasat nousuveden jälkeen, pehmeä hiekka joka muokkaa rantaa erinäköiseksi jokaisen aallon myötä, harmaat ajopuut, keltainen hiekkakivi jota eroosio syö pala palalta ja palauttaa takaisin mereen. 

Tämä kaikki, tekevät minut yksinkertaisesti onnelliseksi.

“Vaikutat seesteisemmältä kuin ennen” sanoo ystäväni tämän kesän päätteksi.
Jään miettimään mistä se oikeasti johtuu. Johtuuko se vain siitä, että olen taas asettanut elmälleni tavoitteita joihin pyrkiä. Johtuuko se siitä, että näköpiirissä on toiveita pienistä hetkistä saada tehdä rauhassa töitä, johtuuko se siitä, että tiedämme saavamme nyt olla hetken paikoillamme. En usko.
Varmasti nuo asiat ovat saaneet minut rauhallisemmaksi, vähemmän ahdistuneemmaksi. Varmasti hymyilen herkemmin ja nauran useammin.

Mutta olen tänä kesänä myös käynyt läpi harvinaisen vahvan väittelyn sisälläni asuvan kiertolaisen kanssa. Kiertolainen on huutanut liikkelle lähtöä, kiertolainen minun rintalastani alla on nakuttanut olkapäätäni ja kuiskinut korvaani sitä miten olen ollut nyt taas paikoillani kovin kauan. Että maailma on suuri ja niin paljon on näkemättä vielä.
Kiertolainen on muistuttanut minua siitä milloin minä olen puhtaasti ja aidosti onnellisimmillani; matkalla, kohti uutta ja tuntematonta. Silloin minun joka soluni on onnellinen, sinä hetkenä kun elän vain nyanssin kerrallaan, kun matkaan kohti tuntematonta.
Mutta minä olen myös vaientanut kiertolaisen. Sanonut että vielä ei ole aika jatkaa matkaa. Että nyt ollaan tässä.

Ehkä minun seesteisyyteni takana on meri. Meri ja yksinolo. Tämä kesä kun olen ollut lähes 8 viikkoa keskenäni lasten kanssa.
Minä ja lapset, tai minä ja Puoliso ja lapset. Vain me.
Ja meidän on ollut hyvä. Ehkä minun on ollut hyvä koska tiedän että en ole yksin. Koska tiedän että minulla on maailmassa ihmisiä, koska tiedän että minulla on ystäviä. Täällä, toisaalla, kaukana, lähellä. Tekstiviestin päässä.

Minä olen istunut yksin lasten kanssa rantahiekassa, välittämättä siitä että hiekan pienen pienet kiteet ovat kulkeutuneet ihoni jokaiseeen soppeen, että iltaisin hampaissa rahisia ja hiuksista varisi hiekanjyviä. Olen kuunnellut väsymättä aaltojen kuminaa, antanut kostean sumun suudella poskiani, katsellut pelikaanien liitoa ja kuunnellut lokkien huutoa.


Olen katsellut pieniä pellavapäisiä hippilapsiani juoksemassa polvet mustelmilla ja kasvot hymyssä pakoon aaltoja. Olen antantu onnen ja rauhan tunteiden pyyhkiä ylitseni, kerta toisensa jälkeen.

Aurinko ja merituuli ovat varmasti syventäneet silmäkulmieni ryppyjä, jalkapohjani ovat paksuuntuneet ja muuttuneet karheimmiksi, mutta jotain minun sisälläni on muuttunut sileämmäksi. Minun on helpompi antaa elämän tapahtua, on helpompi hengittää ja tietää asioiden järjestyvän.
Meri on tuonut minulle rauhaa.

Nyt kun istun tässä ja kirjoitan tätä, ymmärrän sen vielä syvemmin kuin koko tämän kesän aikana. Ymmärrän että minun pitää järjestää viikkomme lasten aikatauluista huolimatta sellaiseksi, että siihen mahtuu meri. Että siihen mahtuu termareista syöty lämmin ruoka ajopuiden päällä, aarrekivien etsimistä rantakallioiden välistä, märkään rantahiekkaan oman nimen piirtämistä, nauramista vasten tuulta niin että naurun ääni hukkuu aaltojen jylinään. Minä en saa unohtaa mikä tekee minut täällä onnelliseksi. Minä en saa unohtaa mikä saa minut hengittämään syvään ja hymyilemään raukeasti.

Juuri nyt tässä elämäntilanteessani, minä kuulun meren rannalle.
Ajopuuksi muiden ajopuiden sekaan.
Pelikaanien tarkkailijaksi.
Aaltojen kuuntelijaksi.
Sumun suudeltavaksi.
Rantahiekkaan hymyilemään maailmaa paremmaksi.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »