Meidän perheen selviytymisstrategia tähän kevääseen

Ihmiset heräävät aurinkoiseen päivään.
Taivas loistaa sinisenä  ja aurinko on ollut hereillä paljon kauemmin kuin moni ihminen.
Valo tuntuu tulvivan sisään asuntoihin halusimme sitä tai emme.

Eilen hallitus ilmoitti purkavansa korona-ajan rajoituksia hallitusti.
Epidemia ei ole ohitse, emme ole edes vielä sen huipussa, mutta tilanne on rauhoittunut tarpeeksi, lisää peliaikaa on ostettu.
Nyt emme voi kuin jännittää vierestä miten ennusteet toimivat todellisuudessa.

Menossa on nyt kahdeksas viikko poikkeusoloja. Kahdeksas viikko tätä outoa palapeliä jossa olemme yhdistäneet omat työmme ja lapset. Työ- ja perhe-elämän yhdistäminen ovat saaneet aivan uuden merkityksen tämän aikajakson aikana.

Lapsemme palaavat ensi viikon loppupuolella päivähoitoon. Me vanhemmat jatkamme töitä kotoa käsin. Alkaa taas uusi vaihe, eikä kukaan tiedä kuinka kauan tämä kestää ja tuleeko meidän äkillisesti palata takaisin tähän kaikki-kotiin-vaiheeseen.
Miten me sitten olemme selvinneet tästä ensimmäisestä vaiheesta?

No me olemme selvinneet, se on ehkä jo yksi saavutus.
Helppoa tämä ei ole ollut mutta lukuisten korjausliikkeiden jälkeen olemme saaneet tämän jotenkuten toimimaan.

Ehkä nyt on myöhäistä kertoa kenenkään avuksi sitä, miten me olemme homman saaneet toimimaan, mutta kerron teille silti. En usko minkään yhden mallin olevan se oikea, uskon jokaisen perheen joutuneen itse tunnustelemaan juuri sen perheen tarpeisiin sopivan yhdistelmän erilaisia kikkakolmosia.

Meidän perheen perheemme on toiminut viimeiset kahdeksan viikkoa enemmän tai vähemmän tällä tavalla.

Minä herään aikaisin. Herättyäni joko jumppaan tai käyn kävelyllä. On aamuja kun kellon soidessa 5.30 ajatuksin jumpasta tai kävelystä ulkona tuntuvat ylivoimaiselta, silloin olen myös asettanut kellon soimaan uudelleen tunnin kuluttua ja herännyt vasta silloin. Armollisuus on ollut yksi asia jonka parissa olen tehnyt korjausliikkeitä koko tämän poikkeusajan.
Alussa yritin orjallisesti pitää kiinni siitä että tein päivittäin pilates/kävelyohjelmani. Kunnes huomasin ettei siinä ole mitään järkeä jos se tarkoittaa lyhyttä pinnaa väsymyksen takia.
Nykyään pidän huolen, että liikun päivittäin edes jonkin verran ja niin kutsuttuja treenauspäiviä saan viikossa 3-4kpl.

Lapet heräävät aamuisin seitsemän ja kahdeksan välillä. Niinä aamuina kun he nukkuvat kahdeksaan, saan tehdä rauhassa töitä tunnin, puolitoista ennen kuin kuulen heidän askeleensa rappusissa. Usein he tulevat keittön pöydän ääreen istumaan Aku Ankka kasan tai valitsemansa kirjan kanssa ja seuraavat puoli tuntia he vielä lukevat minun joko valmistellessa aamupalaa tai tehdessä vielä töitä.
Pyrin saamaan aamuisin ennen klo 10 ulkoilua 2-3 tuntia töitä tehtyä, jokainen voi laskea mitä se käytännössä tarkoittaa. Ei ainakaan sitä että me istuisimme aina kovin idyllisesti aamupalapöydässä. Usein aamupalatarvikkeiden lisäksi pöytäämme siis koristaa läppärini. Asia mistä en ole erityisen ylpeä, mutta myöskin asia josta en näinä aikoina nyt suostu kantamaan syyllisyyttä.

Kello kymmeneen asti lapset leikkivät keskenään. Puoliso aloittaa työpäivänsä puoli yhdeksän ja yhdeksän välillä. Joskus lasten aamut ovat hyviä ja leikki sujuu. Sitten on niitä kun he heräävät jo kauan ennen seitsemää, keskeyttävät minun pilatekseni ja riitelevät heti aamusta lähtien niin ettei niistä minun kuuluisista tehokkaista aamun työtunneista tule mitään ja minulle ei jää muuta mahdollisuutta kuin tehdä ne sisään iltayhdeksän jälkeen.

Kello kymmenen ulkoilu on muodostunut minulle henkireijäksi.
Kierrämme lähes päivittäin lasten kanssa samat paikat: Kallioiden ylitse meren rantaan. Meren rannassa toteamme rantaviivan joka aamu olevan erinäköinen. Jonain harvoina kertonia käymme skeittipuistossa, yleensä se se kuitenkin on liian täysi, että viitsimme sinne mennä.

Puolen päivän aikaan palaamme kotiin ja teen meille lounaan. Lounaan jälkeen alkaa minun työaikani. Sekin tosin keskeytyy monta kertaa lasten tarpeisiin. Lounaan jälkeen yritämme keksiä heille mielekästä tekemistä tehtävien ja askartelun parissa. Se tarkoitaa, että jompi kumpi meistä vanhemmista keskeyttää työnsä noin viidentoista minuutin välein.

Kello kolmen jälkeen alkaa minun toinen intensiivinen työaikani. Silloin lapset ulkoilevat joko Puolison kanssa, keskenään tai naapurin lasten kanssa. Kyllä luitte oikein. Olemme joutuneet joustamaan alun tiukoista periaatteista ja antaa lapsille luvan ulkona leikkiä tiettyjen naapurin lasten kanssa. Elämästä ei yksinkertaisesti olisi muutoin tullut oikein mitään.
Muistutamme turvaväleistä ja usein lapset viettävät aikaa pyörillään. Sillä tavalla välimatka säilyy, mutta lapsilla tulee edes etäisesti se olo että he saavat viettää aikaa myös kavereiden kanssa.  “Turvaväli” huudot kiirivät silti säännöllisesti pihan poikki ja uskon sen olevan sana joka syöpyy lastemme mieliin leimaten tätä aikakautta heidän loppuelämänsä.

Pyrin lopettamaan työt kello 18 mennessä. Kuten aiemmin sanoin, on päiviä kun työtunteja jää tehtäväksi lasten nukkumaan menon jälkeiseen aikaan. Enkä oikein voi asialle mitään.

Intensiivisinä päivinä pidän itsekkäästi kiinni tunnin yksin kävellystä lenkikstä. Lähden sille joko ennen iltaruokaa jättäen Puolison lasten kanssa kotiin puuhaamaan jotain tai sitten vasta kun talo on jo hiljainen lasten nukkuessa.
Mutta se on ollut toinen henkireikäni. Kierrän aina saman reitin, samat polut, samat mutkat.
Muistan miten maaliskuussa, tämän kaiken ollessa aivan alussa, kierisin näitä polkuja itkua niellen. Ajattelin etten koskaan selviä viikoille kahdeksan tai kymmenen. Nyt voin vain todeta kaikkeen tottuvan. Viikkojen aikana luonto on herännyt kevääseen ja minä olen luopunut omasta ajasta näitä kävelyitä lukuunottamatta. Ja vastoin odotuksiani, olen selvinnyt ihan hyvin.

Tilaamme ruuat kotiinkuljetuksella kerran viikossa. Se vaatii sen tilauksen tekemisen viikko etukäteen, siihenkin minun tuli oppia. Piti opetella hahmottamaan mitä syödään kahden viikon päästä, ei mitä syödään nyt tällä viikolla. Mutta siihenkin oppi. Enkä tiedä onko tästä tavasta paluuta. Olen se ihminen joka pitää kaupassa käynnistä. Silloin kun siihen on aikaa.
Jo ennen koronaa se on ollut lähinnä yksi lisäpala arjen palapelissä joka on ollut minulle vaikea asetella. Ilman autoa on ollut haastavaa tehdä kokonaisen viikon ostoksia kerralla, aikaa useammalle kauppareisulle taas ei meinannut löytyä töiden, lasten hoitoonviemisen- ja hakemisen ja harrastusten lomasta.
Kotiinkuljetus maksaa, mutta juuri nyt koen sen helpottaneen arkeamme niin paljon, että harkitsen vakavasti tämän jäävän osaksi perheemme tapoja senkin jälkeen kun joskus kahden vuoden päästä olemme kukistaneet koronan.

Luopuminen, väliaikaisuuden, epätietoisuuden  ja epävarmuuden sietäminen ovat olleet avainsanat tästä arjesta selviämiseen.
Ehkä elämänkokemus on auttanut tässäkin. Se että olemme perheenä eläneet niin monta ajanjaksoa jolloin me emme oikeasti ole tienneet tulevasta mitään. Me olemme siitä myös onnekkaita, että vuosien ulkomailla olo on opettanut meidät viihtymään erinomaisen hyvin ihan vain oman perheen kesken.

Kolmas ja viimeinen mainittava henkireikä on ollut koko perheen retket viikonloppuisin. Se sinnikkyys millä olemme pitäneet kiinni Kaliforniassa aloittamaamme tapaa pakata reppuun eväät viikonloppuisin ja kävellä kilometrejä meren rantaan tai metsään. Niissä lukuisissa muumimukeista juoduissa teehetkistä sammalmättäillä ja kalloilla on muodostunut tämänkin kevään kauneimmat muistot.

Lasten paluu päiväkotiin ja esikouluun muuttaa taas nyt vakiintunutta arkeamme.
Haluan uskoa että se muuttuu parempaan päin.
Uhka sairaudesta kasvaa, sen kanssa on vain elettävä.
Sen sijaan, että annan mieleni velloa sairauden pelossa, yritän keskittyä siihen mitä hyvää uusi järjestely tuo elämäämme.
Ensisijaisesti olen kiitollinen että lapset saavat taas strukturoidun päiväohjelman. He tarvitsevat sitä. Varsinkin Esikoiselle tämä aika on ollut raskas. Vaikka me olemme tehneet parhaamme ja vaikka väitän meidän pärjänneen ihan hyvin. Mutta emme me kuitenkaan ole sama asia kuin Esikoulun räätälöity päivärytmi jossa paikalla on aikuisia joiden ainoa tehtävä on olla olemassa lapsille.
Lisäksi toivon voivani luopua kahdeksan viikkoa jatkuneista iltatöistä. Että olis edes ajoittain vapaailtoja kuulostaa minusta taivaalliselta. Että työt saisikin tehtyä yhteen menoon päivän aikana jonka jälkeen voi viettää aikaa vapautuneesti lasten kanssa, ilman että takaraivossa painaa kaikki tekemätön.

Kuljemme kohti kesää, kohti yhä valoisampaa yötä.
Ja juuri tänään mieleni on kovin toiveikas.
Tiedän, että tulee vielä synkkiä aikoja, tiedän että tämä ei ole tässä. Mutta uskon myös näiden viimeisten kahdeksan viikon oppien antaneen työkaluja joiden avulla seuraava mahdollinen eristys selvitään jo vähemmillä kasvukivuilla.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com