Maanantai

Esikoinen leikkii heti herättyyään leikkiuunilla jonka Puoliso hänelle eilen kyhäsi vanhasta vaippalaatikosta. Teimme lapsille kasan leikkiruokaa huovasta. Nyt heillä on oma leikkikeittiönsä, itse tehty, vähän alkeellinen, mutta ilmeisen rakas. Keittiön lattia on kylmä paljaita jalkoja vasten. Vilkaisen termostaattia ja muistan että sen paristot loppuivat eilen. Lämmitystä ei saa ilman termostaattia kytkettyä päälle. Laitan puuron tulemaan ja vilkaisen puhelinta, whatsapeissa on viestejä sisaruksilta. Ikävän kaltainen, pieni häivähdys jotain haikeaa ja terävää huljahtaa lävitseni. Huokaan syvään. Nielaisen kurkkuun nousseen palan ja muistan että keittötasolla olevassa romukorissa saattaisi olla paristoja. Kaivelen sitä ja haistan kaurapuuron tuoksun. Mietin sisaruksiani, meidän yhteyttä. Mietin vanhempieni kotia. Juuria. Voiko juuret luoda jos niitä ei ole ennestään. Voiko sanoa olevansa jostain kotoisin vaikka olisi viettänty siellä vain 1/3 elämästään. Ajatukseni harhailevat, etsivät jotain konkreettista mihin kiinnittyä, päässäni seilaavat lauseenpätkät ja mielikuvat Pohjois-Karjalan metsistä, vanhempieni keittiöstä.

Löydän paristot ja kuulen kuinka neste loppuu kattilasta. Kaadan sekaan maitoa ja käyn lykkäämässä paristot termostaattiin. Kuulen Esikoisen sanovan juuri heränneelle Kuopukselle “äiti on keittiössä”. Pieni ihmisenalku tepsuttelee luokseni ja halaa jalkojani samalla kun lämmitys hurahtaa käyntiin ja alkaa puhaltaa kuumaa ilmaa olohuoneeseen. Sisarus- ja koti-ikävä painuvat jonnekin taka-alalle, hiipivät takaisin samaiseen lattianrakoon, josta aamun ensihetkinä nousivatkin.

Esikoinen tulee ruokapöydän ääreen ja alkoittaa huudon, olen TAAS kattanut hänen aamupala-astiansa pöytään, vaikka hän haluaisi tehdä sen itse. Tai ainakin haluaa joka toinen päivä.

Maanantai. Ihan tavallinen maanantai.

Kirjoitan apurahahakemusta. Läppärini on pienellä lapsille tarkoittetulla pöydällä ja istun itse pienellä lastenkokoisella tuolilla. Asento ei ole erikoisen ergonominen. Taustalla soi Idina Menzelin laulama Let it go ja muutama alle viisivuotias tyttö laulaa mukana.

Olemme lähikaupungin sisäleikkipuistossa. Ainoa paikka jossa lapset viihtyvät niin hyvin, jonka toiminta on niin hyvää että minä oikeasti, siis ihan oikeasti saan tehdä töitä. Lapset katoavat samantein kun astumme tämän paikan ovesta sisään. Häviävät leikkimään ohjaajien kanssa. Välillä he käyvät pöytäni luona näyttämässä jotain, mutta suurimman osan aikaa saan kirjoittaa rauhassa. Tai niin rauhassa kuin tällaisessa ympäristössä voi.

Esikoinen katselee vieressäni kun kirjoitan. Kysyy olenko minä hyvä kirjoittamaan. Naurahdan ja katson lastani, vastaan että en mitenkään kovin hyvä. En ainakaan tällaisia kirjoituksia. Miksi sinä sitten teet niin, kysyy Esikoinen. Teen mitä. Kirjoitat. Eihän sinun ole pakko kirjoittaa jos et ole siinä hyvä. En minäkään tee asioita joissa en ole hyvä. Olen hetken hiljaa, selitän että joskus pitää tehdä, niitäkin asioita joita ei oikein osaa. Kuten pyörälläajo. Muistutan Esikoista että hän ei osannut ajaa, mutta harjoitteli ja nyt hän osaa. Niin, mutta sinä olet sanonut että on asioita joita ei oikein edes voi oppia. Että sinä et voi oppia isän työtä. Huokaisen hiljaa mielessäni syvään. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sen vaikeampia hän kysyy. Pieni epätasa-arvon häivähdys käy mielessäni: miksi se olen aina minä joka joutuu selittämään nämä asiat. Selitän, mahdollisimman yksinkertaisesti, että on joitakin asioita joissa jotkut ovat vähän parempia kuin toiset, vähän lahjakkaampia. Esimerkiksi Puoliso työssään. Että oppisin varmasti hänen työnsä, mutta minusta ei koskaan tulisi yhtä hyvää siinä kuin Puoliso on. Selitän että samalla tavalla on asioita mitä minä osaan paremmin kuin Puoliso. Esikoinen katsoo minua epäillen, ai niinkuin mitä? Isä on kuitenkin aika tosi hyvä kaikessa. Ruanlaitto, lähes hihkaisen, minä osaan laittaa paremmin ruokaa. Joo ja tiskata Esikoinen sanoo. Keskustelu päättyy lähes jos siihen, mutta minun on pakko, koska en kestä sen loppulosta, lisätä että osaan minä valokuvatakin joitain asioita paremmin, ja tehdä puutarhatöitä. Esikoinen virnistää “Joo!” ja juoksee pois.

Tuijotan tietokoneen näyttöä ja kiroan mielessäni keskustelua. Tässä minä sitten pauhaan siitä ettei lapsia tulisi kasvattaa 50-lukulaiseen maailmaan, ja silti itse sorrun samaan malliin. Isä on hyvä töissä ja äiti kotiaskareissa. Perkele. Nappiin meni nyt sitten tämäkin kasvatuksellinen hetki.

Maanantai.

Pissahätä! Kävellään yhdessä vessaan. Esikoinen edellä, kuopus minun vierelläni. Ohitetaan miestenvessa. Esikoinen kysyy miksei me tonne mennä.

Selitän että minä olen nainen niin mennään naistenvessaan. Lapsi jää ihmettelemään vastaustani. Siellä leikkipaikan vessassa, kylmän loisteputkivalon loisteessa hän esittää sarjan kysymyksiä: miksi me mennään naistenvessaan vaikka minä ja Kuopus ollaan poikia? Miksi me voidaan tulla tänne mutta sinä et voi mennä miestenvessaan? Selitän parhaani mukaan, yritän saada jotain logiikkaa aikuisten ihmisten järjestelmään. Lapsi vastaa jokaiseen vastaukseen lisäkysymyksillä. Miksi kotona voidaan mennä samaan vessaan? Ei miesten ole pakko pissata seisaaltaan, itse olet sanonut niin, miksi sitten rakennetaan sellaisia pisuaareja?

Puhisen tuskissani, oikeasti, ei tässä ole mitään järkevää logiikkaa, tämä on ihan höpsöä, mutta näin nyt vain on. Lapsi ei ymmärrä, ei ymmärrä miksi jotkut ihmiset eivät halua että miehet käyvät naisten vessassa tai toisinpäin. Käsiä pestessä hän katsoo minua peilin kautta ja kysyy “Voiko olla sekä tyttö että poika? Kummassa vessassa sitten käydään?” Katson lapseni peilikuvaa, nelivuotiaan lapseni sinisiä silmiä jotka odottavat minulta vastausta. Olen pitkään hiljaa, Esikoisen katse ei hellitä, hän odottaa. Vastaan rehellisesti että kyllä voi olla sekä tyttö että poika, tai voi olla jotain ihan muuta, ei kumpaakaan. “No missä ne sitten käy vessassa?” lapsi toistaa. Katson poikaa silmiin ja vastaan totuudenmukaisesti etten tiedä, että minä en todellakaan tiedä. Varmaan siinä missä hänen on mukavampi. Eli sitten sillä ei oikeasti ole väliä missä käy, minähän sanoin sinulle. poika sanoo ja juoksee takaisin leikkeihinsä jättäen minut pölmistyneenä seisomaan leikkihuoneen ovelle.

Maanantai.

Kävellään tihkusateen läpi autolle. Ulkona on lämmin. Takkeja ei tarvita. Sadepisarat ovat pieniä, kevyitä, ne leijuvat ilmassa. Harmaa matto peittää taivaan. Ilma on kevyt hengittää, sateen näkee mutta sitä ei kuule. Kevyttä, lämmintä Kalifornian sadetta.

Jossain takaraivossa jyskyttää alkava päänsärky. Olisi pitänyt syödä lounaaksi jotain muuta kuin banaani ja kuppi teetä. Koskahan minä opin, 35 vuotias nainen, että ilman ruokaa ei ihminen pärjää. Olen hyvä muistamaan lapsien ruokailut, olemaan niistä täsmällinen, mutta omani, se on heikkouteni.

Lapset leikkivät lätäkössä. Eivät malta tulla autoon. Annan sateen leijailla kasvoilleni, hartioiden jännitys tuntuu sormenpäissä asti. Kolmen tunnin kirjoittaminen lasten leikkipöydän ääressä tuntuu. Poskia vähän kuumottaa. Hengitän syvään ja kutsun lapsia kolmannen kerran nousemaan autoon. Nyt ei kohta. Joo joo, okei okei, kuuluu vastaus.

Maanantai.

Ollaan kaupassa. Kuopus nukahti autoon ja on kärttyisä. Ei jaksaisi Esikoisen säätämistä. En jaksaisi minäkään. Huomaan verensokerin alhaisuudesta johtuvan kärttyisyyteni. Tiedostan sen enkä silti voi sille mitään. Ärsyttää.

Uusi kauppa, päätin viikko sitten vaihtaa vakiokauppojamme, kokeilla josko tämä toisenlainen kombo toimisi paremmin. Uudesta kaupasta ei löydä tavaroita heti, jotuu miettimään. Lykin kärryjä vihanneshyllyjen välissä ja mietin mitä söisimme tämän viikon. Mitä ruokaa tekisin joka kelpaisi kaikille.

Pissahätä! älähtää Esikoinen kesken kaiken. Voitko odottaa. En! no voithan, hengitä syvään, mennään nopeasti, otetaan viimeiset tavarat ja sitten maksamaan. Esikoinen nyökkää, kassasedän antaessa hänelle kasan tarroja pissahätä unohtuu. Hätä tulee vasta uudestaan seuraavassa kaupassa. Tietenkin.

Pissatan pojan parkkipaikalla puun juurelle. Saan pitkiä katseita ohiajavilta autoilta, mutisen hätätilannetta muutamalle ohikävelevälle naiselle, enemmän minua häiritsee oma nolostumiseni kuin itse tilanne. Matkalla autolle Esikoinen haluaa kantaa ketsuppipulloa, pudottaa sen juostessaan maahan ja sen korkki särkyy.

Maanantai.

Lapset leikkivät pihalla, minä juon kuumaa teetä ja syön pähkinöitä, verensokeri tasaantuu. Hiljainen tihku taukoaa välillä alkaakseen sitten taas uudestaan. Lapset repivät vanhan kukkakimpun kukkia sopaksi. Leikkivät yhdessä. Eivät tarvitse minua. Katselen heitä ja ajattelen että päivä oli kuitenkin hyvä. Olemme tulleet niin kauas vuodessa. Niin isoja askelia. Minulla on lapsena veljekset. Yhdessä leikkivät veljekset. Minä voin tehdä jo ajoittain hyviä pätkiä töitä jos vain löydän paikan missä lapset viihtyvät. Ihmeellistä, uskomatonta.

Edessä ihan tavallinen arki-ilta, ostosten purkua, siivoamista, ruuanlaittoa, pikkukakkosta ja syömistä. Illalla käperryn Puolison viereen katsomaan tv sarjaa ja juomaan kuumaa minttuteetä.

Maanantai.

Ihan hyvä sellainen.
Uskallan väittää että keskivertoa parempi, jopa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com