Lupa olla onnellinen?

Ajan pitkin meren rantaa, kukkulat vasemmalla puolella, meri oikealla, siihen väliin jää suuria kaistaleita rypsipeltoja ja nyt sateiden jälkeen vihreänä loistavaa ruohoa. Kaiken tämän läpi me ajamme pitkin mustaa tietä, määränpäänä tietty ranta, San gregorio.
Kello on kymmenen kun kurvaan parkkipaikalle. Aurinko loistaa korkealla taivaalla, taivaalla ei näy pilven hattaraakaan. Vieno sumu sakeuttaa ilman horisontissa, tiedän sen haihtuvan mitä korkeammalle aurinko nousee, nyt se tekee maiseman pehmeäksi, hajottaa valon yltämään jokaiseen kolkkkaan.

Nousen autosta ja tunnen vielä viileän tuulen nostavan ihokarvat pystyyn. Avaan lapsille autojen ovet ja jään pohtimaan pitääkö parkkimaksu maksaa vai onko tämä ns. kuollut parkkipaikka. Päädyn kysymään asiaa surffarilta, joka pukee märkäpukua päälleen viereisessä parkkiruudussa, mustan pick uppinsa suojassa. Mies sanoo tarkastajien käyvän usein, kehoittaa maksamaan maksun, niin pöhköltä kuin se tuntuukin tyhjällä parkkipaikalla. Nyökkään ja toivotan hyviä aaltoja, mies kiittää ja jatkaa puvun päälle kiskomista.

Haen sisääntuloportilla olevasta pienestä postilaatikosta keltaisen kirjekuoren. Kirjekuoren päälle täytyy kirjata oma nimi, auton rekisterinumero, maksu jonka aikoo suorittaa ja päivämäärä. Kirjaan nämä kaikki ja alan laskea dollarin seteleitäni joita löydän taskuistani ja käsilaukun pohjalla. Maksu on 8 dollaria, löydän 7. Kiroilen mielessäni ja totean että ainoat muut setelit ovat 20 dollarin seteleitä. Aamusta asti päätä jyskyttänyt särky palaa ohimoille ja kiroilen huonoa valmistautumistani. Pitäisihän minun tietää, että parkkimaksut ovat aina hassuja summia eikä niitä voi maksaa kuin käteisellä tai shekillä. Pudistelen päätäni ajatukselle, samaan aikaan kun Tesla lähettää autoja avaruuteen, itsestään ajavat autot surisevat talomme ohitse ja koko teknologian ydin sykkii ympärillämme, luoden kokoajan uusia sovelluksia ja tekoäly imee tietoa elintavoistamme enemmän kuin me itse edes tiedostamme, ei saman seudun rantaparkkipaikoille ole kuitenkaan saatu aikaiseksi edes automaattia johon voisi maksaa parkkimaksun. Puhumattakaan puhelinsovelluksesta jolla tämän asian voisi hoitaa.  Käteisellä ja shekkiviholla pärjää tässä maassa edelleen parhaiten.

Toisaalta, todistaakseeni asuinpaikkani ilmoittaessa Esikoista kouluun, jouduin myös kiikuttamaan koulutoimistoon vuokraisännältä kirjeen ja kaksi laskua jotka olivat meidän nimissämme ja samalla osoitteella varustettuna kuin mitä väitimme kodiksemme. Eikä tämä siis ollut mikään ulkomaalaisia koskeva poikkeus, näin tekevät täällä kaikki. Suomalaista väestörekisteriä tuli kummasti ikävä.

Kaivelen auton kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista puuttuvaa dollaria, käyn jopa kysymässä parilta muulta autolta jotka sattuvat ajamaan paikalle. Kenelläkään ei ole antaa dollaria. Esikoinen löytää parkkipaikalta kaksi neljännesdollaria, enää puolikas puuttuu. Tässä vaiheessa Ystävä lapsineen kurvaa viereemme ja pelastaa tilanteen.
Pyörittelen silmiäni tilanteelle, naurattaa vähän, vähän myös rasittaa ja ärsyttää. Ihmeellistä säätöä, kuten jotenkin kaikki välillä tuntuu olevan. Olemme kotiutuneet, se tarkoittaa myös, että elämä on arkistunut. Rutiineita on alkanut löytyä. Edelleen koti tuntuu hyvältä. Tieto siitä, että päätämme itse elämästämme, tuntuu hyvältä.

Mutta huomaan myös kompastelevani niihin samoihin asioihin kuin silloin kun olimme täällä ennen välivuotta Suomessa. Oman ajan puutetta, sitä että olen pääasiasiallisesti yksin vastuussa lapsista viikolla, tunne siitä että ainoa tehtäväni on pitää huoli lapsista ja kodista, oman työn tekemisen vaikeus. Raavin kirjoitus ja kuvaushetkiä arjen keskeltä, mutta en ole onnistunut löytämään vielä rutiinia asiaan. Löytämään sitä tapaa miten saisin viikottain sopivan määrän tunteja kasaan että työt voisi tehdä hyvin ja huolella. Pääni pursuaa uusia projekteja, ideoita joita haluaisin työstää, kuvia joita haluaisin luoda. En vain tiedä missä välissä ja miten.

Jossain kaupassakäyntien, lasten kanssa olemisen, ruuanlaiton, pyykinpesun retkien ja elämän ohessa minun pitäisi vielä päättäväisemmin osata löytää aikaa itselle, tai oikeastaan työlleni. Luomiselle, luovalle prosessille, antaa vapautta itselleni luoda taas pitkästä aikaa taidetta.

Ajatukseni katkeaa siihen, että ystävä lähtee liikkumaan kohti rantaa. Heitän repun selkään, otan kassin käteen ja kehotan lapsia liikkumaan oikeaan suuntaan. Heitämme kirjekuoret, joihin olemme rahat sullonneet, vihreään metallitolppaan, jossa on pieni rako. Haalistuneilla kirjaimilla pylväässä lukee “kirjekuoret”, tolppa on vinossa ja vähän ruosteinen. Kirjekuoresta olemme repäiseet irti pienet lappuset, joihin piti kirjoittaa samat tiedot kuin kuoreen ja jättää auton kojelaudalle.

Pysähdymme vielä käymään vessassa. Käyn pissalla vaikka koenkin, että olisi hygienisempää käydä puskassa kuin rantojen yleisissä vessoissa. Ne ovat käytännössä betonilattaiaisia hökkeleitä joissa on pönttö joka kerää tavaran isoon avosäilöön vessan alla. Pissaa on aina kaikkialla ja haju on lämpötilojen noustessa tukahduttava. Onneksi olen oppinut jo interreilivuosinani pissaamaan koskematta itse vessaan millään tavalla.
Hoidan asiani ja jatkamme matkaa rantapengertä alaspäin. Huomautan ystävälle että joudumme todennäköisesti kahlaamaan makeanvedenaltaan lävitse päästäksemme sille rannalle jolle haluan.

Ystävän katse ei paljasta paljoa, mutta vähän. Nauran hänelle ja sanon silmää iskien, että tällaista tämä on jos meidän seuraan löyttäytyy, kaikki on aina vähän hankalampaa kuin miltä aluksi kuulostaa. Ranta, jolle olemme matkalla, on yksi suosikeistani. Pieni, sympaattinen ja kaunis. Kesän edetessä sinne rakentuu kuin itsestään ajopuista rakennettuja majoja yksi toisensa jälkeen. Nyt niitä on vasta pari. Vielä ei ole rantaelämä alkanut täysillä.

Etsimme kohtaa, jossa ylitys olisi mahdollisimman helppo. Nostan Kuopuksen syliini ja lähden kahlaamaan jääkylmän veden halki kohti edessä siintävää hiekkarantaa. Vesi nipistelee reisiä, se tulee suoraan kukkuloilta, on kylmää ja puhdasta. Ylitystä ei ole montaa metriä, ehkä 10. Lasken Kuopuksen ajopuun viereen reppuni kanssa ja käsken hänen odottaa kunnes palaan. Kannan Esikoisen ja ystävän Esikoisen virran ylitse, sitten lähdemme jatkamaan matkaa läpi lämpimän hiekan. Vakuutan Ystävälle, ettei nyt enää ole yllätyksiä, että nyt me ihan oikeasti olemme sillä rannalla jota olen kehunut, ei enää outoja parkkimaksuja, ei enää vedessä kahlaamisia. Jään pohtimaan miten oudon maineen hankin itselleni kun puhutan ihmiset mukaani näille rannoille, kun koko rannikko on täynnä helpomminkin saavutettavia hiekkarantoja.

Pystytämme aurinkoteltan muutaman ajopuun viereen, selän takana pauhaa meri suurine aaltoinen, edessä on makeanveden allas jonka ylitse menee kuuluisan ykköstien silta. Aurinko lämmittää niin että kaikki pitkähihaiset täytyy riisua, pieni hiki valuu jo pitkin selkärankaa ja aurinko porottaa keskeltä taivasta kirkkaana ja voimakkaana.
Hengitän muutaman kerran syvään ja pahin päänsärky alkaa väistyä.
Kaivan varpaani hiekkaan ja maadutan itseäni siihen paikkaan.

Lokit kaareilevat korkealla, lapset leikkivät ajopuiden alla ja sumu nousee merestä kaukana horisontissa. Valkopäiset aallot huuhtelevat rantahiekkaa ja taivas tuntuu loputtoman laakealta.
Ystävän nauru saavuttaa tajuntani ja kännyn katselemaan sekalaista seurakuntaamme.

Seison vähän kauempana leiristämme, suuren vanhan kaatuneen punapuurungon luona. Hiekan keskellä kukkivat vaaleanpunaisena hiekkakukat ja pienten rapujen tyhjiä kuoria näkyy hiekan keskellä.
Voisin jäädä tähän ikuisuudeksi, tähän hetkeen. Punaolkaturpiaalit, eli pienet mustarastaat punaisilla siipitäplillä varustettuna lentelevät ajopuiden päällä ja pitävät soidintanssejaan. Aurinko porottaa, mutta leveälierisien hattuni alla minun on kevyt ja hyvä olla. Tuuli puhaltaa lempeästi ja tuntuu silittävän ihoani pehmeällä kosketuksellaan. Voisin muuttaaa tähän rannalle, asua ajopuuhökkelissä, kuluttaa päivät kävellen rantaa pitkin ikuistaen sumun liikkeen horisontissa kameraan, tuntea miten hiekka valuu varpaideni alta takaisin mereen aaltojen voimasta. Voisin kuunnella lokkien ja haukkojen huutoa, tottua joka paikkaan kulkeutuvaan hiekkaan ja huuhtoa käteni vaahtoavassa merivedessä.

Katseeni harhailee kauas rantaviivaa pitkin, hetkeksi unohdan kaiken, itseni, lapset, ystävät. Olen vain siinä, osana hiekkaa, aurinkoa, merta ja tuulta. Tunnen onnentunteen leviävän kehooni, lämmittävän rintakehäni ja sykkivän sydämeni tahtiin. Tätä hetkeä minä olen odottanut, odottanut yli vuoden. Tätä puhdasta onnea, tätä yhteyttä meren, tuulen ja taivaan kanssa. Tätä hetkeä kun jokin minussa päästää irti, kun ainakin hetkeksi lakkaan olemasta selviytymismoodissa ja päästän irti. Keuhkoni täyttyvät meri-ilmasta, silmäni imevät itseensä tätä loputonta sinisen sävyä ja mieleni on jossain täällä kaikkialla, kuin jatkumona sumulle, joka hiljaa alkaa haihtua auringon koskiessa siihen lämpimillä säteillään.

Hetki lipuu ohitse, jättäen jälkeensä kytevän hyvänolon tunteent, niinkuin onnen nyanseilla on tapana.

Mietin, että elämä on nyt, tässsä hetkessä, edessä ja minun on alettava elämään sitä. Enää ei tarvitse vain selviytyä yhdestä päivästä seuraavaan, vaan nyt minulla on lupa elää ja se minun on tehtävä. Minun on elettävä niin täyttä ja tyydyttävää elämää kuin pystyn. Tehtävä tilaa itselleni, työlleni, taiteelleni. Mutta tätä en saa unohtaa, asioita jotka tekevät minut onnelliseksi, meri, tuuli, metsät, hiekkarannat, ystävät. Niistä minun pitää muistaa pitää kiinni.

Onnen hetkistä.
Onnesta.

Minulla on nyt lupa siihen, niin väärältä kuin se edelleen tuntuu. Mutta joskus ihmisen on lakattava tuntemasta syyllisyyttä kaikesta, joskus on annettava lupa hyvään. Joskus minun on opittava taas antaa itselleni lupa luottaa hyvyyteen, siihen ettei joku taas vedä mattoa jalkojeni alta ja jätä minua pärjäämään hetkestä toiseen tietämättä tulevaisuudesta mitään.
Minun on uskallettava sulkea silmät ja uskoa tähän hetkeen, tähän onnennyanssiin.

Lupa onneen. Lupa olla hetkittäin niin onnellinen, että sydän meinaa pakahtua.
Lupa hengittää.
Lupa hymyillä.
Lupa nauraa.
Lupa antaa mennä, lakata pärjäämästä.
Elää.
Lupa olla onnellinen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com