Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Liian hyvä arki?

07.03.2019

Hiljainen talo, lastenhuoneesta kuuluu kuinka Kuopus kaivelee legolaatikkoa ja mutisee samalla itsekseen.
Työpöytä on sotkuinen, papereita pinoissa, nenäliinapaketti muistuttamassa jo ohimenneestä flunssakaudesta.
Ajatukseni ovat harhailleet tulevaisuudessa tämän viikon.
Olen murehtinut asioita joihin en voi vielä vaikuttaa, olen huolehtinut ja stressanut mahdollisesta elämäntilanteesta joka olisi edessä vasta vuoden päästä.

Tiedän sen järjettömyyden, mutten saa ajatuksia täysin pois mielestänikään.
Ehkä nyt kaikki on hyvin, että on energiaa miettiä tulevaa, murehtia siitä, ystävä ehdottaa.

Niin, ehkä nyt kaikki on tosiaan kaikki juurikin niin hyvin, että minulta riittää aikaa murehtia tulevaa.
Tavallaan tätähän minä olen kaivannut. Arjen soljumista, sujuvuutta. Päivien eteenpäin rullaamista ilman, että jokainen päivä on selviämistaistelu.
Mutta koska koen eläneeni niin monta vuotta erilaisten muutosten ja myllerysten keskellä, huomaan mieleni tempoilevan nyt.

Huomaan olevani levoton.
Huomaan kokevani, ettei mitään tapahdu.

Saan itseni kiinni ajatuksista, etten saa muka mitään aikaiseksi. Pohtivani heitänkö elämääni hukkaan täällä ololla. Miettiväni miksi me jäämme vielä vuodeksi? Miksi niin pitkäksi aikaa?
Samalla tiedän sen olevan niin lyhyt aika. Tiedän sen olevan aikakausi, jonka tarvitsemme. Aika jolloin voisimme hetken edes vain elää arkea.
Mutta mieleni tuntuu hakevan haasteita, ihan kuin pelkäisin tätä tasaisuutta, pelkäisin sen ennustavan suurta myrskyä.

Huomaan pohtivani, että kyllä minun nyt jo pitäisi olla täysipäiväisesti töissä ja tehdä 8 tunnin työpäiviä.
Ja kun kysyn itseltäni miksi? En osaa vastata. Tai hiljaa alta kulmain vastaan ehkä, että eikös niin nyt vain kuuluisi tehdä ollakseen kunnon kansalainen.
Tehdä 40h viikossa töitä, lapset hoitoon, viikon loma vuodessa jolloin matkustetaan johonkin ja muu aika vain pärjätään. Ihan kuin muka muiden elämä olisi sellaista. Ei se oikeasti ole.

En tiedä itsekään ketä nuo muut ovat, joiden kuvittelen haluavan minulta tällaista käytösmallia.
Sen tähden koko ajatusmaailma onkin hyvin nurinkurinen, sen tiedostan kyllä.

Jokin minussa silti pyristelee, koen olevani jollain tapaa kuin salamatkustaja tässä maailmassa.
Ikään kuin minulla ei olisi lupaa siihen, että sain pitää lapset 4 ja 5 vuotiaiksi kotihoidossa, tehdä sen aikaa satunnaista freelancetyötä, matkustaa paljon, nähdä maailmaa.
Ikään kuin olisi hävettävä sitä, että voin tavallisena keskiviikkona suunnata koulujen jälkeen auton nokan puolen tunnin päässä oleville kukkuloille ja viettää iltapäiväni lasten kanssa vesiputouksia katsellen.
Saan itseni kiinni miettimästä että pitäisi olla tuottavampi, tehdä niitä niin sanottuja oikeita töitä. Mitä ne sitten lienevätkään.
Koska taas, uskon ajatuksen olevan vain omassa päässäni, ei kenenkään muun.

Viimeistelen satukirjaani, valmistelen kesällä itärannikolle tulevan näyttelyn töitäni, kirjoitan hakemuksia joissa haen rahoituksia vuoden päästä suunnitteila oleville hankkeille.
Kirjoitan, kuvaan, osallistun lasten koulujen toimintaan, teen vapaaehtoistyötä kodittomien kanssa.
Miten kaikki tämä olisi elämänsä hukkaan heittämistä?
Vain siksi ettei siinä ole suurta hintalappua?
En tiedä, haluaisin kovasti osoitella sormellani yhteiskuntaa, mediaa, tiedättehän, niitä kaikki kirjoituksia siitä miten pienten lasten vanhempien tulisi mahdollisimman nopeasti palata työelämään tuottamaan verorahoja yhteiskunnalle. On pakko kuitenkin myöntää, että ei se yhteiskunta eikä mediakaan oikeastaan määrittele sitä mitä pitäisi työkseen tehdä.

Mutta jostain se kumpuaa, se tunne ettei oma tekeminen täytä niitä malleja.
Että pitäisi olla jossain toimistotyössä tai duunarina. Se olisi oikeaa työtä. Sellaista jota yhteiskunta arvostaa.
Eikä häröillä ympäri maailmaa lastensa kanssa ja tehdä taideprojekteja jotka koskettavat lopulta hyvin marginaalista ihmisryhmää.
Ja kuitenkin, tässä minä olen, tekemässä juuri sitä.
Lyömässä päätäni läpi harmaan kiven, elämässä tätä elämää juuri niin kuin itse haluan. Tiettyyn pisteeseen saakka.

Koska ehkä juuri se on se joka aiheuttaa nyt eniten kiertäviä ajatuksia.
Se muidenkin etu. Se tietty piste.
Lasten etu.

Murehdin lastemme tulevaisuudesta, siitä miten raskasta muutto takaisin Suomeen tulee olemaan.
Pähkäilen muuton ajankohtaa, kyseenalaistan kaikki suunnitelmat joita loimme muutama kuukausi sitten.
Luulin, että olisimme kuivilla vesillä, että nyt kun on suunnitelma, voisin keskittyä tähän olemiseen, tähän hetkeen, arkeen.
On kuin aivoni sanoisivat minulle: aivan kohta, murehditaan nyt kuitenkin tämä asia loppuun.

Eilen koulujen loputtua menin lasten kanssa metsään. Esikoinen halusi nähdä vesiputoukset ja minä halusin rauhaa ajatuksiltani.
Metsä ja veden kohina mahdollistivat sen.
Siellä huomasin ajattelevani miten etuoikeutettu olenkaan, että saan elää tällaista arkea juuri nyt. Urissaan kulkevaa aika helppoa arkea.

Nyt kun koulujen alkamisen tuomat aikataulut ovat tulleet osaksi elämäämme, kun enää koko ajan ei väsytä se että pitää joka päivä ehtiä johonkin tiettyyn aikaan; kun lapset eivät kiukuttele joka iltapäivä muutosta jonka tänne paluu ja koulujen alku heille aiheutti, nyt vihdoinkin arkemme tuntuu soljulvalta.
Joten ehkä nyt ne kaikki muut ajatukset ja tunteet näkevät tilaisuuden tulla pintaan. Tulla silmieni eteen prosessoitavaksi.
Mitä minä haluan tehdä kun palaamme takaisin Suomeen? Haluanko vielä opiskella? Haluanko panostaa vain siihen mitä tein ennenkin?
Onnistunko ylipäätänsä vielä jatkamaan uraani siitä mihin se jäi vai aloitanko kaiken alusta?
Mitä ylipäätään voin tehdä asialle, joka on ajankohtaista vasta vuoden päästä eikä sijoitu edes sille mantereelle jossa juuri nyt arkeani vietän?

Siellä metsän keskellä tämä ristiriita poistui hetkeksi.
En kuullut päänsisäistä dialogia nykyisen rauhallisen hyvän arkeni ja tulevaisuuden tuntemattoman elämäntilanteen kanssa.
Metsän keskellä en joutunut depattiin jossa väitellään siitä millainen tulevaisuus on se oikea. Millainen elämä on se joka on kaiken tämän meneen säädön ja uhrausten arvoista.
Kuuntelin vain lasteni pulinaa, veden kohinaa ja haistoin laakeripuiden vahvan tuoksun sumun vaeltaessa metsän läpi jättäen kosteita sormenjälkiään puiden runkoihin ja lehtiin.

Palaan tuohon hetkeen, tuohon eiliseen iltapäivään nyt kun ajatukseni taas karkaavat pyörimään kehää tulevaisuudessa.
Kun murehdin teemmekö ja osaammeko tehdä oikeita päätöksiä lastemme tulevaisuuden suhteen kun sen aika on.
Kyllä elämä kantaa, ajattelen.
Sen on pakko.

Kuopus tulee huonestaan ninja-lego kädessään ja juoksee syliini.
Istumme työtuolissani katsomassa miten oravat juoksevat kilpaa sähkölangoilla.
Kuopus hyräilee lauluja, joita kuuntelimme vuosi sitten Suomessa radiosta.
“ Mene edeltä, kyllä se jää kantaa” laulaa tuo pieni ihmisenalku minun sylissäni.
Ja minä hymyilen koko kasvojeni voimalla.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »