Lasten itsenäistyminen ja kasvaminen on ilo, ei suru.
Ulkona sataa räntää. Lapset tulevat pihalta sisälle, märkinä posket punaisena. Kuopus puhisee ja riisuu Kuoma-jalkineensa ja kysyy viekö hän ulkovaatteet yläkerran saunaan kuivumaan. Puoliso nyökkää lapselle: vie vain.
Esikoinen riisuu omat vaateensa ja vie ne ylös jääden samalla lastenhuoneeseen rakentelemaan legoilla. Jään istumaan olohuoneen sohvalle. Matto on hieman rutussa ja lattialla lojuu Kuopuksen illalla lukema kirja ja muutama pehmolelu. Stereoissa soi musiikki ja lapset pyytävät Puolisoa seurakseen legonrakennukseen.
Sormeni ovat vielä kohmeiset talvivalojen ripustamisesta takapihalle ja kissat nuolevat räntähippusia turkistaan. Elämä on hämmentävän seesteistä. Tässä ja nyt tapahtuvaa.
“Kai teille tulee vielä kolmas lapsi?” “Kyllä nyt yksi vielä menisi. Te olette niin hyviä vanhempia Puolison kanssa” “Kolmas menisi ihan rutiinilla, teillä on nyt hyvä kokemus vähän hankalemmistakin vauvoista niin olis ihanan helppoa varmasti!”
Kommentteja joita aina välillä saamme kuulla tuttavilta ja ystäviltä. Yllättävän monelle tuntuu olevan vaikea hyväksyä se tosiasia, että kyllä tämä meidän lapsilukumme on nyt tässä.
Ei ole mitään tarvetta tai kaipausta enää kolmanteen. Joskus oli, mutta olen opetellut päästämään irti ajatuksista, jotka lopulta ovat olleet vain ajatuksia.
Olen jo pitkään tarkastellut itseäni ja ympäristöäni tilanteissa joissa tilassa on meidän lapsia pienempiä ihmisiä. Lähes väistämättä vauvoista ollaan vilpittömän innoissaan. Ja niin täytyykin olla. Uusi ihminen tässä maailmassa ja maailmanajassa on aina pieni ihme, varsinkin tuon pienen ihmisalun vanhemille.
Muistan miten ennen Esikoista, keskenmenon jälkeen, minun sisälläni paloi valtava halu saada vauva. Kun näin ystävien vauvoja se halu muuttui painavaksi möykyksi ja ahdistavaksi palaksi rinnan alla. Esikoisen jälkeen meille sanottiin ettei toista lasta tule. Ei vain ole mahdollista että sellainen ihme tapahtuisi toista kertaa. Muistan silloinkin sen kliseisen tunteen siitä, että kohtuni huutaisi lasta joka kerta kuin näin jollain muulla pienen vauvan.
Tuo tunne päättyi Kuopuksen syntymään. Ehkä se olisi tullut uudelleen takaisin, jos Kuopuksen syntymä ja vauvavuosi olisivat olleet helpompia, ehkä, tai sitten ei.
Ehkä tämä oikeasti vain on juuri se mikä on hyvä meille. Nämä kaksi lasta.
Usein kun sanon tämän ääneen, saan osakseni hieman ihmettelevän katseen. Miksi et haluaisi vielä kolmatta. Varmasti se olisi helpompi kuin Kuopus oli. Vastaan lähes poikeuksetta, että jos joku lupaa minulle, että lapsi ei kuole synnytykseen, että lapsen vauvavuoteen ei kuulu refluksia tai mitään muitakaan ongelmia ja että elämä sujuu smoothisti sen jälkeenkin niin voin harkita. Kukaan ei uskalla luvata. Joten jääköön kolmas lapsi tähdeksi taivaalle.
Olen viettänyt tänäkin vuonna aikaa siskojeni lasten kanssa. Toisella on pieni vauva, toisella nuorin on puolitoistavuotias. Heidän lapsensa ovat maailman suloisimpia. Niinhän kaikki vauvat. Mutta mikään minun rintalastani alla ei huuda enää pientä vauvaa meidän perheeseen.
Kun kuuntelen sisareni vauvan itkua öisin, tai katselen toisen sisareni puolitoistavuotiaan naurun pintaan nostavaa kohellusta muistelen toki millaista se oli meidän lasten kohdalla, mutta mikään ei saa minua kaipaamaan sitä aikaa takaisin. Muistan elävästi myös kuinka intensiivistä se oli. Kuinka annoin kaikkeni, mutta silti koin ettei se ihan riittänyt.
Ja samaan aikaan, kun katselen näitä pieniä ihmistaimia olen käsittämättömän iloinen ja onnellinen siitä, että meidän lapsemme ovat nyt ohi tuon pikkulapsiajan. He ovat koululaisia ja rakastan heidän päivittäin kasvavaa itsenäisyyttään.
Rakastin heidän pikkulapsiaikaa. Enkä kadu hetkeäkään sitä, että vietin ne vuodet kotona heidän kanssaan. Mutta minulla ei ole mitään halua kääntää aikaa taaksepäin ja aloittaa sitä kaikkea alusta. Ei nyt, kun vihdoinkin meidän arjessa alkaa löytyä hetkiä ja palasia, jolloin me kaikki voimme olla kotona, mutta tehdä jokainen jotain itsenäisesti.
Molemmat lapset ovat nyt siinä iässä, että heidän kanssan voi keskustella asioista, maailmasta ja sen ilmiöistä. He oppivat lähes päivittäin uusia asioita ja on upeaa katsoa vierestä miten heidän maailmankuvansa muodostuu ja olla siinä tukena ja suunnannäyttäjänä.
Kun elämä ei enää pyöri niin paljon ainoastaan lapsen tarpeiden ympärillä vapauttaa se aikaa myös muuhun. Vielä emme ole siinä pisteessä, että meillä olisi erityisesti muuta elämää perhearjen lisäksi, mutta syytän siitä enemmän koronaa kuin lasten ikää.
Edelleen meillä lapset riitelevät, tarvitsevat apua, tukea ja huolehtimistia. Kuopuksen lähes jokpäiväinen vääntö vaatteiden kanssa ja jatkuvat muistutukset hiusten harjaamisesta, hampaiden pesusta ja elämän perusasioista ulkovaatteita myöten kertovat omaa kieltään, että oikeasti työmaamme on vasta edessä näidenkin lasten kanssa.
Mutta silti minä iloitsen heidän kasvustaan ja joka päivä karttuvista taidoistaan olla enemmän omia itsejään.
Ja mitä tulee hyvään äitiyteen. En minä ole mikään erityisen hyvä äiti. Olen tarpeeksi hyvä omille lapsillemme. Teen edelleen liian paljon työtä enkä aina löydä aikaa olla 100% läsnä vaan kuuntelen lasten tarinoita puolella korvalla.
En jaksa rakennella legoja enkä kiinnostua lasten tietokonepeleistä. Elokuvia jaksan katsoa lasten kanssa ehkä korkeintaan puoleenväliin kunnes keksin jotain pakollista, jonka saan mennä hoitamaan toisaalle.
Mutta olen heidän kanssaan, kasvan heidän kanssaan ja annan heillekin vapauden kasvaa minun kanssani. Jos sitoutuneisuus määrittää hyvän vanhemman, silloin minä myönnän olevani hyvä.
“Kyllä se jonain päivänä vielä helpottaa”, totesi Piilaakson ystäväni joskus ensimmäisenä vuotena siellä, kun tuskailin etten saa koskaan edes juoda teetäni kuumana. Ja niin se on helpottanut. Ei heti, ei ihan kohtakaan, mutta nyt lopulta se on helpottanut. Teeni on lähes aina kuumaa kun sen aamuisin juon ja vessaankin olen saanut jo kauan mennä yksin.
Tämä jos mikä on sitä hetkessä elämistä ja siitä nauttimista.
Eläköön kasvavat lapset ja muuttuva arki!
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
