Lapsuuden kesät

“Paras lahja ihmiselle on onnellinen lapsuus” 

Ne päättymättömät lapsuuden kesät, tiedättehän, ne jotka alkoivat tuomen tuoksusta ja syreenien kukista.
Ne kesät, jotka vielä elokuun ravunpyyntiöinä pitivät yllä valheenomaista lupausta siitä että niiden tunnelma säilyisi läpi syksyn ja talven.

Eikä se koskaan säilynyt, mutta kesä oli taitava tarinankertoja, sai meidät uskomaan itseensä kerta toisensa jälkeen. Ne kesät, jotka alkoivat kun kouluissa laulettiin suvivirsi. Päällä minulla oli äidin ompelema leninki. Useinmiten siinä oli kukkaisa. Äiti ompeli meille kaikille uudet leningit kevätjuhlaan, aina.

Joskus, myöhemmin opimme, että ne olivat lamavuosia, kankaat olivat verhokankaita alennuslaareista. Meidän mielestä ne olivat aina niitä kauneimpia. Rinnuksiin äiti ompeli usein pieniä perhosia ja pääsyksiä. Ne kiiltelivät auringossa. 

Lapsuuden kesät, jotka alkoivat vaikka ulkona ei ehkä tarjennutkaan vielä ilman pitkähihaista.
Alkoivat siitä kun saimme vanhemmilta kolunpäättäjäislahjan, yleensä se oli kirja. Jokaisen istumapaikan kohdalla ruokapöydällä se odotti ottajaansa. Siinä eivät ensimmäisten viikkojen kylmyydet haitanneet, kun saimme hautautua kukin omiin fantasiamaailmoihimme.

Niinä kesinä me makasimme soramontuissa, uimme pohjattomassa suojärvessä ja kuuntelimme rantapyyhkeillä maaten reggae musiikkia. Lauloimme englanninkielisiä sanoja edes täysin ymmärtämättä mitä lauloimme.

Suopursu kukki ja haju tarttui hiuksiimme suolammen mustasta vedestä. 

Aamuisin sai nukkua niin pitkään kuin halusi, tosin kesäisin minä usein otin vuohien lypsyvuoron illan sijasta aamuisin. 

Muistan sen tunteen kun istuin pienellä puisella jakkaralla tallissa, poski nojaamassa valkoiseen vuohen vatsaan. Maito roiskuamassa lypsyastiaan, sen makea tuoksu täytti tallin ja ulkona lauloivat linnut aamukonserttiaan. Yöpaidan helmaan tarttui olkea karsinan lattialta, tallin ylisillä kuului kanojen levoton kuoputus kun ne odottivat, että joku tulisi avaamaan heille luukun pihamaalle. 

Puput odottivat omissa häkeissään kärismättömänä ulospääsyä. Iso valkoinen pupu, Väinö nimeltään, sai juosta vapaana. Huis vain, sinne se katosi metsään aamuisin. Päivän mittaan kävi makoilemassa pitkin pihamaata, äitini kiusaksi kaiveli viilentäviä kuoppia itselleen keskelle kasvimaata, joissa se makoili pitkin pituuttaan. 

Aamuisin syötiin kaurapuuroa keittiön pöydän ääressä sitä mukaan kuin kukin heräsi. Isä teki verstaassa töitä. Koneiden äänet kuuluivat aamu kahdeksasta eteenpäin, merkkinä siitä, että päivä oli alkanut.

Lapsuuteni kesäpäivät valuivat ohitsemme kuin huomaamatta.
Kesäkuun alku kääntyi pian juhannukseksi.
Äiti tekemässä kukkaseppelettä, isä pystyttämässä koivuja rappusten molemmin puolin. Hyttysten ininää ja koivuvastojen tuoksua saunassa.
Juhannussaunan jälkeen keräsimme seitsemän erilaista kukkasta tyynyn alle. Niin oli tapana. Myöhemmin kuivuneet kukkaset säilöttiin päiväkirjojen väliin.

Heinäkuussa tehtiin naapurille heinätöitä. Nostettiin heiniä traktorin kyytiin, saatiin matkustaa siinä kyydissä latoon jonne ne vietiin. Äitikin oli Juhannusken jälkeen lomalla. Vei Kolin uimarannoille. Käytiin kitkemässä kyläkoulun kasvimaata ja mullittamassa sen perunat.

Kotona kitketiin porkkanapenkkejä.
Mustikat kypsyivät. Loppua kohden viinimarjatkin.
Kaikki piti kerätä talteen.

Öisin tuli tunnin pimeys. Hellekesinä puutalo hohkasi lämpöä.
Nousimme välillä kello 5 aamulla voidaksemme mennä kalaan, kala söi parhaiten aamuisin. Suolammilla söimme eväsleipiä kello kuusi aamulla. Ongenkoukut jäivät katajaan kiinni.
Ahventa nousi.
Veli oli paras kalamies. Takaisin kotiin poljettiin pyörilllä hitaasti etteivät kalat ja vedet loiskuisi soratielle.

Mansikanpoimintaa pelloilta. Syödä sai niin paljon kuin halusi.
Myöhemmin kotona niiden perkaamista pakkaseen.

Telttaöitä lähimaastossa, retkeilyä pitkin poikin metsiä.
Elokuu toi tullessaan pimeät yöt. 

Kuutamouinteja hiekkamontulla, ravustusta koko sisarusparven voimin läheisellä joenuomalla. Äidin lämpimät sämpylät odottamassa keittiössä öisiä retkeltäpalaajia. Voi suli niiden päälle ja keittiön kello tikitti yli puoltayötä.
Koulu alkaisi jo ihan kohta, mutta se tuntui kaukaiselta, sillä lapsuuden kesien taika oli vahva.

Lopulta syksy voitti kesän, joka vuosi. Koulurutiinit palasivat, vapaus vaihtui vastuuseen.
Vuohien aamulypysyvuoro iltavuoroon, hevoset palasivat kesälaitumilta ja iltapäivät kuluivat niiden kanssa.
Suolammen vesi viileni ja lopulta jäätyi.
Viimein me kasvoimme aikuisiksi.

Mutta seistessäni nyt laiturilla, 37 vuoden iässä, tällä lapsuuteni kesien näyttämöllä, minä ymmärrän etteivät ne kesät mihinkään ole kadonneet. Ne jatkavat elämäänsä muistojen maailmassa. Siellä minne kaikki eletty elämä lopulta päätyy.
Kaikki kaunis, seassaan  ehkä myös ne vähemmän kauniit hetket, kuin välähdyksiä taustalla.

Me katselemme tämän maailman elämää kaukaisuudesta, tuomme sen esiin kertomuksillamme, joskus emme ehkä näe sitä niin tarkasti tai unohdamme yksityiskohdan joka piilottelee pensaan takana. Mutta siellä se on. Muisto eletystä elämästä. Lapsuus.

Ja nyt meidän lapsemme juoksevat näitä samoja polkuja pitkin, muodostaen omaa lapsuuttaan, omia muistojaan.
Sama näyttämö, eri aika.
Tarina nimeltään Elämä, ja kappale jota lapsuudeksi kutsutaan tapahtuu tässä, silmieni edessä.

Kuvien vaatteet on saatu Klaus Haapaniemi Giantsilta blogia varten.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com