Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Lainattu arki

24.10.2017

Arki.
Pakkasta.
Kylmä hiipii sisään ikkunoista,joita ei ole vielä tiivistetty ja teipattu.
Koko piha kylpee valkean kuuran peitossa.
Sisällä tuvassa on viileää ennenkuin takkaan sytytetään tulet.
Niin se vain tuli se kylmyys ja talvi. Lähes varoittamatta.
Onneksi aurinko tuli samalla. Ja maassa keltaiset lehdet luovat vielä valoa ympäristöön.

Kasaan lasten ulkoiluvaatteita tuvan puolelle. Pitäisi varmaan ostaa toppahaalareita, ei kai tämä sää tästä lämpimämmäksi muutu. Ei ainakaan ennen paluuta. Sama pieni kiireen vire kuin aina näinä kerhoaamuina. Vaatteet päälle, aamupala, hop hop, ulkovaatteet.

Lapset seisovat keskellä tupaa ulkovaatteissaan, kumpikaan ei valita kuumuutta.
Naurahdan Puolisolle että sekin varmaan kertoo jotain tuvan lämpötilasta ettei neljän kerroksenkaan kanssa tule hiki.

Lehdet rahisevat jalkojen alla. Kuura on tehnyt niistä kovat, reunoiltaan valkoiset. Meri lepää sillan alla vihertävänruskeana ja rauhallisena, pilvet roikkuvat meilahden päällä harmaan ja valkoisen sekoituksena. Suolakiteet ovat sulattaneet ajoväylät mustiksi ja märiksi.

Arki.
Tämä näennäisen tavallinen arki.
Ei meistä päällepäin kukaan huomaa, ettei meillä ole kotona valmiina varastoissa talvivaatteita.
Että minun talvikenkäni ovat pakattuna Pohjois-Karjalaan isolle vintille, jonnekkin laatikkomeren keskelle josta niitä ei tähän hetkeen saa.
Ei meistä päällepäin huomaa, että me heräämme joka aamu lainakotiin, ajatuksissa se matala puutalo kaukana viikunapuiden alla.
Ei meistä päällepäin huomaa, että jokaiseen viikkojen päähän sovittuun tapaamiseen liittyy pieni pilkahdus toivoa siitä että sen saisi perua, että olisimmekin jo silloin takaisin laakean taivaan alla.
Ei meistä näy päällepäin, että Puoliso jos ei päivittäin, niin viikottain joutuu selvittämään kotimme airbnb vuokrauksia, kadonneita avaimia, varastettuja tavaroita, lukkoon menneitä ovia.
Kun muut perheet heräävät odottamaan koulujen joulujuhlia me heräämme toivoen uutisia viisumeista.
Kun muut perheet puhuvat joululomasuunnitelmista, kertaavat päivän kuulumisia illallispöydässä, puhumme me siitä pitäisikö jonkun meistä matkustaa takaisin Palo Altoon ja siirtää tavaramme varastoon. Luopua kodistamme. Myydä auto.
Vai olisiko sekin turha puserrus. Entä jos paluu onkin jo heti kuukauden päästä. Sitten olemme siellä vailla kotia. Aloitamme taas ihan alusta.
Mutta onko tässäkään järkeä.
Viidestä viikosta on tullut jo kahdeksan kuukautta. Eikä kukaan tiedä kuinka paljon vielä tulee lisää.

Saavumme kerhoon. Sanon kerhon tädille että toivon lapsilla olevan tarpeeksi vaatetta päällä. Hän hymyilee. Sanoo että kyllä he pärjäävät kun liikkuvat. Että kyllä lapsi tottuu kylmään, jos ei tähän ikään mennessä ole vielä tottunut. Muistuu mieleen se edellinen talvi.
Hymyilen. Kerron että edellinen talvi oltiin Kaliforniassa. Että Kuopuksella varsinkin ei ole mitään mielikuvaa muista talvista. Ei hän muista tätä kylmyyttä, joka jatkuu ja jatkuu.
Tahoella oltiin kaksi päivää. Katsomassa lunta.
Se oli meidän talvi.
Täti naurahtaa, sanoo ymmärtävänsä.

Arki.
Ulospäin me olemme kuin mikä tahansa arkinen perhe. Eikä meissä oikeasti ole mitään poikkeavaa. Isä, Äiti kaksi lasta. Asuvat jossain Meilahdessa.
Lapset ehkä vähän poikkeuksellisen paljon äidin mukana töissä.
Isä tekee töitä toiselle mantereelle aikavyöhykkeiden läpi, näennäisesti hänellä on toimisto, mutta ei siellä ole omaa työpöytää. Mutta eihän se näy päällepäin. Eikä sekään nyt niin tavatonta ole, onhan niitä muitakin.
Elämä pyörii, mutta silti epävarmuus vaatii ponnistelua.
Kun mitään ei ole valmiina.

Tuntuu ettei oikeille ajatuksille jää aikaa. Pakan kasassapitäminen vaatii niin paljon energiaa.
Oman pakan, lasten pakan. Joskus Puolisonkin pakan.
Ei ole ollut edes aikaa surra menehtynyttä Ystävää.
Ei ole ollut aikaa pysähtyä. Kyyneleet loppuivat muistotilaisuuteen. Loppuivat vaikka oikeasti surun kokoinen järvi painaa edelleen silmien takana, odottaen vain oikeaa hetkeä.
Mutta juuri nyt en jaksa.
En jaksa surun lamauttavaa voimaa.
Arki, vaikka laina-sellainen, luo turvaa. Se suojaa. Sen suojassa on turvallista odottaa.

Arki, normaalius.
Mitä se sitten edes on.
Aamulenkillä naapuri kertoo että hänellä on vielä ystävä jonka oppi tuntemaan päiväkodissa.
Mietin itseäni, itse en ollut edes päiväkodissa.
Muutimme lapsena monta kertaa.
Ei minun elämääni ole jäänyt montaa ihmistä lapsuudesta, paitsi sisarukset, serkut ja perheystävät.
Emmekä me ole luomassa Esikoisellekaan sellaista alustaa.
Ei ole ystäviä päiväkodista, kun ei ole päiväkotiaakaan.
Ehkä naapurin lapset säilyvät nyt ystävinä. Senkin jälkeen kun poistumme.

Arki.
Koko maahan luvattiin lumisadetta. Ihmiset vaihtavat talvirenkaita autoihin.
Niin mekin teimme kun vielä asuimme Suomessa oikeasti.
Mies painui kuulokkeet korvissa autotalliin tunniksi, tuli kädet mustana takaisin.
Nyt soitetaan autovuokraamoon, sovitaan koska auto käydään vaihtamassa.
Mikään ei ole omaa.
Kaikki on lainattua.
Lainattu elämä. Siltä se välillä tuntuu.
Lainattu arki.

Kirjasto.
Tuttu punainen tuoli. Katselen kumisaappaitani ja niiden varsista pilkottavia vihreitä villasukkia.
Tekisi mieli vetää pipo päähän ja kääriytyä vilttiin.
Katselen miten harjoittelija pinoaa lehtihyllyn lehtiä säntilliseen ja suoraan pinoon.
Puhun hetken lasten kerhosta tutun äidn kanssa.
Puhutaan lapsista, enterorokosta.
Yksin jäämisestä lapsen kanssa.

Arki.
Kohtaamisia toisensa perään.
Sitä tämä vuosi on ollut.
Ei sitä ehkä näy päällepäin, mutta tämä vuosi on tuonut minun elämääni niin monta ihmistä. Kaiken keskellä.
Tämä kaaoksen vuosi.
Epävarmuuden vuosi.
Samalla kuitenkin kohtaamisten vuosi.
Jos vuosi 2015 oli romahduksen vuosi, päätösten vuosi, ja vuosi 2016 oli parantumisen vuosi, niin tämä vuosi 2017 on ollut ihmisten vuosi. Niin paljon kohtaamisia, niin paljon ystävyyksiä, joiden arvoa ei voi sanoin mitata. Samaan aikaan menetyksiä, ymmärryksiä siitä ettei kaikki ystävyydet kanna, eivät välimatkaa eivät elämäntilanteita.
Luopumista.
Uuden tilalle saamista.

Arki.
Se on kuin kulissi, jota me ylläpidämme.
Kerhot, harrastukset, rutiinit.
Herätykset, aamulenkit.
Ruoka samaan aikaan, nukkumaan samaan aikaan.
Viikonloppuaamujen ryhmähau tunnusmusiikki.
Tämä pieni perhe. Rakentamassa jotain, mitä ei itsekään tiedä mitä siitä tulee.
Ollaan holdilla, vaikka ei edes tiedetä mille.
Mutta jokin, se jokin joka ei näy päällepäin puskee meitä eteenpäin.
Täällä keskellä tätä lainattua elämää, lainattuja lakanoita ja talvitakkeja.
Keskellä arkea, joka on kuitenkin ihan oikea arki.
Nauretaan kaiken sen epävarmuuden keskellä, koska sitä taitoa me emme halua unohtaa.

Ja tiedättekö, jonain päivänä minä luen näitä kirjoituksia, näitä sielunmaisemia tästä vuodesta ja silitän mennyttä minääni päähän ja sanon hänelle että kyllä se siitä.
Ajan kanssa.
Ja ehkä jossain on jokin ovi vielä vasta aukeamassa, ehkä se tarvitsee aikaa.
Ehkä kaikella tällä, joka ei päällepäin näy, ehkä tällä on jokin tarkoitus.
Siihen asti me elämme tätä valheellisenkin tuntuista arkea.
Sinnikkäästi päivästä toiseen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »