Kuulumisia välitilasta

Esikoinen katsoo minua ja syö aamupalaa. Maitoa valuu suupielestä kohti leukaa.
Näin taas sellaista pahaa unta, hän sanoo.
Tuijottaa tiukasti silmiin.
Sellaista että kaikki lähtee pois eikä ikinä tule takaisin.

Sydäntä kivistää.
Muistutan että se oli vain unta.
Että ei oikeasti niin käy.
Niin, sanoo Esikoinen ja jatkaa aamupalansa syömistä.

Välitila.
Siinä me juuri nyt roikumme.
Tietämättä tarkoin koska lähdemme, kuin kauan vielä olemme.
Tietämättä koska meille selviää koska pääsemme lähtemään.
Tietämättä oikeastaan mistään mitään.

45 päivää voi viedä viisumiprosessi.
Nyt on päivä 27.
Oletettavasti.

Eli edessä voi olla hyvinkin vielä lähes kolme viikkoa.
Tai sitten vain viikko.
Emme tiedä.

Miksi me oikein olemme täällä nyt?
Esikoinen kysyy kun puen hänelle hanskoja.
Olen hetken hiljaa.
Selitän yksinkertaistettuna viisumeista.
Että tarvitaan sellainen paperi että voidaan mennä takaisin.
Odotetaan sitä paperia.
Ahaa.

En tiedä ymmärsikö lapsi vai ei.
Mietin pitäisikö minun selittää lisää.
Lapsi kuitenkin kiskkoo pipoa päähänsä eikä kysy enempää.
Päätän jättää aiheen sikseen.

Välitila.
Rutiineita, muttei sitten kuitenkaan.
Vähän kuin  nukkekoti.
Leikitään kuin tämä kaikki olisi arkea.
On vaikea rakentaa mitään säännöllisyyttä kun ei tiedä kuinka kauan olemme täällä.
Olen ottanut töitä vastaa, teen niitä.
Näemme ystäviä, paljon, kuin varastoon.
Esikoinen vihaa lähtemistä.
Itkee ettei halua että ihmiset lähtevät. Ettei halua hyvästellä.
Liikaa muutoksia, liikaa ihmisiä.
Silti en halua luopua tästä mahdollisuudesta olla näiden ihmisten kanssa.

Viikonloput täyttyvät tapaamisista.
Brunsseja, kävelyitä Kaivopuistossa, teehetkiä.
Naurua, leikkiä, iloa.

Viime perjantaina lapset jäivät yökylään tätini luo.
Olohuoneemme täyttyi vanhoista ystävistä. Samoista joiden kanssa kokoonnuimme jo 16 vuotta sitten.
Naurua.
Väittelyitä.
Keskustelua.
Vanhat roolit, sieltä ne tulevat läpi, ei ikä niitä muuta.
Eivät vuodet niitä pois syö, vanhoja tapoja, luonteenpiirteitä, säkenöintiä silmissä, käsien muodostamia kaaria.
Kapakassa soi hevimusiikki, lattia on hieman tahmainen läikkyneistä juomista.
Nuoria, vanhoja, keski-ikäisiä ihmisiä.
Samat maneerit, samat katseet.

Elämä kulkee eteenpäin, mutta jotkin asiat eivät ikinä muutu.
Ja kun kello kahden jälkeen yöllä painaudun Puolison lämmintä vartaloa vasten, sekin tuntuu samalta kuin kuusitoista vuotta sitten.
Sekään ei ole muuttunut, ei vaikka meidän elämämme näiden kehojen ympärillä onkin.

Välitila.
Täällä on kevät.
Kaliforniassakin on kevät.
Mutta ihan eri tasolla.
Some täyttyy kuvista kukkivista kirsikkapuista, ihmisistä t-paidoissa.
Minä kiskon edelleen lapsille haalareita päälle, kirjoilen hanskojen kanssa ja kun kerran erehdyn laittamaan Esikoiselle lenkkarit talvisaappaiden sijaan ne kastuvat läpimäräksi.

Täällä on hyvä.
Täällä on ihmisiä. Ihmisiä jotka tuntevat meidät ajalta kun emme olleet vielä mitään muuta kuin nuoria ihmisiä. Aikuisen alkuja.
Täällä on ihmisiä jotka haluavat jakaa meidän vastuutamme lapsistamme.
Täällä on ihmisiä, joille olen ennenkaikkea jotain muuta kuin äiti.
Täällä on töitä. Töitä joita rakastan.

Mutta kun siellä toisaallakin on hyvä.
Siellä toisaalla on ihmisiä jotka tuntevat meidän lapsemme paremmin kuin yksikään meidän ystävistämme täällä.
Sielläkin on nyt ihmisiä, ystäviä.
Siellä toisaalla on viikunapuita ja kolibrit.
Siellä toisaalla kaskaat soittavat öisin.

Sinne toisaalle me haluamme koska siellä aikamme on rajallinen.
Tänne me lopulta kuulumme.
Tänne me lopulta palaamme.

Täälläkin on huonoja puolia.
On pimeys.
On ihmiset jotka puhuvat pahasti.
On julkinen rasismin hyväksyminen.
Mutta lähteminen, se lopullinen, ei ole mikään ratkaisu.
Emme me sen takia voi olla palaamatta.
Sen takia meidän pitää palata.
Tulla seisomaan tämän maan kamaralla, jalat harassa, huutamassa tämä maa takaisin tasavertaiseksi.
Huutamassa ne muut huutelijat kumoon.
Ei lähteminen mitään ratkaise.
Se on helppoa.
Se on myös luovuttamista.
Jos kaikki jotka haluavat tasa-arvoa lähtevät, silloin ne toiset voittavat.
Saavat juuri sen mitä halusivatkin.

Onko tämä meidän kotimaamme, kysyy Esikoinen.
On. Sanon minä.
Tämä on meidän kotimaamme.
Ja sinulla, minulla, meillä kaikilla on oikeus elää ja olla täällä. Rauhassa.
Kaikilla.
Lapsi katsoo minua ja näen hänen silmistään että hän uskoo.
Välitila.
Se valvottaa öisin.
Ilman syytä.
En minä tälle mitään voi. Muuta kuin odottaa. Ja minä odotan. Haistelen sulavaa maata. Katselen miten jäät ovat sulaneet meren rannassa.
Kuuntelen miten lokit huutavat kauppatorin yllä.
Hymyilen auringolle.
Leikkaan omenapuita, kuvaan ihmisiä.
Nauran.
Silti. Herään aamuisin väsyneenä, nukahdan öisin myöhään. Tuijotan kattoon ja mietin kukkivatko tomaatit jo Kalifornian auringon alla.
Sama aurinko, täällä ja siellä.

Jossain siinä välissä, kun aurinko matkaa kylmästä kuumana, siinä välitilassa, me odotamme.
Odotamme kulkulupaa kylmästä lämpimään.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com