Kun elämä kantaa

Elokuisten aamujen viileys pakottaa pukemaan päälle paksun hupparin vaikka päivästä onkin luvattu lämmintä. Portaat narisevat kotoisasti, aivan kuin aikoinaan Puistolan puutalomme portaat, kun laskeudun Kuopus sylissä alakertaan.
Avaan ulko-oven ja päästän rappusilla odottaneet kissat sisälle.
Lasten riitely katkeaa kuin seinään kissojen tullessa keittiöön.

Valo tunkee kirkkaana ja vahvana läpi vaahteran oksien keittiöön. Violetti orkidea ikkunalaudalla hehkuu aamuisessa valossa.
Jo tutuksi tulleet aamrutiinit: muumikulhot pöydälle, kaapista kaurahiutaleita, muroja, mysliä, vedenkeitin päälle, teetä valmiiksi.
Lapset kiistelevät ja juoksevat malttamattomina edestakaisin keittiön punaruskealla lattialla. Istuvat hetken silittämässä kissaa, kampeavat itsensä sitten aamupalapöydän ääreen.

Tämänkin keittiön aamurutiinit pitää kohta jättää taakse. Pakata taas matkalaukut ja siirtyä toiseen paikkaan.
Lähdetään ensiksi Berliiniin.
Otetaan aikalisä. Hetken distraktio tähän kaikkeen.
Puoliso jatkaa töitä, mutta minulle arki on kahden viikon ajan jotain muuta.
Berliini, tuo rakkauden kaupunkini.
Ehkä se luo lohtua ja turvaa, valaa uskoa tulevaan.
Ja sen jälkeen paluu tähän samaan taloon, eri asuntoon, mutta tähän ihanaan keltaiseen puutaloon.
Pihapiiri pysyy samana, naapuri pysyy samana, tärkeitä asioita lapsille.

Katselen mandariinipuuta pöydällä ja kuulen kuinka äitini liikkuu yläkerrassa.
Tärkeitä myös minulle, korjaan ajatustani. Liian usein unohdan itseni, siitä että tämä ajelehtimenen, jatkuva uusiin paikkoihin arjen rakentaminen on myös minulle raskasta, että myös minä kärsin ja oireilen. Sitä on kuitenkin noloa myöntää. Omaa heikkouttaan. Sitä ettei ihan aina jaksaisi tätä kaikkea. Koska minähän olen kaiken kestävä. Ihmenainen. Tai haluasin olla. Haluaisin jaksaa, silloinkin kun en enää jaksakaan.
Muiden ongelmia on helppo kuunnella, se saa omat abstarktit ahdistuskset tuntumaan pieniltä. Vähäpätöisiltä.
Ne antavat perspektiiviä omaan olemiseen.

Äitini laskeutuu portaita alas, lasten ilahtuneet kasvot. “hei Mummi!”
Keittiö täyttyy kahvin hajusta.
Keittiö täyttyy lapsuuden turvallisuudesta. Siitä kuplasta, jota äiti kantaa mukanaan. Aikuisenakin siihen on helppo solahtaa, uskoon siitä että asiat järjestyvät, sellaisen mielialan hän saa aikaseksi, äiti.

Auto stratttaa soratiellä ja äitini lähtee ajamaan taas kohti Pohjois-Karjalaa.
Roska-auto käy tyhjentämässä pihan roskiksen.
Lapset huutavat täyttä päätä, riitlevät siitä kumpi saa maata keittiön lattian matolla. Kuopus on oppinut pistämään vastaan, huutamaan Esikoiselle takaisin, olemaan suostumatta kaikkiin tämän aivoituksiin. Katselemme Puolison kanssa toisiamme ja hymyilemme hieman. Meidän isot kasvavat lapsemme.

Puoliso katoaa yläkertaan tekemään töitä. Katson hetken huolestuneena hänen peräänsä. Hän on niin väsynyt viime aikoina. Väsynyt tähän odotukseen, väsynyt kahden aikavyöhykkeen välillä elämiseen. Aina pitäisi olla saatavilla. Työt tulevat uniin, työt ovat lähes viimeinen asia ennen nukahtamista ja ensimmäinen herätessä. Siihen väliin mahtuu pari tuntia elämää lasten kanssa, hetki minun kanssani. Ei paljoa muuta.
Tämä kaikki lainaympäristössä.
Työpaikalla ei ole omaa työpistettä. Useinmiten Puoliso tekeekin kotona töitä. On kotona, muttei läsnä.

Ulkona paistaa aurinko, se hymyilyttää. Kaipaan lämpöä, oikeaa kuumaa lämpöä. Kesti vuosia myöntää että olen auringon lapsi. Että rakastan sitä tunnetta kun kehon valtaa kuumuudesta johtuva uupumus, että rakastan sitä kevyttä hikeä joka nousee selkään jo heti aamulla herätessä. Että kehoni liikkuu lämmössä sulavammin, että hymyni on herkemmässä, että nauran useammin, herään virkeämpänä ja nukun syvempää.

Avaan tietokoneen ja korjaan yhteisötaidenprojektien julisteita sähköpostissa olevan palautteen mukaisesti. Katsleen kalenteria ja yritän pohtia pitäisikö minun uudestaan soittaa englanninkieliseen päiväkotiin. Roikuin koko maanantain puhelimessa, soitin puistotädeille ja päiväkoteihin koittaen saada jotakuta vastaamaan, kertomaan olisiko lapsillemme tilaa jonkun ryhmässä, edes hetkeksi.

Esikoinen on jo viikon verran antanut minulle tehtäväksi hankkia hänelle kavereita. Toisin sanoen minun tehtäväni äitinä on luoda hänelle aihio jonka sisällä hän voi löytää itselleen ystäviä, leikkikavereita.
Lopulta sain lähipuiston puistotädin kiinni, puhuin pitkään hänen kanssaan. Valloittavan kuuloinen rouva, eläkeläinen. Pojille löytyy vielä tilaa, kahtena aamuna viikossa, kaksi tuntia.  Kaksi kertaa kaksi tuntia mahdollisuus kirjoittaa ja tehdä töitä lähikirjastossa. Enemmän kuin olisin uskaltanut toivoa.

Silti haluaisin Esikoisen vielä englanninkielisen päiväkodin leikkiryhmään. Edes kaksi tuntia viikossa. Pelkään, että integroituminen takaisin Piilaaksoon tulee olemaan vaikeaa. Vaikeaa kaikesta ikävästä huolimatta. Vaikeaa vaikka Esikoinen haluaakin takaisin sinne. Ajattelen, että kielen ylläpito helpottaa sitä.

Suljen toistaiseksi pois ajatuksen  ja kysymyksen siitä mitä ihmettä me teemme jos viisumi ei lopulta koskaan tulekaan.
Tilanne on mikä on. Toistaiseksi.
Yritetään jotenkin tehdä tästä hyvä. Siihen olemme suunnanneet energiaa nyt. Tehdäksemme tästä nyt kuitenkin vielä hyvän.

Kello on puoli yksitoista. Kuopus pyörii yöpaidassaan pihalla. Esikoinen huutaa ja kiukkuaa kun Kuopus ei suostu laittamaan takin huppua päähänsä. Katselen lapsiamme ja pienen hetken verran mietin, miltä se tuntuisi jos voisi päivittäin vain jättää lapset hoitoon. Kävellä pois näistä riidoista. Syventyä omiin töhin, tehdä omaa asiaa. Luoda omaa, ilman häiriöitä. ilman keskeytyksiä.

Muistan kuitenkin taas miksi tässä ollaan. Muistan että tämä on niin lyhyt aika, tämä aika kun he pyörivät tässä meidän kanssamme.
Ja tämä on meidän elämämme, juuri tämäkin hetki, kun lapset riitelevät ja huutavat, kun aamupala-astiat lojuvat pitkin pöytää ja maito pitäisi laittaa jääkaappiin. Kun pannulla paistuvat pinaattiletut ja leiväpaahtimessa että minäkin ehtisin syömään edes sen ennen puistoon lähtemistä.

Nyt istun leikkipuiston vihreällä penkillä. Taivas on täynnä höttöistä valkoista pilveä ja viereisen rakennustyömaan meteli peittää alleen lasten äänet. Esikoinen ja kuopus juoksevat pitkin puistoa, ajavat mopoilla, kolmipyöräisillä, leikkivät hiekkalaatikolla, eivätkä välitä minusta mitään.

Istun tässä ja ajattelen kuinka pitkälle olemmekaan päässeet. Tässä minä istun, kirjoittamassa, keskellä päivää, lasten leikkiessä ympärilläni. Vain välillä joudun puuttumaan leikkien rajuuteen. Nuo samat lapset, jotka kotona riitelevät lähes joka asiasta, siitä onko juusto keltaista vai valkoista, siitä onko kaksi enemmän kuin kolme tai siitä miten itse keksittyjä leikkejä leikitään, nuo samat lapset leikkivät täällä puistossa riitelemättä ja täydessä yhteishengessä. Veljekset, rinnakkain, nauraen.

Tällaisista hetkistä minä haluan rakentaa tätä syksyä, näistä onnistumisista. Näistä hetkistä kun onnistun yhdistämään tähän arkeen oman tekemisen, lasten leikin, yhdessäolon ja sen että me kaikki olemme tässä hetkessä tyytyväisiä. Että me kaikki nauramme ja hymyilemme iltaisin.

Että me kaikki voimme hetkeksi painaa taka-alalle tämän kaiken odotuksen, ikävän piston rinnassa, epätietoisuuden tuoman epävarmuuden ja antaa elämän soljua eteenpäin. Omalla painollaan.

Huomaan miten pieni perheemme muodostaa tähän välitilan kuplaan kiinnikkeitä, pieniä merkityksellisä hetkiä, joista me pidämme kiinni.
Me kasvamme, yksilöinä, perheenä, rinta rinnan.
Olisimme me kasvaneet ilman näitä kokemuksiakin, ehkä ilman ylimääräistä mutkaan, ehkä hieman hitaammin, ehkä vähän eri suuntaan.
Mutta hyvä tästä tulee.
Tästäkin.

Tämä on kuitenkin myös meidän elämäämme, tämä mestariteos, tämä kaaos, tämä arki, tämä sekoitus lasten riitoja, aikuisten väsymystä, elmän uudelleen järjestämistä kerta toisensa jälkeen. Matkalaukkujen pakkaamisestakin on tullut osa arkea. Asuntomahdollisuuksien kartoittamisesta, tavoista löytää hetkiä tehdä töitä keskellä tätä kaikkea. Hymyistä, nauruista, Game of Thronesista ja yöhön lausutuista koti-ikävää koskevista lauseista. Me rakennamme elämää, pala palalta, teemme siitä kukkasilla kauniin, niinä vähän rujoinakin hetkinä. Avaamme ovia ja yritämme kuunnella mikä käytävä on se oikea meille, ei helpoin, mutta oikein.

Jonakin päivänä me nauramme tälle kaikelle, hyväntahtoisesti ja päitämme ravistellen. Ajattelemme miten me silloin kipuilimmekaan. Miten meillä oli kiire pois tästä maasta, johon lopulta kuitenkin palasimme. Muistelemme miten nuorena olimme malttamattomina, maailma silmien edessä, halu nähdä se, yliitti kärsivälliyyden monta kertaa. Ehkä sillon me näemme miksi tämä kaikki piti käydä läpi. Ehkä me ymmärrämme mitä tämä kaikki oikeasti pitikään sisällään.

Siihen asti minä nautin näistä hetkistä, näistä vihreällä leikkipuiston penkillä vietetyistä auringon kultaamista loppukesänpäivistä. Nautin ajatuksesta Berliinistä, nautin siitä, että saamme jatkaa elämää keltaisessa puutalossa.

Nautin lastemme naurun äänestä ja  siitä että edes hetkellisesti meillä kaikilla on ote tähän kaikkeen.

Leuka rintaan ja eteenpäin, pieni sitkeä perheeni.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com