Kun äitiä harmittaa

Sunnuntaiaamu.
Yön taivaan peittänyt pilvipeite rakoilee ja aurinko pilkistää sen läpi.
Puoliso nukkuu vielä, on minun vuoroni hoitaa aamu ja antaa toisen nukkua pitkään.
Eilisillan väsymys vei kyvyn tehdä suunnitelmia tälle päivälle, ei vain osattu, kumpikaan ei oikein jaksanut miettiä. Kallisarvoista perheaikaa, mutta välillä päättäminen siitä mitä tehdä on vaikeaa.

Pyörittelen mielessäni erilaisia vaihtoehtoja. Pohdin haluaako Puoliso lähteä pelaamaan lentopalloa aamutreeneihin. Itse olen sopinut olevani tietyssä puistossa kello 3 iltapäivällä kuvaamasa potretteja projektiani varten. En yleensä sovi viikonlopuiksi mitään, juuri sen takia että meillä säilyisi vapaus tehdä retkiä ja käydä paikoissa. Mutta välillä on pakko joustaa. Välillä on pakko tehdä vaikka se rajoittaakin omaa viikonloppuvapautta.

Eilinen päivä meni myös hieman tavallista viikonloppua enemmän kotioloissa. Kävimme kyllä pyöräilemässä, mutta muutoin oleilimme lähinnä kotona. En tiedä johtuuko haluni lähteä luontoon, retkelle, kukkuloille monen päivän paikallaan olosta, vai vaan tottumuksesta että viikonloppuisin tehdään retkiä koko perheen voimin.

Retket ovat olleet jo ihan Esikoisen ensimmäisestä elinvuodesta lähtien se yksi juttu jota olemme tehneet koko perheen voimin viikonloppuisin. Valitaan kohde, kävellään tai pyöräillään jokin tietty matka jonka jälkeen syödään eväitä ja jatketaan matkaa. Ei mitään erityistä, mutta noihin muutaman tunnin retkiin kiteytyy minulle niin paljon.

Koen vahvasti, että niinä hetkinä me kaikki osaamme olla läsnä. Olemme olemassa toisillemme, olemme rauhallisia ja hymyt irtoavat herkästi. Luonto on ihmeellinen voima.
Siksi halajan sinne, uudelleen ja uudelleen. Tuntea polkujen muhkurat jalkojen alla, kuulla tuulen oksissa tai meren pauhun. Ulos, luontoon, yhdessä.
Koitin ehdottaa perjantai-iltana Puolisolle merenrantaa kohteeksi viikonloppuna. Puoliso totesi ettei hän halua lähteä 20 asteiselle rannalle palelemaan.
Nielin pettymykseni. Olin painanut muistini taka-alalle sen, ettei Puoliso ole koskaan viihtynyt rannalla ellei siellä ole oikeasti kuuma. Ei hänelle meren pauhu ja hiekkaranta yksinään anna samaa kuin minulle. Eikä siinä ole mitään väärää, me olemme erilaisia. Samalla tavalla ei jalkapallo-ottelun seuraaminen anna minulle minkään asteista viihdykettä.

Syön lasten kanssa aamupalaa, yritän kysellä mitä he haluaisivat tehdä. Puoliso herää ja liittyy seuraamme. Hän toteaa ääni  vielä väsymyksestä käheänä, ettei hän taida jaksaa lähteä pelaamaan lentopalloa. Nyökkään ja annan toisen herätä rauhassa teekuppiinsa tuijottaen.
Lapset pyörivät ympärillä ja leikki äityy taas riitelyksi.
Lopulta he pyytävät saada askarrella ja vien heille askartelutarpeet takapihalle jonne ovat sanoneet haluavansa.
Sisällä kyselen Puolisolta mitä tänään tehtäisiin.
Vastaukseksi saan epämääräistä muminaa. Alan selailla erilaisia ulkoilukohteita joihin voisi mennä lyhyelle pyöräretkelle.

Aamu tuntuu valuvan eteenpäin ilman että mitään järkevää tapahtuu. Huomaan turhautuvani, huomaan etten osaa tarttua mihinkään. Ystävä soittaa Suomesta, puhun hetken puhelimessa. Kun palaan takaisin sisälle on Puoliso aloittanut lautapelin lasten kanssa.
Kysyn uudelleen mitä tekisimme. Kysyn haluaako Puoliso tulla mukaan siihen leikkipuistoon jossa valokuvaan iltapäivällä. Ei halua.
Alan uudestaan selata luontokohteita lähellä, tarkoituksena löytää paikka, joka on tarpeeksi lähellä että voin tuoda lapset ja Puolison kotiin ennen kuvaamista.

Valitsen paikan, pakkaan eväät ja täytän vesipullot. Puoliso ja lapset pelaavat lautapelin loppuun ja alkavat siivota sitä pois olohuoneen lattialta. Laitan lapsille vaatteet valmiiksi lattialle että he pukisivat päälle.
Menen keittiöön pukeakseni kengät ja viedäkseni repun autoon valmiiksi.
Esikoinen tulee keittiöön puoliksi pukeutuneena. Kysyy vinkuvalla äänellä mihin me nyt taas olemme menossa. Kuopus käy kääntymässä ovella ja ilmoittaa että hänellä on nälkä.
Huokaan syvään. Sanon että käydään pienellä retkellä, käydään ajamassa pyörillä lyhyt lenkki. Otan puhelimen ja näytän kohteen Esikoiselle.
Lapsi saa spontaanin kohtauksen ja alkaa huutamaan ettei halua lähteä. Ei halua mihinkään rankalle pyörähaikille. Koitan selittää ettei se ole rankka, että se on lyhyt eikä siinä ole ylämäkiä.
Esikonen ei kuuntele vaan jatkaa huutamistaan, ettei hän halua lähteä mihinkään vaellukselle koko päiväksi. Ettei hän halua lähteä autolla. Ettei hän halua pukea. Tai ylipäätään tehdä mitään.Oikeastaan nämä tilanteet ovat tuttuja. Tällaistahan tämä välillä on, lapsi kuvittelee jotain ja kuvitelma ei vastaa todellisuutta.
Sitten ulistaan.

Yleensä se ulina ei johda mihinkään. Olemme harvinaisen hyviä siinä, että osaamme selittää lapsille että huutamalla he eivät saa tahtoaan läpi. Minun huudonsietokykyni on suhteellisen korkea.
Mutta ei tänään.
Tänään en jostain syystä jaksa.
En jaksaisi sitä että kaikki on hankalaa. En jaksaisi sitä että kaikesta valitetaan.
Tuo toinenkin, siinä ruoikkumassa keittiön ovenpielessä ja kitisemässä nälkäänsä. Oppisi syömään aamupalalla kunnolla niin ei olisi heti kello 10.30 nälkää näkemässä.

Ärhähdän lapsille, komennan pukemaan, lopettamaan huutamisen. En jaksa tulla vastaan, en maanitella ja neuvotella.
Esikoinen menee huutamaan Puolisolle  ettei halua lähteä.
Kortan ääntäni, ilmoitan Esikoiselle että hänhän voi sitten jäädä polun alkupäähän istumaan ja odottamaan kun me muut kävelemme sen.
Lapsi jatkaa huutamistaan, ettei halual lähteä.

Ja siinä, sohvatyynyjen lojuessa lattialla, pyykkikorin tursuessa ylitse seinänvierustalla ja likaisten aamupalalautasten kylpiessä pöydälle lankeavassa auringonvalossa minä hermostun.
Ei mennä sitten! huudan, minäkin.  Antaa olla koko retken. Jäädään sitten kotiin.
Juuri perjantaina olimme kirjanneet yhteiset säännöt. Yhtenä luki ettei toisille huudeta.
Ja siinä minä sitten seison, huutamassa kilpaa lasten kanssa.
Rikkomassa yhdessä laadittuja sääntöjä siinä missä lapsikin.
Olemassa kaikkea muuta kuin esimerkillinen aikuinen.

Puoliso tulee makuuhuoneesta ja yrittää vielä sovitellen kysyä että josko hän jäisi kotiin Esikoisen kanssa ja minä lähtisin Kuopuksen kanssa. Kuopus ilmoittaa ettei hänkään halua lähteä.
Kuka nyt huutavan ja kiukkuisen naisen matkaan haluaisikaan.
Harmittaa.
Harmittaa itkuksi asti.
Paiskon jo kertaalleen reppuun pakatut eväät takaisin jääkaapiin ja alan vihaisena latomaan puhtaita tiskejä ulos astianpesukoneesta.
Kuopus tulee keittiöön ja jatkaa nälästä vikisemistään.
Ilmoitan hänelle, että minä en nyt tee ruokaa. Hän voi keskustella asiasta Puolison kanssa.

Siivoan aamupalapöydän ja nielen harmin kyyneleitäni yksin keittiössä. Kiskon jalkaani lenkkarit ja käyn sanomassa meneväni kauppaan.
Yritän kertoa, kimmastuneena ja turhautuneena, miksi minua kiukuttaa. Lapset mulkoilevat minua alta kulmien. Puoliso taasen ei näe syytä harmitukseni takana.
Sanoo vain etten saisi antaa lasten kiukkuamisen mennä omien halujeni ja päätösteni edelle. Lisää vielä että ehkä lapset joskus haluavat olla vain kotona, että ei sekään väärin ole.
Tottakai minä tiedän sen. Rationaalinen minä, se järkevä, se rauhallinen Annuska tietää tuon kaiken. Se Annuska osaa myös toimia sen mukaan.
Mutta kun minussa asuu myös tämä toinen. Tämä impulisiivinen italialaista perintöä oleva painekattila, jonka kaksi punaista rengasta nousevat pintaan ja josta lähtee kova sihinä jos se kuumenee liikaa eikä lämpöä ole osattu tasata ajoissa. Ja silloin minä unohdan, että minunkin pitäisi olla se järkevä. Se aikuinen.
Silloin minunkin tunteeni ovat totta.
Silloin minuakin harmittaa.
Silloin minuakin vituttaa.

Kun se kotona oleminen on niin usein sitä riitelyä. Tuntuu, että kotona pitää kuunnella paljon useammin kiukuttelua ja setviä tappeluita. Tuntuu, että siinä hetkessä en jaksaisi yhtään sitä olemista tässä talossa, tällä pihalla, missä Kuopus kitisee kun Esikoinen kiusaa, ja Esikoinen kitisee kun Kuopus ei tee kuten hän haluaa.
Ja molemmat vain roikkuvat Puolisossa kiinni enkä minä kelpaa mihinkään jos hän on samassa tilassa.
Mihinkään paitsi tekemän ruokaa ja siivoamaan heidän jälkiään.
Ärisen harmitustani ulos ja käytän kaikkia niitä fraaseja joita muistan äitini käyttäneen kun olin itse lapsi. Juurikin niitä joita vannoin etten koskaan itse käyttäisi. “Minä en ole mikään palveluautomaatti teille…”
Lopulta jätän perheen rauhaan ja marssin kauppakassi kainalossa portista ulos.
Pitäkää tunkkine ja perhesunnuntainne mutisen.

Kävelen kauppaan, kiertotien kautta. Kävelen ja mutisen itsekseni.
Ei se harmi kuitenkaan heti katoa. Ei valu varpaiden välistä asfaltille ja lähde tuulen mukana pois.
Halu huutaa katoaa kuitenkin.
Epämääräinen harmi jää kuitenkin kaihertamaan otsalohkon taakse.
Ei se katoa vaikka kaupassa valitsen kaurahiutaleet rauhassa, vaikka otan vadelmien lisäksi mustikoita aamupalalle. Ei se katoa vaikka kävelen kotiin toisen kiertotien kautta.

Kotona lapset ovat ulkona, Puoliso keittiössä tekemässä ruokaa.
En jaksa enää puhua, en selittää harmiani. Tyhjennän ostoskassit kaappiin ja menen lastenhuoneeseen siivoamaan heidän vaatekaappinsa. Sekin pitää tehdä, ei kai se itsekseenkään järjesty, ajattelen.
Siinä pieniä vaatteita viikatessani pinoon, ottaen välistä pieneksi jääneet pois, pohdin mikä on sitten se oikea syy hermostumiseeni. Ei kai nyt oikeasti yhden retken peruuntuminen voi olla se OIKEA syy.

Tuskin onkaan, myönnän. Ehkä se on vain koko elämän ajoittainen kaoottisuus. Se ettei ole tarkkoja suunnitelmia. Se että suunnitelmat muuttuu. Se että asetan itselleni odotuksia, asetan itselleni vaatimuksia jostain jota en edes kykene täyttämään. Odotuksia jostain perheidyllistä tai täydellisestä äidistä, joka on niin epärealistinen että jokainen kasvatusalan ammatilainen nauraisi vatsa kippurassa jos näkisi pääni sisään.
Eihän kukaan muu minulta vaadi mitään. Tai Kuopus ruokaa. Ja Esikoinen milloin mitäkin.

Mutta oikeasti.

Itse minä omat vaateeni itselleni asetan. Ja hermostun kun ne eivät täyty. Hermostun kun en olekaan niin kärsivällinen ja malttava äiti kuin ehkä toivoisin. Etten jaksakaan loputtomiin toisen vikinää ja hepulikohtauksia. Hermostun itseeni kun teenkin vastoin kaikkea minkä tiedän lapsen kasvattamisesta ja annan lapsen päättää tekemisen suunan vaikka se on minulta pois, ei häneltä.
Harmittaa kun harmittaa.

Kesken pohdintani Esikoinen tulee katsomaan mitä teen.
Lopulta hän sanoo “Tschuldigung” (Anteeksi”) Katson lasta ja pörrötän hiuksia. Sanon ettei se mitään. Kysyn tietääkö hän mitä hän pyytää anteeksi? Lapsi kohautaa olkapäitään. “sitä että sanoin etten halua lähteä?” Huokaan. Sanon että ei sellaista tarvitse pyytää anteeksi. Mutta jos sovitaan että jatkossa kaikki yritetään kertoa mielipiteemme vähän rauhallisemmin.
Minäkin.
Lapsi nyökkää, hymyilee vinosti ja juoksee pois.
Vähän myöhemmin hän tulee uudestaan ovensuuhun.
“Oikeasti sinäkään et olisi saanut huutaa. Mehän tehtiin ne säännöt ettei kukaan huuda.” Hän sanoo kaikkiteitävällä äänellään. Huokaan syvään.
Niin en olisikaan, myönnän. Taidettiin molemmat rikkoa sääntöä.
Lapsi nyökkää.
Sovitaan, että koitetaan pitää paremmin niistä kiinni.

Tunnit valuvat eteenpäin ja lapset leikkivät tyytyväisinä ilman riitaa. Kuin näyttääkseen että osaavathan he. Kuin todistaakseen että Sunnuntai kotona voi olla ihan mukava. Että heillä on hyvät leikit eikä kotia sotketa.
Harmitus väistyy hitaasti mutta varmasti. Pienten tuulen puuskien mukana sitä irtoaa kuin varkain olkapäiltä, haihtuu ilman mukana ja katoaa pilvien taakse.
Jokin hassu syyllisyys jää painamaan sydänalaan, eikä se lähde kuin ajan kanssa, haalistuu auringon valossa kunnes katoaa kokonaan. Syyllisyys ja kiittämättömyys ovat ne jotka jäävät aina pitkäksi aikaa. Tunne siitä, ettei minulla ole oikeutta suuttua näin, ei ole oikeutta äristä, ei oikeutta sanoa että en jaksa. Tämän elämänhän minä halusin, tänne minä halusin olemaan. Tällaisen elämän minä olen itselleni itse rakentanut.
Minulla on kaikki mitä ihminen voi pyytää. On Puoliso, on lapset, on koti, on lämpöä, on perhe, on ammatti, on elämä, on tulevaisuus.
Ja silti hermostun. Yhden retken takia. Sen tähden, etten jaksa olla hyvä vanhempi. Hermostun lapseeni, hermostun itseeni. Hermostun huutoon. Huudan itse.
Peiliin on aina vaikea katsoa. Huomata olevansa niin kovin vajavainen.
Myöntää olevansa vain ihminen, ei supernainen.

Kun istun puutarhassa puupöydän ääressä kirjoittamassa tätä, lapset leikkivät vieressän ulkomatolla dinomaailmallaan jonka ovat rakentaneet itse. Aurinko paistaa ja Puoliso tekee keittiössä lime-tangeriini mehua.
Linnut laulavat ja kohta minun on aika lähteä kuvaamaan.
Ei, tämä ei ollut sellainen sunnuntai kuin kuvittelin.
Mutta tämä hetki on silti hyvä.
Ja se, että minä muistan olevani vain ihminen, hyvin epätäydellinen sellainen, sekin on hyvä.
Tästä on hyvä ponnistaa kohti parempaa viikkoa.
Kohti parempaa kommunikointia ja rauhallisempaa olemista.

Kohti puhdasta ilmaa ja hymyjä.

Kohti uusia seikkailuja.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

(Kuvituskuvina vielä kuvia aavikolta Arizonasta, vaikkeivät nyt liitykään mitenkään tekstiin. )