Kun äiti lapsensa kouluun laittoi…

Herätyksen kylmä ja karu pärähdys repäisee minut unesta lähes väkivaltaisesti valveille.
Unen kuvat istuvat olkapäilläni pidellen minua aloillaan kun avaan silmäni ja koitan hitaasti saada otetta todellisuudesta, uudesta aamusta.
Tuijotan pääni yläpuolella olevia tähtiä ja kuuta. Hetken mietin miksi ihmeessä olen Kuopuksen sängyssä, kunnes muistan miten yöllä molemmat lapset kömpivät meidän sänkyymme ja miten minä päätin parempien unien toivossa lähteä Kuopuksen sänkyyn nukkumaan.

Vilkaisen kelloa,  06.03. Aurinko nousisi vasta 06.21.
Ohikiitävän hetken mietin jos jäisinkin vielä nukkumana, jos antaisin vain unelle vallan ottaa minut uudelleen syleilyynsä. Samaan hengenvetoon muistutan itseäni siitä miten en välttämättä nukahtaisi, miten väsyneen lisäksi olisin sitten myös jäykkä ja pahantuulinen liikkumattomuudesta.

Muistutin itseäni myös että tänään olisi Esikoisen ensimmäinen koulupäivä. 

Nousin ylös ja hiivin makuuhuoneeseemme hakemana treenivaatteet.
Autotallissa polkaisin kuntopyörän käyntiin ja annoin ajatusten jatkaa vaellustaan auringon noustessa hitaasti autotallin pölyisen ikkunan takana, kehoni hitaasti lämmetessä ja sykkeeni noustessa.

Tänään olisi se tietyn aikakauden ensimmäinen päivä.
Tästä ei oikein enää olisi takaisin menemistä.
Esikoisen koulu muuttaisi nyt kaikkien meidän elämää, hyvässä ja pahassa.
Annan haikeuden tunteen pyyhkäistä ylitseni, annan ajatusteni hetken helliä niitä menneitä vuosia mitä meillä oli yhdessä lasten kanssa ilman aikatauluja, muita kuin työni.
Annan haikeuden lopulta myös taputtaa minua selkään ja katselin miten se lensi kohti taivaalle muodsotuneita pilvenriekaleita.
Tervehdin sitä uutta ja odottavaa tunnetilaa jonka uusi elmäntilanne tuo mukanaan. Asteen enemmän aikaa Kuopukselle, asteen enemmän aikaa myös ehkä itselleni, omille töilleni.
Ei varmasti heti alkuun, mutta ajan kanssa.

Lopulta annan itselleni luvan olla ajattelematta mitään, annan itselleni luvan keskittyä vain kohonneeseen sykkeeseen ja sen tuomaan tasaiseen hikeen.
Makaan takapihalla selälläni ja totean valitsemani pilatesvideon olevan todella tylsä. Toistan liikkeitä ja seuraan samalla oravien juoksua sähkölankoja pitkin. Aurinko siivilöityy vihukamaisesti harmaiden pivien välistä värjäten niiden reunat kultaisiksi.

Liikkeiden välissä pohdin päivän työlistaa, jostain putkahtaa mieleeni varhaiset aamut Lontoossa. Silloin kun työskentelin vielä puutarhurina osa-aikaisesti. Työmatkaa oli 15km ja työt alkoivat kello 6.30. Taitoin tuon matkan pyörällä. Viimeiset kaksi vuotta asuimme Walthamstowssa, itäisessä Lontoossa, aivan luonnonsuojelualueen vieressä. Elokuun varhaisina aamuina nummilla oli sumua. Asterit kukkivat violettina ja ketut jolkottelivat kohti kotikolojaan yöjuoksujensa päätteeksi. Muistan miten tuo 45 minuutin kuntoilu kolmena aamuna viikossa teki hyvää, miten silloin ei koskaan tullut mietittyä kuinka paljon suklaata päivän aikana söi. Hymyilen muistolle, elämälle tuossa miljoonakaupungissa. Pala minua jäi sinne, aivan kuin pala minua tulee jäämään tänne kun aikanaan lähdemme.

Kello on 7.15, tyhjennän astianpesukonetta ja sävähdän ulkoa tulevaa viileää ilmaa.
Treenatessa viileys ei tuntunut missään, nyt  suihkun jälkeen 18 astetta saa hytisemään.
Ihminen tottuu kuumuuteen niin äkkiä, niin helposti, tai ainakin minä. Kylmässä kasvanut, silti  auringon lapsi. Minussa virtaa isäni italialainen veri, lämpö saa minut hengittämään helmpommin.

Katan aamupalapöydän, valmistan Esikoisen koulueväät, levitän hänen vaatteensa valmiiksi lattialle. Kävimme eilen ostamassa uudet vaatteet koulua varten, paidan ja housut. Muistin, oman äitini aina ostaneen meille yhden uuden vaatekerran koulujen alettua, muistan miten tärkeältä se tuntui. Puoliso kertoi samankaltaisesta muistosta, hieman epävarmana, vähän hapuillen, ei ollut varma oliko näin tosiaan tehty mutta jokin muistikuva aiheesta oli.

Halusin antaa saman kokemuksen omille lapsille, kokemuksen siitä, että tuleva alku oli tärkeää, uusien vaatteiden arvoista. Lapsi valitse erittäin asialliset vaatteet. Olin valmistautunut keskustelemaan glitterkoristeisista my-little-pony t-paidoista ja sateenkaaren värisistä bermudashortseista, mutta lapsi palasikin kaupassa luokseni punaisen pikeepaidan ja sinsiten reisitaskushortisen kanssa ja ilmoitti niiden olevan hänestä sopivat kouluvaatteet. Varmistin sata kertaa, mutta lapsi pysyi kannassaan. Voi sitä ylpeyden ja tyytyävisyyden loistetta kun hän sai esitellä vaatteet isälleen illalla.

Koskaan ei ole aamupala maistunut lapselle yhtä hyvin ja reippaasti. Silmissä näkyy pilkahdus jännitystä, pilkahdus innostusta, pilkahdus jotain mistä en saa kiinni. Iloa, odotusta, jotain kaunista jonka kuvaamiseen sanat eivät riitä. Pyöräillään kaikki yhdessä kouluun. Ensimmäisen päivän kunniaksi menemme kaikki yhdessä, Puoliso ja lapset pyörillä, minä kävellen.

Koulun piha on täynnä aikuisia ja lapsia. 450 oppilaan koulu kuhisee kuin muurahaispesä. Etsimme sisäpihan reunalta Esikoisen luokan ja ripustamme hänen reppunsa ja eväslaukkunsa asianmukaisesti oven ulkopuolelle. Täällä ei ole käytäviä, ei eteisiä, ei halleja. On koululuokat ja piha.
Ja sinne hän lopulta jää, meidän pieni iso lapsemme, istumaan jännittynyt hymy huulillaan numeroidulle matolle.

Avaan kodin oven ja päästän Kuopuksen ohitseni rakentamaan legoilla. Siivoan keittiötä ja tyhjennän ruokapöytää aamupalaastioista. Annan ajatusten vaeltaa ja mietin miten erilaiselta tuntuu nyt kun yksi on joukosta poissa monta tuntia päivässä. Uskallan hetkeksi toiveikkaasti ajatella, että ehkä kaiken arjen pyörittämisen ja Kuopuksen kanssa vietetyn ajan seasta löytyy myös ylimääräisiä tunteja tehdä töitä, kirjoittaa apurahahakemuksia ja haalia uusia asiakkaita. Annan itselleni luvan haaveilla että ehtisin jostain syystä tehdä enemmän oman puutarhamme eteen kuin sillon kun molemmat lapset pyörivät jaloissa.

Ajatuksista innostuneena kutsun Kuopuksen luokseni ja kerron hänelle että mennään tekemään puutarhahommia etupihalle. Laatikkopuutarhani siellä on täysin ylikasvanut. Tomaatit valtasivat jossain vaiheessa toisen laatikon täysin ja kaikki asettamani tuet ovat jo kaatuneet niiden painosta. Olen kaivanut itsestäni esiin niitä isäni geenejä ja äitini taitoa kokata ja keittänyt italialaisia tomaattikastikkeita niin että pärjäämme varmasti koko talven ilman yhtäkään tomaattipyreetölkkiä kaupasta. 

Auringonkukat kasvoivat yli kolmemetrisiksi ja ovat taipuneet kukintojensa painosta vinoon, kaiken tämän sotkun keskellä kiemurtelee kurpitsa tehden lukuisia kukkia mutta vain kolme hedelmää. Kesäkurpitsa ja kurkku elävät omaa hiljaista ja hidasta elämäänsä laatikon toisella laidalla petunioiden ja orvokkien seassa. 

Kaipaan oikeita puutarhurin välineitä, niitä puuvartisia Englannista tuotuja työkaluja jotka makaavat vanhempieni vintillä kaiken muun omaisuutemme joukossa.
Napsin laiskasti Suomesta tuoduilla Fiskarsin saksilla kuivuneita ukonhattuja ja tillinvarsia lyhyemmäksi. Tillin, zinnioiden ja tomaattien tuoksu sekoittuvat kuivan mullan pölynsekaiseen hajuun. Kuopus juttelee minulle jotain selkäni takana, en oikein saa selvää mitä.

Seuraavaksi en oikein tiedä mitä tapahtuu. Käännynkö lasta päin, karkaavatko ajatukseni Esikoiseen vai olenko vain huolimaton niin kuin ihminen voi vain olla huolimaton.
Seuraava asia jonka ymmärrän on että olen juuri leikannut ranteeseeni yli viiden sentin palkeenkielen niillä terävillä Fiskarsin saksilla.

Vilkaisen kättä ja totean ettei se suihkua verta. 

Ehdin hetken miettiä voisiko töitä jatkaa, voisinko vain käydä laittamassa laastarin, nopea vilkaisu haavaan jossa liha on selkeästi nähtävissä siististä ja syvästä haavasta riittää minulle vastaukseksi. 

Kutsun Kuopuksen luokseni ja marssin naapurimme ovelle. MInä, joka olen aina tottuntu pärjäämään yksin, tekemään asiat yksin, yritän opetella pyytämään apua. Hetken mietin että voisin itse sitoa haavan ja ajaa ensiapuun. Päätän kuitenkin pyytää naapurin apua, edes haavan sitomisessa. 

Sidomme haavan ja nopealla päätöksellä Naapuri lähtee viemään minua ensiapuun. Ja odottaa kanssani siellä sen lähes 3 tuntia jonka me siellä joudumme olemaan.

Istun kolkossa odotushuoneessa ja tekstaan Ystävälleni ja Puolisolle. Ystävä lupaa hakea Esikoisen. Lopulta Puoliso kuitenkin sanoo voivansa irrottautua töistä, että parempi ehkä Esikoiselle ettei heti ensimmäisenä päivänä ole joku outo säätö edessä. Vaikka Ystävä onkin meille tuttu ihminen, niin silti, helpompi näin.
Huokaan.
En ymmärrä miten voin tehdä näin. En ymmärrä miten voin sählätä näin, lapsen tärkeänä päivänä.

Mutta näin tämä niin usein menee. Elämä, tulee näitä mutkia, tulee sählättyä, ei edes tyhmyyttään, vaan ihan vain koska elämä nyt vain välillä on sähläämistäkin.
Tuijotan vastaanoton takana seinällä olevaa taulua jossa on kaupunkinäkymä joen rannalla.
Mietin, että sen sijaan että moittin itseäni, voisin keskittyä näkemään tämänkin tilanteen valoista puolet.
Sakset eivät osuneet verisuoniin eivätkä jänteisiin, olisi voinut tulla pahempaakin jälkeä.
Esikoiselle järjestyi pienellä vaivalla kuitenkin hakija eikä tarvinnut turvautua soittorumbaan koululle.
Minulla on naapuri, jonka luokse pystyin menemään ja pyytämään apua. Naapurilla oli etäpäivä ja hän pystyi lähtemään viemään minua ja Kuopusta sairaalaan.
Meillä on vakuutus, joka korvaa tämänkin reissun.

Huokaan uudelleen ja suljen hetkeksi silmäni.
Kun avaan ne taas napittaa Kuopus minua ison kirjapinon takaa jonka on rahdannut lasten nurkasta. Tappaakseni etanan lailla eteenpäin matelevaa aikaa alan lukea hänelle kirjoja ääneen.
Kolme tikkiä ja tetanus rokotusta myöhemmin palaan kotiin, eivätkä sanani riitä kiittämään Naapuria avusta.

Naapuri vain heilauttaa kättään ja toteaa, “ Ei se mitään kuule. Onnettomuuksia sattuu, ei sille mitään voi.”
Sisällä minua on vastassa iloinen ja hymyilevä Esikoinen joka ensi sanoikseen huudahtaa “Koulussa oli tosi kivaa!”
Hymyilen ja halaan lasta.
Naapurin viimeinen lause ennen hänen häviämistä omalle pihalleen kuvaa tätä hetkeä, tätä kaikkea paremmin kuin mikään:
“Life happens”.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com