Kuivan maan ihmiset – ajatusvirtaa Piilaakson syksyn keskeltä

Herään yöllä, en tiedä miksi. Makaan hetken hiljaa sängyssä ja kuulostelen taloa. Ruokahuoneesta kuuluu vieno kilahdus, viinilasi osuu toiseen. Sitten hiljenee.
Maanjäristys, ajattelen ja jään kuuntelemaan hetkeksi vieläkö tulisi lisää tärinää.
Minuuttien päästä olen taas syvässä unessa.

Herään uudelleen ennen kellon soimista. Ehkä se on merkki siitä etten enää ole aivan niin uuvuksissa kuin viime viikolla. Avoimen ikkunan kautta kantautuu naapurin puutarhaportin kolahdus kun naapuri lähtee aamulenkille. Hän käy juoksemassa aamu samaan aikaan, arki tai pyhä. Nousen itsekin ja käyn sulkemassa ikkunan, ulkona taivaanranta punertuu auringon noustessa hitaasti talojen ylle.

Vessaan mennessäni tarkistan palaako lastenhuoneen yövalo.
Palaa.
Sähköt ovat siis vielä tallella.


Saimme maanantaina varoituksen että sähköt katkaistaan osasta laaksoa. Tällä yritetään välttää laajojen metsä- ja maastopalojen syttymisiä. Maasto on kuiva pitkään jatkuneen kuumuden jäljiltä ja loppuviikoksi on luvattu tuulista säätä joka osaltaan pahentaa tilannetta.
Ilmastonmuutos on todellisuutta täällä.
Eikä se tunnu hyvältä.

Otan mielummin vastaan sata sähkökatkoa kuin tulipalot ja savut, mutta syy niiden takana on se joka minut pysäyttää ja lamauttaa. Se, että kaikki on jo muuttunut ja ellemme me tee jotain muuttuu vain pahemmaksi. Tästäkin laaksosta tulee varmasti elinkelvoton. Ja kuka tänne sitten jää? Vain he joilla ei ole muutakaan vaihtoehtoa.

Huokaan ja katselen miten aurinko värjää pilvet ensin vaaleanpunaisiksi ja lopulta miten auringonnousin värit katoavat yhtä nopeasti kuin mitä ne ovat tulleetkin.

Aamupalaa valmistellessani joudun vetämään villasukat jalkaan, yön viileys matelee pitkin lattioita eikä halua poistua lainkaan lattialistojen väliin. Kehoni ei pysy lämpimänä vaikka kiltisti tein 45minuutin pilatesohjelman niin että lopulta sydän hakkasi rinnassa ja huppari tuntui liioittelulta.
Päivisin lämpötilat nousevat edelleen korkealle. Esikoinen ei esimerkiksi suostu pukemaan pitkälahkeisia housuja koska koulpäivän aikana lämpötilat hipovat lähes kolmeakymmentä. Mielummin hän palelee aamuisin hetken, jotta iltapäivisin pukeutuminen täsmää sään kanssa.

En voi olla rakastamatta näitä kuulaita aamuja. Eivät nämä ole samanlaisia kuin Pohjolassa, eivät tietenkään. Puuttuu se syksyinen kosteus ja ruskan tuoma hehku. Se kaikki tulee täällä vasta myöhemmin, marraskuussa.
Nyt ruskan värit ovat hitaasti hiipineet johinkin puihin, jalovaahterat ovat muuttuneet punaisiksi ja hedelmäpuiden lehdet eivät enää loista vihreänä vaan niiden värit ovat kääntyneet ruskean ja keltaisen kaltaiseksi.

Jokin lintu laulaa puutarha-aidan päällä. Käyn herättämässä Kuopuksen ja Puolison.
Miten voikaan olla kahden ihmisen herääminen olla lähes joka aamu yhtä vaikeaa.

Sama uninen katse molemmilla, sama sulkeutunut ilme ja haluttomuus aloittaa päivä niin aikaisin. Kuopuksen uni karisee nopeammin. Aamupalalla on tarjolla riisimuoroja!
Niitä joita minä en yleensä koskaan osta. Kellogiksin alkuperäisiä. Minun mielestänihän niissä on turhan paljon sokeria, eikä lainkaan ravintoarvoa. Mutta eilen sorruin, koska lapsi pyysi ja perusteli jollain pitkällä rimpsulla. Ja minä olin väsynyt ja nälissäni ja halusin kaupasta pois.
Siinä Kuopus nyt sitten halailee riisimuropakettia ja näyttää onnellisemmalta kuin aikoihin.
Kannatti ehkä sortua, tämän kerran.

Kysyn heräsikö Puoliso järinään.
Hän katsoo minua ja ravistelee päätään. Ei hän koskaan herää. Saati huomaa vaikka olisikin hereillä. Naurahdan. Kuopus kysyy taas onko Hawailla tulivuoria. Ollaan menossa Hawaille ensi kuussa.
Kerron että on.
Voiko tulla kova maanjäristys.
Teoriassa voi, mutta tuskin tulee silloin kun ollaan siellä, vakuutan.
Lapsi katsoo alta kulmiensa. Kysyy sadannen kerran että varmistetaanhan heti sitten majapaikassa minne hänen pitää mennä jos tuleekin järistys.
Lupaan.

Tästä kaikesta on tullut lapsille arkea. Järistyksistä. Kuumuudesta.
Kuivuudesta.
Savusta ilmassa.

Kuopuksen koulun pihalla vanhemmat parveilevat ryhmissä odottamassa että kellot soivat ja lapset menevät luokkiinsa.
Puhutaan mahdollisesta sähkökatkoksesta. Kuka asuu riskialueella.
Yksi äiti nauraa ja sanoo että on turvallista asua Stanfordin sairaalan lähellä, täällä harvoin käy mitään, ei täältä kukaan halua katkaista sähköjä.
Hymyilen ja mietin miljoonannen kerran että me olemme etuoikeutettuja että voimme asua tässä. Ei se ole mikään valinnan vara suurimmalle osalle. Siellä asutaan jossa on varaa ja josta saa kodin.
En kuitenkaan sano mitään äänen. Miksi sanoisin. Miksi edes yrittäisin. 

Kotona odottaa laskut ja kirjoitustyöt. Ensin käyn kuitenkin vielä viemässä lasten pieneksi ja ylimääräiseksi jääneitä vaatteita kahdelle perheelle joiden kuulin olevan niiden tarpeessa.
Juon toisen perheen äidin keittämää kahvia istuen hänen asuntovaununsa portailla. Aurinko lämmittää jo. Pidän hetken aikaa sylissä perheen nuorinta vauvaa, ja nauran taaperon tanssiesitykselle.
Puhelin piippaa Esikoisen ystävän äidin tekstiviesteistä, kysyy laitoinko lapselle mukaan turvaistuimen kouluun, jotta hän voi ottaa Esikoisen suoraan koulusta heille leikkimään ja juhlimaan syntymäpäiviä. Toisaalla toinen toveri muistuttaa kodittomien keskuksen pyykkivuorosta ensi viikolla.
Asuntoautoparkin maa on tomuista ja se värjää lenkkarit punaiseksi.
Kiitän äitiä kahvista, hän ei halua kiitosta, puristaa vaatekasseja rintaansa vasten ja katsoo silmiin. Halaan ja kerron tuovani joku toinen päivä ne lakanat ja peitot joista oli puhetta. Saa perheen ekaluokkalainen itselleen prinsessalakanat kun niitä on toivonut.

Päivä kulkee eteenpäin. Aika valuu tiimalasissa, keskipäivällä taas suurempi osa laaksosta lakkaa saamasta sähköä.
Aika valuu, ja me sen mukana.

Emme ehkä voi muuttaa sitä mitä jo on tapahtunut, mutta voimme elää näitä hetkiä, tätä arkea merkityksellisesti.
Askel kerrallaan, hiekanjyvä kerrallaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com