Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kuiva, lämmin ja valkoinen, – pieniä suuria ihmeitä Suomessa

17.12.2019

Serkukset katsovat pikkukakkosta olohuoneesta, isäni pyytää apua voisinko auttaa häntä löytämään youtubesta videon miten tietyn auton tuulilasinpyyhkimen moottori irroitetaan.
Sisko ja äiti istuvat keittiössä ja syöttävät siskon vauvaa. Puoliso tekee töitä jossain talon lukuisista huoneista. Istun ruokailuhuoneen pöydän ääressä kirjoittamassa. Väsymys silittää niskaani, mutta ravistan sen vielä hetkeksi pois olkapäiltäni. 

Ajoin tänään Puolison kanssa läpi Suomen etelästä itään. 500 kilometriin mahtui vesi, räntä ja lumisade. Hiljainen Suomi. Sumu ja lumimetsät. Juvan ABC asema ja lippispäiset miehet juomassa kahviaan. Takana on ensimmäisen muuttokuorman vieminen uuteen kotiin Helsinkiin.


Puoliso saapui sunnuntai-iltapäivällä, itse ehdin uudelle asunnollemme vasta kun päivä oli jo painunut mailleen. Olin silloinkin ajanut läpi lumesta sateeksi muuttuvan Suomen, seuranani vain radio ja viimeisen kymmenen vuoden aikana soitetun suomalaisen popmusiikin kirjo.
Siinä ehtii miettimään asioita,  jostain syystä  ei sitten kuitenkaan mitään kovin suurta.


Olen hämmentyneenä joutunut toteamaan, etten ole tainnut oikein vieläkään oikeasti ymmärtää tätä muutosta. Sielu on kai edelleen matkalla valtameren yli. Vielä se ei ole tullut perille, vielä ajatukset ovat lähinnä tässä hetkessä, tässä suorituksessa, tekemättömissä töissä ja liian pitkässä listassa asioita joita täytyy hoitaa.
Kuvittelin itkeväni tätä kaikkea luopumista ja uuden aloittamisen tuskaa viimeistään kun lentokone nousee ilmaan San Fransiskon kentältä. En itkenyt. Sitten ajattelin, että kyyneleet tulevat Suomessa, lapsuudenkotini maisemmissa. En ole edelleenkään itkenyt.


Muutaman kerran syvä ikävä on kyllä riipaissut. Tietoisuus siitä, että enää ne rakkaat ystävät eivät ole siinä, viikottain jos ei jopa päivittäisen näkemisen päässä. Enää ei ole yhteistä arkea, ei yhteistä rajapintaa joka sulauttaa arjen yhtenäiseksi kuplaksi.
On vain tekstiviestit ja sitä kautta jaetut kuulumiset. Bittiavaruuteen lähetyt giffit ja sydämet. Ne ovat tyhjää parempi, ne pitävät yllä sitä tunnetta että jossain on joku joka välittää. Mutta sama asia ne eivät ole.


Mutta sitä itkuromahdusta ei ole edelleenkään tullut. Ehkä myös siksi, että ympärillä on elämä. On perhe; tämä suuri sekava klaani, joka tulee ja menee. Lapsia, aikuisia, kaikki heitä, jotka kuuluvat osaksi meitä. Lasten serkut, minun sisarukseni, yhtenä suloisena ja makeana sekamelskana ympärillä.
On tavaramäärän läpikäymistä ja sen muuttamista Helsinkiin. Olin onnistunut unohtamaan, että neljä vuotta sitten tyhjensimme 120 neliöisen omakotitalon vanhempieni vintille. Tai en minä sitä unohtanut, vaan sen miten paljon sitä tavaraa onkaan.
Eihän se kaikki mitenkään mahdu 83 neliöiseen kolmioon, joka toimittaa toistaiseki kotimme virkaa nyt kunnes se suurempi unelma omasta puutalosta joskus toteutuu.


Kaivan vintiltä laatikoita, joissa lukee lasten leluja, neljä vuotta vanhoja leluja. En tiedä mitä niistä enää voi käyttää, mitä ei. En tiedä kuinka moni neljä vuotta sitten sivuun laitettu vaate tai kenkä joutuu taas jatkamaan matkaansa. Silloin kun näitä laatikoita pakattiin, me olimme lähdössä vain kahdeksi vuodeksi. Ei pidemmäksi. Näiden kaikkien Esikoisen vaatteiden piti olla vielä sopivia Kuopukselle.

Elämä maaseudulla vanhempieni luona on yksinkertaista. Oli oikea valinta tulla aluksi tänne. Hengittämään, olemaan. Jokin täällä saa mielen rauhoittumaan. Ihmiset välittävät vähemmän ulkonäöstä, omastaan, autojen, yhtään minkään. On hiljaista, mutta myös hiljaisuuden rikkovaa ystävällisyyttä. Veljen joulukinkku tökätään käteen, kun käyn vaihtamassa autoja veljen työpaikan parkkipaikalla,  ja käsketään viedä hänelle, “ siskohan sinun olla pitää kun on niin paljon samaa näköä. “


Puoliso tuoksuu samalta kuin aina, matkalta, väsymykseltä, rakkaudelta.
Meidän on hyvä yhdessä. Viimeisten viikkojen pakkausstressi on poissa, nyt on jäljellä vain se tuttu yhteinen rintama.
Uudessa talossa ei ole sähköä, ei jakseta hermostua, sähkösopimukset on tehty, joku viivästys nyt vain on. Onneksi on kaukolämpö, joka takaa lämmön ja kuuman veden.
Innostun hassuista asioista, lämmöstä, vedon puutteesta, tiiviistä ikkunoista. Missään ei haise home eivätkä seinät tunnu kosteilta. Vaikka talossa on asunut ihmisiä paljon ennen meitä ovat seinät valkoiset. Piilaakson hassun talomme pissanväristen seinien jälkeen ne tuntuvat lohduttavalta. Jotenkin niin suomalaiselta.

Suihkussa tulee heti kuumaa vettä eikä paine ole lirua suihkupäästä.
Tiedän ihastelevani monelle hämmentäviä asioita, mutta juuri nämä ovat niitä itsestäänselvyyksiä joiden arvon ymmärtää vasta kun poistuu tämän maan rajojen ulkopuolelle.
Kauppalasku tuntuu olevan hämmästyttävän pieni, vaikka ostan monta asiaa. Julkinen liikenne vie Helsingissä joka paikkaan eikä autolle ole tarvetta.


Naapurit ehkä hieman kohauttivat kulmiaan kun heti heidät nähtyämme esittelimme itsemme ja kättelimme. Että miten ne nyt noin itseään tykö tunkevat. En jaksa välittää, me olemme nyt tällaisia. On asioita joita en enää halua karistaa yltäni, en enää muuttua niin suomalaisen kulttuurin alaiseksi, haluan jatkaa hymyilemistä kaupan kassalle, katsoa silmiin ja sanoa kiitos. Haluan halata ystävää kun näen hänet matkalla s-markettiin ja haluan voida sanoa asuneeni Amerikassa ilman häpeää siitä. 


Joulu on tuolla nurkan takana, ennen sitä ei ehdi hiljentymään. Ehkä joskus tammikuussa kun uudessa kodissa laatikot tyhjenevät ja tavarat löytävät paikkansa, ehkä silloin se sielukin lehahtaa oven raosta. Ehkä silloin tulee itku, ehkä vain syvä rauha. En tiedä.

Nyt kuitenkin yritän vain puskea tämän viikon, sen menemiset, tulemiset ja elämän läpi.
Kyllä se siitä, sanoi ystävä-vainaakin aina.


© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »