Kuin kaksi marjaa – mansikka ja mustikka

Kun Kuopus syntyi, tutui vauva aluksi hämmästyttävän tutulta. Oli kuin olisimme saaneet kotiin uuden Esikoisen. Lapset olivat pienenä hämmentävän samanolosia. Toki heissä oli eronsa jo silloin, mutta pääpiirteittäin he tuntuivat hyvin samankaltaisilta.

Kuopuksen kasvaessa hän alkoi matkia Esikoista kaikessa. Esikoinen oli hänelle ylipäätään kaikki kaikessa. Tämä toki vahvistui meidän muutettua ulkomaille. Siellä heillä tosiaan oli vain toisensa, eikä muihin lapsiin ollut aluksi helppoa, saati kovin kiinnostavaa edes, tutustua kielimuurin takia. 

Kuopus siis piti samoista asioista kuin Esikoinen. Välillä oli hankalaa nähdä pitikö lapsi niistä asioista siksi koska Esikoinenkin piti vai oliko taustalla aitoa tykkäämistä. En edelleenkään tiedä kummasta monessa innostuksessa oli kyse.

Pitkään lapset halusivat aina pukeutua samoihin vaatteisiin, jos erehdyin ostamaan heille erilaiset hupparit, riita, itku ja paha mieli olivat taattu. Lelujen piti olla yhteisiä, muutoin riita oli varma. Kuopus halusi tehdä kaikkia samoja asioita kuin Esikoinen, harrastaa samoja asioita, leikkiä samojen kavereiden kanssa, piirtää samanlaisia kuvia, rakentaa samanlaisia legojuttuja. Aina piti olla samanlainen. Hän matki Esikoisen käytöstä ja manööverejä.

Sitten kun Kuopus täytti neljä alkoi hiljaa hänen persoonaan ja sen ilmentymiskanaviin hiipiä myös jotain ihan omaa. Hän huomasikin osaavansa naurattaa ihmisiä jutuillaaan ja tarinoillaa, olevansa luontainen tarinaniskijä. Tämä oli ehkä ensimmäinen selkeä ero minkä huomasimme  hänen käytöksessään. Esikoinen ei kerro tarinota. Hänellä on kyllä hyvä mielikuvitus, mutta Esikoinen pidättäytyy yleensä aina tosiasioissa. Hän ei yksinkertaisesti osaa kertoa fantasiaa. Kuopus on tässä taas ilmiömäinen. Hän matkii keksimiensä hahmojen käyttäytymistä ja äänensävyjä huvittavan tarkasti.

Edelleen lapsi oli täysin kiinni Esikoisessa. Ja Esikoinen pyristeli hyvin harvoin Kuopuksen kiintymystä vastaan. Välillä hän ilmaisi pienen turhautumisen siinä, että toinen halusi tehdä aina kaiken samalla tavalla. Mutta yllättävän harvoin. He elivät jonkinasteisessa symbioosissa. Tarvitsivat toinen toistaan valtavan voimakkaasti. 

Ensimmäinen erkaantuminen tapahtui lapsilla oikeastaan siinä vaiheessa, kun Esikoinen meni viisivuotiaana kouluun. Kuopukselle se oli erittäin vaikea syksy. Kotona hän ei kyennyt tekemään oikein mitään muuta kuin vanumaan pitkin lattioita ja valittamaan ettei keksinyt tekemistä ja kysymään koska Esikoinen oikein saapuu kotiin.
Kun Kuopuksen oma osa-aikainen päiväkoti alkoi myöhemmin samana syksynä, tilanne helpotti hieman. Toisaalta lapsi kyllä koki koko päiväkodinkin vaikeaksi, koska hänellä ei ollut siellä Esikoista turvana. Esikoinen ei taas ole reagoinut koulujen tai harrastusten aloittamiseen millään tavalla, vaikka ne olisivatkin olleet ilman Kuopusta.

Amerikassa lapsilla oli erilliset koulut, erilliset kampukset. Se tuntui voimistavan heillä sitä ymmärrystä että he ovat erilaisia ja voivat ajottain myös tehdä eri asioita, vaikka he olisivatkin samassa tilassa.

Lasten kasvaessa ovat heidän luonteensa hiljalleen myös eriytyneett omikseen. Hitaasti mutta varmasti. Esikoinen on aamuvirkku ja ikiliikkuja. Hän on kiinnostunut lähes kaikesta mihin liittyy liikkuminen, matematiikka tai aivopähkinät. Kuopus on taas huomattavan paljon rennonmpi luonteeltaan. Hänellä ei ole koskaan kiire mihinkään. Ei koskaan. Hän nukkuu pitkään ja on kiukkuinen jos ei näin saa tehdä. Hän ei erityisemmin pidä liikkumisesta, tai oikeammin hän ei pidä liikkeelle lähdöstä tai ajatuksesta liikkumisesta. Itse liikkumaan päästyään hän pitää siitä. Kuopus pitää sirkusakrobatiasta jossa hän käy ja hän kuluttaa päivittäin tunteja juosten pitkin korttelimme sisäpihoja.

Kun lapset olivat taaperoikäisiä, luulivat lähes kaikki tuntemattomat ihmiset heitä kaksosiksi. Se oli hassua. Kyllä molemmilla oli vaaleat pitkät hiukset ja siniset silmät. Mutta Esikoinen oli pidempi kuin Kuopus, ja olivathan he nyt muutoinkin aivan erinäköisiä. Ainakin meidän silmissä.

Nyt mitä vanhemmaksi he ovat tulleet, sitä harvemmin kukaan kuvittelee heidän enää olevan kaksosia. Saman pesueen lapsiksi heidät toki edelleen erottaa. Mutta ulkonäöllisestikin he ovat nykyään jo aivan erilaisia.

Nykyään he myös pukeutuvat hyvin eritavoin. Kuopukselle jokainen vaatekappale on äärettömän tärkeä ja hän on erittäin tarkka millainen vaate on. Se ei saa kiristää, eikä olla liian iso. Sen tulee kuulema sopia hänen tyyliinsä. Tämä tyyli on minulle vielä hieman arvoituksellinen, mutta lapsi on siitä hyvin perillä. Se lienee tärkeintä.

Esikoinen on tähän asti ollut täysin välinpitämätön vaatteitaan kohtaan. Siinä missä Kuopus valikoi t-paitaa 15 minuuttia, on Esikoinen pukenut päälleen ensimmäisen käteen osuvan ja ollut täysin tyytyväinen valintaansa. Nyt koulujen alun myötä tähänkin on tullut pientä muutosta ja huomaan lapsen ottaneen mallia muista lapsista, haluten kovasti kuulua joukkoon. Kaappiin ovat siis pyynnöstä eksyneet kirjavien paitojen sekaan myös yksiväriset ja mustat t-paidat.

Suurin ero, näiden lasten luonteessa on oikeastaan tullut meillä esiin siinä miten he tunteitaan osoittavat. Ja miten he reagoivat meidän tapaamme kasvattaa heitä. Ei ole olemassa yhtä tapaa, joka toimisi jokaiseen lapseen. Ei edes samassa perheessä. Samoilla periaatteilla me näitä molempia lapsia kasvatamme, mutta olemme joutuneet opettelemaan kaksi aivan erilaista lähestymistapaa esimerkisi konfliktitilanteisiin. 

Esikoinen on äkkipikainen ja kun hän hermostuu sen kuulee varmasti. Hänen purkauksensa on kuitenkin nopeasti ohitse ja hän kykenee jatkamaan elämää sen jälkeen. Kuopus on paljon, paljon sitkeämpi. Jos jokin asia ei mene kuten hän haluaa, koko päivä voi olla pilalla. Ja joka ikinen hetki myös seuraavan kuukauden aikana, kun tuo asia tulee hänellä mieleen.

On ollut opettavaista ja kasvattavaa ymmärtää, ettei yksi hyväksi havaittu metodi, todellakaan toimi jokaiseen lapseen. Tämä on varmaan se sama huomio, jonka suurin osa vanhemmista tekee saadessaan perheeseen kaksi tai useampaa lasta. Yhden lapsen kanssa voi vielä harhauttaa itseään kuvittelemaan tehneensä kaiken juuri oikein ja tämän oman tavan olevan se täydellinen tapa. Niin se onkin, sille nimenomaiselle lapselle. On kuitenkin aina muistettava, että jokainen lapsi on uniikki. Siksi jokaisella lapsella on erilainen tapa myös reagoida tilanteisiin.

Esikoinen ei voi sietää komentamista. Hänelle täytyy asiat voida esittää siten, että hän tietää mitä häneltä odotetaan, ilman suoraa komennusta. Kuopus taas usein hämmentyy jos ohjeistus ei ole hyvin suorasukaista. Aamuisin esimerkisi Esikoiselle voi kertoa kellon olevan sen verran, että kohta pitää lähteä kouluun ja häntä voi muistutta vaatteiden pukemiesta. Sama lempeä muistutus tai kelloon vetoaminen eivät Kuopuksella toimi lainkaan. Hän kohauttaa olkapäitään ja menee leikkimään legoilla. Vasta suora kehoitus pukea vaatteet päälle nyt, saa hänet toimimaan. Esikoinen taas vetäisi suorasta toimintaohjeessta kaikki liinat kiinni eikä tekisi mitään.

Samanaikaisesti kuin lasten erilaisuus aihetuttaa arjessa väistämättä haasteita ja ajoittain tuskallisiakin tilanteita, olen kuitenkin ollut enemmän kuin onnellinen erilaisuuden alkaessa tulla esiin. Kuopus selvästi pitää pienten figuureiden maalamisesta Puolison avustuksella. Esikoinen taas ei ole oikein koskaan innostunut siitä. Jalkapallo on ollut Esikoiselle aina todella mukava ajanviete, Kuopus taas ei ole oikein koskaan innostunut siitä.

On ihanaa, että he alkavat myös olla jotain omaa. Toivon heidän säilyttävän yhteisen rakkautensa legoihin, kirjoihin ja fantasiamaailmoihin. Mutta toivon myös, että me osaamme kasvattaa heistä lapsia ja nuoria, jotka arvostavat omaa ja toistensa erilaisuutta.

On ollut hämmentävää, mutta myös sydäntälämmittävää huomata, ettei meillä asusta enää kaksi samanlaista pellavapäätä, vaan kaksi aivan omanlaistaan pientä lasta, omine haluineen ja mieltymyksineen. Omine piirteineen ja puolineen.
Kaksi ihmistainta, joista varmasti kasvaa kaksi kaunista puuta. Kaunista mutta erilaista.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com