Kotiäitinä Piilaaksossa

Iltasanomat julkaisi sunnuntaina artikkelin kolmesta Piilaaksossa asuvasta kotiäidistä ja heidän elämästään, valinnoistaan jäädä kotiin ja siitä miten heidän päivänsä täyttyvät.
Tämä on aihe, jota olen itse pyöritellyt tässä blogissa useamman kerran. Aika monelta kantilta.

Olen kipuillut omaa kotiinjäämistä, perustellut omaa kotiinjäämistäni, nähnyt siinä ihania, upeita ja mahtavia puolia, toisaalta myös ahdistuntu siitä ajoittain todella paljon.
Luulen, että blogini pitkäaikaisille lukijoille on sanomattakin selvää, ettei päätös kotiinjäämisestä ollut minulle helppo.

En miellä itseäni kotiäiti tyypiksi ja artikkelissakin todettuun “suomalaiseen tapaan” kaipaan elämääni muutakin stimulaatiota kuin pelkästään lapset ja heidän tuoma sisältö. 

Kuitenkin tässä minä olen, kotiäitinä kahden lapsemme kanssa Piilaaksossa.

Meillä tässä on kyse nimenomana rahasta ja siitä minkä arvoinen perhe-elämämme on. 

Minä voisin mennä kodin ulkopuolelle töihin täällä, luottoni siihen että saisin töitä on suuri. Kuitenkin, kun lasketaan mitä tulisi maksamaan lasten täysipäiväinen päivähoito (pitäisi olla joku hakemassa esim Esikoinen koulusta ja katsomassa hänen peräänsä ipvsin, tai vaihtoehtoisesti hänen pitäisi osallistua koulun ipv toimintaan, joka sekin on maksullista), hoito lomaviikkoilla (joita on lapsilla suht usein, työssäkäyvillä taas ei) ja lopputuloksena näkisin lapsiani vain 2 tuntia päivässä, niin lopputulos on se että palkkani menisi lastenhoitoon, jonka lisäksi joku muu kasvattaisi lapseni ja minä jäisin kaikesta siitä paitsi. 

Se ei ole tällä hetkellä meidän tilanteen kannalta kovin ideaalia.
Siksipä minä olen kotona juuri nyt.

Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö muut täällä olevat naiset jotka ovat valinneet täysipäiväisen työelämän kotiäitiyden sijaan arvostaisi perhe-elämää.
Tämä ei tarkoita myöskään sitä etten minä arvostaisi heitä. Minä arvostan heitä todella suuresti.

Mutta minä tunnen itseni, ja tiedän myös että jos haluan saada ns. helposti työtä, niin se ei ole sitä joka on kovin hyvin maksettua. Ja minä tiedän, ettei työ ole minulle koskaan “vain” työtä. Siksi tämä kaikki on punnittava hyvin tarkoin.
Ja sanottakoon jo nyt tässä myöskin, että tämä ei ole meidän perheelle se pysyvä ratkaisu. Minä en taivu siihen, että jäisin kovin pitkäksi aikaa kotiin.

Tämä toimii juuri nyt, tässä elämänvaiheessa. Olen kotona lasten kanssa, hoidan heidän koulunsa, vapaaehtoistyöt, opiskeluni, ja teen siinä sivussa omia taideprojektejani ja valokuvaan.
Mutta pysyväksi ratkaisuksi tämä ei tule jäämään.

Kuitenkin tämä järjestely on opettanut minulle paljon. Todella paljon. Elämästä, työstä, kotiäitiydestä, amerkikkalaisuudesta ja omasta itsestäni.
En nyt kuitenkaan jumita enempää puhumaan tästä meidän tilanteestamme, onhan tätä nyt jo monta kertaa monessa eri postauksessa pyöritelty.

Se, miksi koin tarvetta kirjoitta tästä aiheesta jälleen kerran, on se, että menin lukemaan IS:n Piilaakson kotiäideistä kertovan artikkelin kommenttiosion.
Kommenteissa nousevat päällimmäiseksi kaksi asiaa: miten naisten sitten käy KUN  ero tulee, ja entäs eläke?

Liittymättä lainkaan amerikkaan, piilaaksoon tai kotiäitiyteen en voi olla ihmettelemättä sitä miten ajatuskaava voi parisuhteessa olla “sitten kun erotaan”.
Miten mikään parisuhde tai perhe-elämä voi toimia sillä ajatuskaavalla.

Elämästä ei tietenkään voi varmuudella koskaan tietää, mutta minun on vaikea kuvitella että kukaan lähtee tämänkaltaiseen koettelemukseen ajatuksella että meinaa erota kuitenkin täällä ollessa.
Tiedän pariskuntia, jotka ovat yhdessä lähinnä enää lasten takia, myös täällä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat sanoneet minulle aivan suoraan että eivät tule olemaan loppuelämäänsä yhdessä, mutta ovat nyt juuri vielä yhdessä koska se on vain elämäntilanteen tähden kätevää.
Enkä minä tuomitse ketään.

Itse en ymmärrä täysin asetelmaa, koska itse perustan elämääni niin kovin (liiankin) paljon tunteelle ja intohimolle. Mutta se ei tarkoita, ettenkö voisi ymmärtää että joku muu ajattelee tosin.
Minulle parisuhteessa tulee olla halua, intohimoa ja ääretön luottamus siihen, että kumppani on siinä rinnalla hamaan loppuun. Kuten aiemmin sanoin, ei elämästä koskaan tiedä ja toki jokaisen on tavallaan hyvä varautua yllätyksiin elämässä ja varmistaa oma itsenäisyytensä ja taloudellinen riippumattomuutensa.

Minä voin suoraan myöntää, että itse en ole siinä ollut erityisen onnistunut. Minä olen toki varmistanut sen, että työllistyisin ja pärjäisin jos jotain tapahtuisi parisuhteelleni. Mutta kyllä, juuri nyt minä olen taloudellisesti riippuvainen Puolison tuloista. Juuri nyt meidän koko perheemme on riippuvainen Puolison tuloista.
Kyllä minä pärjäisin, jos meille tapahtuisi jotain. En minä jäisi tyhjän päälle. Mutta ei se toki helppoa olisi.
Mutta meillä on aina ollut yhteiset rahat ja yhteinen tulevaisuus.
“Onko sinulla sellainen olo että sinä et koskaan eroa Puolisosta?” Kysyi hyvä ystäväni eräänä iltana kun olin hänen kanssaan ulkona. Vastasin epäröimättä “On”. Enkä minä osaa vastata toisin vaikka ajattelisin asiaa ja pohtisin vastaustani monelta kantilta.

Siksi tuo kommentoijien ajatus “mites sitten KUN ero tulee” on minulle vieras.
Ei se ero Suomenkaan oloissa ole helppoa.
Eikä elämää voi elää ajatellen vain sen pahimman varalle. Ei minun mielestäni.

Keskustelin tästä aiheesta ystävä-äitien kanssa. Nimenomaan tästä artikkelista ja sen kommenteista. Nämä äidit toivat esiin samaa ajatusmaailmaa kuin minä. “ Ei kai mikään parisuhde voi toimia ajatuksella, että erotaan?” Mutta ilmeisesti jotkut toimivat. En tiedä miten se käytännössä vaikuttaa parisuhteeseen, mutta voisin kuvitella sen syövän sitä jollain tasolla jatkuvasti siäsltäpäin. Jos ei voi luottaa siihen että toinen on varmasti aina siinä. Jos elämässä tehdyt päätökset eivät olekaan yhteisiä, kohti yhteistä tulevaisuutta tähtääviä (kuten vaikkapa se että tullaan Piilaaksoon joka tarkoittaakin sitä että toinen vanhemmista jää kotiin lasten kanssa). 

Artikkelissa ei menty kovin syvälle Suomen ja Amerikan eroihin kotiäitikulttuurissa, mutta siitä kuitenkin mainittiin. Täällä on aivan eri asia olla kotiäiti kuin mitä Suomessa. Täällä on lähinnä (ja tällä tarkoitan Piilaaksoa, yleisesti Amerikasta en ehkä voi puhua kun olen asunut vain Piilaakson Palo Altossa) ihmetelty ääneen minun hentoista kaipuuta työelämään. 

Lisäksi tulee muistaa, että ei se kotiäitinäkään olo ole täällä mitään kovin auvoista kaiken aikaa.
Koska tämän maan kulttuuri rakentuu sen varaan, että monissa perheissä äidit ovat kotona, rakentuvat myös todella moni taho kuten koulut ym sen varaan että äideillä on aikaa tehdä vapaaehtoistyötä. Tähän palaan enemmän vielä ihan erillisessä postauksessa jossa kerron Esikoisen koulusta.

Tulee myös muistaa, että täällä lapsilla ei ole samaa itsenäisyyttä tai mahdollisuutta kulkea vaikkapa harrastuksiin julkisilla. Piilaaksossa ei käytännössä ole julkista liikennettä. Täällä lapset viedään kouluun ja haetaan koulusta vanhempien toimesta. Jonkin verran käytetään koulubusseja. Täällä lapset viedään ja haetaan harrastuksiin vanhempien / lastenhoitajien toimesta. Jonkin verran vanhemmat pystyvät järjestelemään keskenään hakuja ja viemisiä kimppakyydeissä. Mitä enemmän lapsia, mitä enemmän harrastuksia, mitä sitoutunempaa harrastusta, sitä enemmän lasta kuskataan. Arkisin harjoituksiin, viikonloppuisin otteluihin/kilpailuihin.

Kotiäitiys Amerikassa on kuitenkin täysin erilaista kuin kotiäitiys Suomessa. Tämän takia Piilaaksolaista kotiäitiyttä ei ehkä tulisikaan arvostella puhtaasti Suomalaisesta näkökulmasta. Suomen kulttuuri on rakentuntu aivan täysin eri tavoin kuin kulttuuri täällä.
Enkä lähde nyt tässä postauksessa arvottamaan kumpi on parempi. Molemmissa on varmasti omat puolensa.
Kuitenkin on vaarallista arvostella yhtä kulttuurin sivutuotetta ottamatta huomioon mitä siihen kuuluu.

Tällä tarkoitan täkäläistä kulurakennetta, kulttuuria ja yhteiskunnan tapaa järjestää (tai olla järjestämättä) asioita.
Täytyy muistaa, että täällä Piilaaksossa työ, ura ja raha ovat arvoina todella kovassa huudossa. Valitettavasti.
Se tarkoittaa toki sitä, että uraäitejä arvostetaan, mutta samaan aikaan se tarkoittaa sitä että perhe-elämä ei ole niin kovin suuressa huudossa.

Ystäväni, joka on kokopäivätöissä kertoi, että jos hän on joutunut lähtemään töistä klo 16 (saavuttuaan klo 8) hakeakaseen lapsen hoidosta on häneen katsottu pitkään ja todettu “meillä kaikilla on lapsia. Ei se ole mikään tekosyy”. Hänen pitäisi myös olla tavoitettavissa 24/7. Jos ei ole, siitä huomautetaan.

Jos perheen talous sallii sen, ettei molempien vanhempien pidä rikkoa itseään 50 viikkotunnin työnteolla ja maksamalla jollekin muulle siitä, että hän pitää huolta sinun lapsistasi samalla kun sinä olet töissä ja näet lapsiasi tasan viikonloppuisin, onko se sitten väärin että he tekevät niin?

Myönnän, että kakistelen itsekin sitä, että korkealle koulutetut ihmiset jäävät loppuelämäksi kotiin, eivätkä käytä koulutustaan edes vapaaehtoistyöhön, varsinkin jos he ovat saaneet koulutuksensa Suomessa, verovaroin tuettuna. Kuitenkin, lopulta, onko se minun asiani?
Ei.

Jos perhe voikin elää hyvän elämän, sen sijaan että he juoksevat aamuisin töihin, sieltä päiväkotiin hakemaan lapsia ja kotiin tekemään ruokaa ja viemään lapsia harrastuksiin. Lasta nähdään iltaisin kahden tunnin ajan ja sen lisäksi viikonloppuisin. Eivät kaikki halua tätä. Eivät kaikki pysty tähän.
Onko sitten väärin olla tekemättä niin jos se on taloudellisesti mahdollista.
Keneltä se on lopulta poissa?

Toinen huoli on eläkkeet.
Ymmärrän toki senkin huolen. Kieltämättä olen itsekin joutunut ajattelemaan sitä. Joutunut toteamaan että näistä kotiäiti vuosista maksan kalliisti kun vanhenen.
Kuitenkin tulee muistaa, että täällä on taaskin todella erilainen kulttuuri sen suhteen. Täällä ei eläkettä kerry ellei sitä itse säästä. Ihan sama oliko töissä vai ei.

Eli lähtökohtaisesti voidaan miettiä, että jos perheen kesken on tehty sopimus että vaimo on kotona ja hoitaa kodin ja lasten asiat, ja mies hoitaa perheen taloudellisen puolen, on myös oletettavaa että on tehty järjestelyitä joilla taataan myös vaimon vanhuusvuodet.
Pahiten tämä tietenkin iskee meihin, jotka olemme täällä vain muutamia vuosia. Meille jotka palaamme taas työelämään kunhan palaamme Suomeen. Meidän eläkkeemme ovat pienentyneet satasia kuukaudessa näiden vuosien tähden. Kuitenkin, tässäkin, minä en kykene katsomaan tätä näin. Minun on pakko luottaa siihen, että minä olen yhdessä Puolison kanssa vielä eläkeiässänikin. Että hänen parempi eläkkeensä turvaa myös minun elämäni.
Ja jos hän kuolee aikaisemmin, no sitten minun on vain pärjättävä jotenkin oman pienen eläkkeeni turvin.

Ei elämää voi elää pelkästään pelkäämällä sitä miten tulevaisuudessa pärjää. Ei parisuhdetta voi elää vain niin että jatkuvasti varmistaa kaikki sivuportit ja oman selustansa. Eikä siten että ajattelee eron tulevan jokatapauksessa jossain vaiheessa.
Tai minä en voi. Moni muu ehkä voi.

Hanna Artman kirjoittaakin artikkelissaan “Monen naisen ura jääkin edelleen luomatta Yhdysvalloissa. Syy siihen voi olla sekin, että itse perhe nähdään Amerikassa usein yrityksenä, jossa vanhemmilla on keskenään erilaiset roolit, kun Suomessa se mielletään tasa-arvoiseksi liitoksi.”  

Tässä päästääkin tavallaan siihen ydinajatukseen, joka tuntuu monella menevän tavalla tai toisella solmuun. Kun perheestä ei tulekaan yksikkö vaan monen yksilön muodostama ryhmä, tulee perheen tuloistakin erilliset ja omansa.
Olen törmännyt täällä Piilaaksossa puhetapaan jossa ihmiset puhuvat “me tienaamme” vaikka vain mies on töissä.

Olen huomannut, että täällä miehen työpaikka on usein myös henkisellä tasolla koko perheen työpaikka. Täällä todella moni työpaikka toivottaa myös perheet tervetulleiksi osana yhteisöään. Eikä tämä aina todellakaan tarkoita vain MIEHEN työpaikkaa. Täällä on myös naisia, jotka tekevät kovaa uraa, ja heidän miehensä hoitavat kotiasioita vastaavasti enemmän. Ei se ole mikään mahdoton yhtälö sekään. Kaikki on kyse perheen sisäisestä sopimuksesta, organisaatiosta, arvoista ja siitä mitä perhe haluaa ja mihin kukin pystyy.

Tasa-arvoinen liitto ei minun mielestäni tarkoita välttämättä sitä, että perheen aikuiset laittavat määrällisesti yhtä paljon rahaa, aikaa ja vaivaa perheeseen.
Vaikka tätä mallia usein korostetaankin kun puhutaan tasa-arvoisista perheistä.

Minun mielestäni tasa-arvo koostuu siitä, että kun perheeseen tarvitaan tiettyjä asioita jotta se voisi toimia (raha, kodinhoito, lastenhoito, lasten harrastukset, vaatetukset, koulut jne jne) niin nämä asiat jaetaan perheessä sen mukaan missä kukin on paras, tehokkain ja miten asiat saadaan hoidettua mahdollisimman vaivattomasti.

Otan esimerkiksi oman perheeni: Suomessa Puoliso jättäytyi 80 % työajalle, jotta minä voisin tehdä töitä keskitetymmin ja hän voisi viettää enemmän aikaa lasten kanssa.
Suomessa Puoliso myös piti huolta lastemme ulkovaatehankinnoista ja osallistui vauvanhoitoon, pitämällä oman osuutensa yhteisistä vanheinpainvapaista. Suomessa Puoliso tienasi edelleen minua enemmän, mutta myös minä toin rahaa talouteen.

Täällä Puoliso tuo kaiken rahan talouteemme. Sen lisäksi hän hoitaa vakuutukset ja kaikki tämän maan pankkiasiat. Minä hoidan täällä kodin, lapset, koulut ja lähes kaiken siihen liittyvän.
En täällä pysty tuomaan taloudellista panostusta perheeseemme, mutta kuten sanoin, me näemme tämän kokonaisuutena, emme kahden yksittäisen ihmisen erillisinä tavoitteina rinnakkain.

Ja ei, ei tämä ole minulle aina helppoa. Minulla on ollut ja on edelleen, vaikeat hetkeni kun ahdistun siitä että olen taloudellisesti toisen elätettävänä. Mutta ajatuksena se ettei tämä ole lopullista lohduttaa. Ja sekin, että meidän parisuhteessamme on ollut aikoja jolloin minä olen ollut se elättävä osapuoli, tuo myöskin lohtua niihin ahdistuneisiin hetkiin.

En sano, että Amerikan tapa, jossa vaimo jää kotiin, olisi ongelmaton. Enkä minä sano, että se olisi välttämättä myöskään se oikea tapa. Siinä on monia yhteiskunnallisia tasa-arvo-ongelmia. Mutta mielestäni siihenkin tulee suhtautua kriittisesti ja yrittää ensin nähdä tilanne kokonaisuutena ennenkuin sitä lähdetään arvostelemaan. 

Se, että äidit vain menevät töihin, ei ole se yksinkertainen ratkaisu. Ensin täytyy purkaa myös kalliiden päivähoitojen hinnat, koulujen toiminnan perustuminen vapaaehtoistyöhön ja koko kulttuuri joka nimenomaan tuntuu lähes jumaloivan työtä elämän koko sisältönä.
Nämä eivät ole helppoja ratkaisuja.
Eikä näitä päätöksiä ole helppo tehdä.

Viimeiseksi haluan vielä sivuta kommenttia jossa ihmetellään millaisia rahoja täällä oikein tienataan. “Jos lastenhoitamisesta pystyy maksamaan 3000-4000 dollaria kuukaudessa eli suunnilleen 50000 dollaria vuodessa, niin minkälaista liksaa vetää perheen pää jos tuota lastenhuollosta maksettavaa summaa ei pystytä maksamaan muuten kuin että vaimo jää pois tyoelämästä. 50000 dollaria vuodessa on hirveä summa. Monelle, monelle amerikkalaiselle se alkaa olla vuosipalkka (yli 40 vuotta Amerikassa asuneena tiedän). Mitä porukkaa nämä piilaakson valittajat oikein ovat? Olisi ollut oikein mukava nähdä tässä jutussa pari mainintaa siitä miten paljon nämä ns. perheenisät tienaavat vuodessa tässä myyttisessä piilaaksossa. Jos 3000-4000 dollaria lastenhoidosta kuukaudessa on niin paljon ettei vaimo voi olla tienaamassa (jos ymmärsin edes puolet artikkelista oikein), niin miten vähän nämä miehet, nämä palvotut insinoorit jne. sitte oikein tienaavatkaan!!!!!! Vastaus tuntuu olevan etteivät oikeastaan mitään. Jokin tässä artikkelissa mättää. Saiskos lukuja?” 

Lukuja minäkään en anna teille, koska kyse ei ole minun palkastani, enkä koe oikeudekseni kertoa Puolisoni palkkaa julkisesti. Jos kyseessä olisi oma palkkani, kertoisin kyllä. Mutta voin kertoa teille, että Piilaakso on kulurakenteeltaan jotain aivan käsittämättömän kallista. Tämä poikkeaa vahvasti muusta Amerikasta.

Jos sanoisin teille paljon Puoliso tienaa, te kuvittelisitte meidän elävän todella leveästi. Jos rahan siirtää suoraan Suomeen, näin olisikin. Kuitenkin täällä kaikki maksaa järkyttäviä määriä.
Voin kertoa, että maksamme 50 luvulla rakennetusta 80 neliön talonröttelöstä jossa asumme vuokralla n. 4000 dollaria kuukaudessa vuokraa. Kyllä 4000 dollaria.
Tämän lisäksi maksamme sähköt, vedet, kaasut. Ruoka on täällä myös kalliimpaa kuin Suomessa. Vihannekset ja hedelmät ovat edullisempia, mutta lähes kaikki muu on joko samanhintaista tai kalliimpaa. Moni asia on monin verroin kalliimpaa. Esimerkiksi juustojen hinnat ovat todella kovat.
Sen lisäksi päivähoito maksaa järkyttävän paljon. Koulut kinuavat joka välissä rahaa. Vakuutukset maksavat. Terveysvakuutukset maksavat vaikka Puolison työpaikka maksaakin niistä osan, me maksamme silti edelleen niistä kuukausittain myös oman osuutemme. Me maksamme myös lasten harrastuksista aivan eri hintoja kuin Suomessa, esimerkiksi lasten telinevoimistelutunnit maksavat 110 dollaria kuukaudessa. Eivät kaudessa, vaan per kuukausi.

Loppujen lopuksi, siitä huiman kuuloisesta palkasta (joka siis täkäläisittäin ei todellakaan ole huima) ei jää käteen edes sen vertaa, että meillä olis ollut varaa laittaa Kuopus tavalliseen päiväkotiin osa-aikaisesti.
Moni kuvitteli, että me tulemme tänne ja käärimme täällä olosta sievoiset summat hihoihimme joiden avulla sitten elämme Suomessa leveästi.
Ei se ihan niin mene. Itseasiassa ei lainkaan.

Is:n kaltaisissa artikkeleissa on hankaluutena se, että tila ei riitä avaamaan tarpeeksi kulttuurisia taustoja asioiden takana, jolloin aiheista jää liian pinnallinen mielikuva joiden pohjalta ihmiset tekevät nopeita johtopäätöksiä asioista. 

Kuluneet kaksi ja puoli vuotta ovat avanneet minulle aivan uusia näkökantoja tähän nimenomaiseen kulttuuriin.
Olen oppinut näkemään asioita uusilta kanteilta, unohtamatta myöskään sitä mistä itse tulen.

Onko teillä mielipiteitä näistä asioista? Herättikö IS:n artikkeli kysymyksiä joihin minä ehkä osaisin vastata?

Kommenttiboxi on auki, kertokaa ajatuksia, esittäkää kysymyksiä, tämä on aihe josta on mielenkiintoista kuulla erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä.
Voitte kommentoida joko suoraan tähän blogitekstin alle tai facebookissa blogini sivuille.
(Muistakaa aikaero, eli jos en heti vastaa olen todennäköisesti nukkumassa)

Kuvat eivät liity tekstiin, paitsi ehkä väljästi siten että ne ovat sunnuntailta, jolloin olimme peri Piilaaksolaiseen tapaan viettämässä aikaa perheen kesken metsäretkellä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com