Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Korona-arjen ajatuksia- onko tässä mitään mieltä?

14.04.2020

Räntää sataa vaakasuoraan. Maisema muuttuu hetkessä aurinkoisesta kevätpäivästä valkoiseksi mössöksi. Lumihiutaleet tarttuvat pipooni, tipahtelevat vedeksi sulaneina kasvoilleni. Ripsiin muodostuu vesipisaroita. Heinikossa kaakattaa heinäsorsa ja varis lennähtää äkäisin siiveniskuin puuhun.
Lapset leikkivät ojassa, tutkivat kyykkysiltään sammakonkutua ja ihmettelevät ojanpohjaa.
Minulla on korvissa kuulokkeet.
Sieltä kaikuvat turvalliset työkavereiden äänet.


Minun kuplani ovat nämä kaksi; työ ja perhe. Muita ei nyt ole.
Ne törmäilevät toisiinsa jatkuvasti, paljon enemmän kuin normaalissa arjessa.
Työn ja kodin välille on vaikea vetää rajaa kun sitä ei oikeastaan ole. Kaikki rajat elämässä tuntuvat juuri nyt hälventyneen. Kaikesta mikä on elämässä vielä sallittua on tullut yhtä suurta kuplaa jonka sisältö pyörii ja sekoittuu toisiinsa.
Puhun kotona varmasti liikaa töistä, ja töissä liikaa kotiasioita.
Mutta nyt en jaksa vetää siihenkään rajoja. Jaan itsestäni sen mitä pystyn, kotiin ja töihin.


Siinä räntäsateen lyömänä seistessäni mietin hetkellisesti onko tässä kaikessa mitään järkeä.
Lumisade yltyy yltymistään eikä äsken vielä selkeänä erottuvaa siltaa kilometrin päässä näe nyt enää lainkaan.
On vain valkeaa massaa, lasten vaimeat huudahdukset ja korvissa rahoittavana kuuluva kokouksen äänimaisema.
Tartun siihen mihin pystyy tarttumaan, töihin. Kohmeisin sormin kaivan puhelinta taskusta ja painan mikrofonini päälle kertoakseni oman näkemykseni aiheista joita käsitellään. Olen oppinut pitämään silmäni lapsissa ja ajatukseni töissä.

En kuitenkaan voi olla pohtimatta kuinka kauan tämä kaikki vielä jatkuu.
Enkä sitä miten tämä kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Kotipihassa naapuri kysyy leikkipaikan toiselta laidalta miten olemme sopeutuneet takaisin Suomeen. Miltä tuntuu olla taas täällä?
Naurahdan ja sanon, etten oikeasti osaa sanoa. Hyvältä varmaan, mutta eihän tämä elämäntilanne, tämä maailmantila, anna tilaa ymmärtää miltä oikeasti tuntuu.


Teemme nyt viidettä viikkoa töitä etänä. Aloitin työni uudessa työpaikassani samana päivänä kuin valmiuslaki astui voimaan. Työyhteisöstäni olen kasvotusten tavannut tarkalleen esimieheni, en ketään muuta. Kaikki kontaktini perustuvat videopuheluihin ja chattiin.
Aluksi se tuntui hassulta, nyt luontevalta.
Ajatus paluusta toimistoympäristöön tuntuu utopialta.

Ihminen tottuu, mutta ei se estä väsymästä. Väsymästä tähän kaikkeen säätämiseen. Tähän elämään jonka sisältö on kaikkea muuta kuin tapahtumarikasta.
Pohdin monta kertaa viikossa onko tässä kaikessa järkeä, enkä kuitenkaan koskaan pääse ajatuksissani sen pidemmälle. Koska toki tässä on järkeä, ei tätä kaikkea muutoin olisi tehty.
Mutta mitä tästä seuraa, sitä ei varmuudella tiedä kukaan.

On iltapäivä. Ulkona huutaa lokki. Aurinko pilkottaa aina välillä tummien pilvien välistä.
Soitan työpuheluita, kirjoitan tekstiä. Välillä jään tuijottamaan ikkunasta ulos ja pohdin elämän outoutta.
Tämä omituinen talvi joka ei koskaan talveksi muuttunut, tämä kevät, millaisena meidän lapsemme lopulta muistavat tämän?
Jääkö tästä samanlaisia arpia meidän lastemme muistoihin kuin meidän lapsuutemme suurista tapahtumista, chernobylistä, Bosnia Herzegovinan sodasta, lamasta?


Kasvaako heistä koronavuodet kokeneita nuoria, joiden elämää tulee aina varjostamaan se kuukausia kestänyt aika kun ketään ei saanut tavata eikä ystäviin koskea.
Koronakevät, jääkö se kirosanaksi aivan kuten 90-luvun lama jäi. Viitataanko meidänkin lapsiimme myöhemmin koronakevään lapsina. Aivan kuin minä olen lama-ajan lapsi, omine arpineni siitä ajasta.

Kuulen naapurin erosta, pihapiiristä muutta pois lasten ystäviä sen myötä.
Tuntuu kuin elämä ympärillä tapahtuisi, vain me elämme oudossa kuin jäädytetyssä kuplassa. Herään aamuisin ja menen iltaisin nukkumaan. Siihen väliin mahtuu lapsia, töitä ja Puoliso. Nauran, puhun, kirjoitan ja ajattelen. Mutta päivät toistavat toisiaan.


Lopulta kaiken keskellä, tiedän minunkin kuplani vielä jonain päivänä selkiytyvän.
Lumipyry lakkaa ja oikea kevät saapuu.
Se saapuu meille kaikille.
Kunhan vain maltamme vielä hetken. Maltamme tätä yksitoikkoisuutta, tätä epävarmuutta ja tietämättömyyttä.
Tulee kevät, sitä seuraa kesä. Yötön yö ja kalatiiran huuto järvenselällä. Perhosen lento ja lopulta kyspyvät mansikat.
Ja sitten ihan huomaamatta, ne kodin ja työn kuplatkin lähtevät eriytymään. Rinnalle syntyy leijumaan uusia kuplia, ystäviä, harrastuksia, elämää.

Hengitetään nyt syvään. Suojataan itseämme rakkolaastarein jos voidaan ettei liian pahoja hiertymiä ja arpia pääse syntymään, yritetään jaksaa.
Me kaikki yhdessä.
Äidilläni on tapana sanoa hyvän aina lopulta voittavan. Aina.
Uskotaan siihen.
Uskotaan äitiä.
Sillä hän tietää totuuden.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

3 vastausta artikkeliin “Korona-arjen ajatuksia- onko tässä mitään mieltä?”

  1. Anniina sanoo:

    Aivan ihana kirjoitus! Paljon jaksamisia ja kevään aurinkoa sinulle!

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos 🙂
      Samoin sinulle Anniina, valoa päiviisi!
      -Annuska

  2. Ninni sanoo:

    Täällä niin samanlaisia ajatuksia. Kiitos kun jaoit ne ja puit sanoiksi.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »