Kolmikielisen lapsen koulupolku- mihin päädyimme

Esikoinen hipsii rappuset alas keittiöön, kirja kainalossaan.
Minä juon aamuteetäni ja selailen samalla työsähköpostia ja tulevan kokouksen läpikäytäviä asioita.
Hymyilen lapselle “Huomenta, kultaseni.”  “Huomenta” mutisee lapsi, siirtää murokulhonsa syrjään ja avaa dinosauruskirjansa pöydälle ja alkaa kuiskaten tavata dinosaurusten nimiä itsekseen.
Kuuntelen hymynkare huulillani miten hän etenee sivulta toiselle, katsellen kuvia ja lukien lauseita itsekseen mutisten. Kirja on englanninkielinen, sekään ei haittaa lasta.
Hänen lukemisena on yllättäen taas yhtä vahvaa sekä englanniksi, suomeksi ja saksaksi.
Tuosta noin vain, kuin uinumassa ollut taito olisi taas herännyt henkiin samalla kellonlyömällä kevään kanssa.

Muutto Suomeen heitti Esikoisen lukutaidon hetkellisesti pieneen kriisiin.
En ole varma liityyikö lukemisen vaikeus tammi-helmikuussa haluttomuuteen, osaamattomuuten vai keskittymiskyvyn puutteeseen.
Mutta kuten kaikelle muullekin noina pohjolan talven pimeinä kuukausina kun meidän elämä tuntui muutenkin olevan aivan sekaisin, me annoimme tämänkin asian vain olla.

Jatkoimme sinnikkäästi lapsille ääneen lukemista joka ilta. Suomeksi, saksaksi tai englanniksi.
Silloin tällöin kysyin Esikoiselta haluaako hän lukea kanssani, lähes aina lapsi ravisti päätään eikä halunnut sanoa sanaakaan.
Joten annoin asian olla. Tiesin taidon olevan tallella. Tiesin sen tulevan esiin kun aika olisi taas kypsä. 

Mehän saimme lapsille paikat englanninkielisestä päiväkodista.
Se tuntui silloin helpoimmalta ratkaisulta ja varsinkin Kuopus itse toivoi että saisi Suomessa mennä englanninkieliseen kouluun. Säilyisi edes jokin asia samanlaisena kun kaikki muu ympärillä muuttui.
Päiväkoti on yksityinen ja maksaa paljon. Niin paljon että se hieman kirpaisee, mutta päätimme niellä hinnan ja ajatella sitä insvestointina jonka tekisimme lastemme hyvinvoinnin tähden. Itsehän heidät raahasimme ympäri maailmaa ja revimme heidät kerta toisensa jälkeen juuriltaan. Nyt heidän oli aika saada jotain joka toisi lohtua uuteen arkeen.

Ja päätös oli oikea.
Lapset joiden alkutaival Kalifornian kouluissa ei ollut puheentuoton kannalta se helpoin, alkoivat puhumaan tässä uudessa englanninkielisissä ympäristössä samoin tein.
Kaikki ujous ja esteet olivat poissa.
Opettajat kertoivat lasten olevan täysin sujuvia englanninkielessä, opettajat itse eivät edes puhuneet Suomea joten mitään muuta mahdollisuutta kommunikoida ei heillä edes ollut.

Puheessa Esikoisenkin englanti siis jäi elämään vahvasti.
Suomen esikoulussa ei kuitenkaan vielä kirjoiteta, eikä lueta.
Aikansa lapsi teki vanhan koulunsa kotiläksyjä, mutta jossain vaiheessa englannin kielen vihko jäi yhä useammin koskematta. Matematiikkaa hän jaksoi laskea, jaksaa edelleen. Se tuntuu tuovan hänelle turvaa. Kun kaikki muu ympärillä muuttuu, vaihtuu ja on epävarmaa. Matematiikka ja sen lait pätevät. Se loi hänelle turvaa. “Tulee olo että tässä on aina kaikki tietyllä tavalla. Tämän minä osaan ja siitä tulee sellainen lämmin tunne rintaan” Esikoinen kerran selitti laskiessaan kolmatta sivua tehtäviä putkeen.

Jo ennen kuin korona iski Suomeen, ennen kuin me kaikki vetäydyimme istuksimaan neljän seinän sisälle ja järjestimme arkemme aivan uusiksi, oli meillä edessä Esikoisen ensi syksyn kouluvalinta.
Mihin kouluun?
Millä kielellä?

Päädyimme lopulta hakemaan lapselle suht lähellä olevan koulun kaksikielisen (suomi-englanti) paikkaa.
Koulu on julkinen koulu, mutta linja jolle hän haki on pääsykokeen takana. Lasten valmius kaksikielisyyteen siis testataan kokeella ja heidät valitaan sen perusteella kouluun.

Me emme lainkaan kyenneet hahmottamaan pääsisikö Esikoinen tuolle linjalle. Testi ei testannut osasiko lapsi kahta kieltä, vaan jonkin asteista kykyä omaksua kieliä.
Päätimme silti hakea paikkaa vaikkemme varmaksi vielä tiennytkään ottaisimmeko sen vastaan jos lapsi kouluun sattuisi pääsemään.
Miksi?
Miksi emme ottaisi sitä vastaan? Kysyivät kaikki?
Me pohdimme aidosti ja rehellisesti olisiko lähikoulu sittenkin Esikoiselle helpompi paikka. Jos saisi vain kävellä kouluun ja kaverit tulisivat samoilta kulmilta.
Siksi.
Lapselle emme kertoneet että hän hakisi kouluun. Kerroimme ettei testissä voinut epäonnistua. Siinä vain katsottiin mitä hän osaa. Sen jälkeen koulupaikat jaettaisiin sen mukaan missä olisi tilaa. Emme nähneet mitenkään järkeväksi kertoa hänelle, että kyseessä olivat pääsykokeet.


Kun kotiin lopulta saapui kirje joka kertoi Esikoisen saaneen paikan kaksikielisltä linjalta minun päätökseni oli kuitenkin täysin selvä. Lapsi menisi sinne.
Puoliso empi vielä hetken.
Mutta kuultuaan perusteluni, hänkin myöntyi.

Miksi siis valitsimme lapselle bussimatkan (tosin erittäin lyhyen) päässä olevan koulun lähikoulun sijaan?
1.Kaksikielisyys. Pidän edelleen oleellisena pitää yllä lasten oppimaa engalnninkieltä. He tekivät suuren työn sen sisäistämisessä ja oppimisessa. Haluan tällä tavalla osoittaa heille ettei se ponnistus ollut turhaa.
2. Tausta.Haluan antaa lapselle mahdollisuuden puhua taustastaan, vuosista amerikassa ilman että hän on outo tai että hänet tuijotetaan hiljaiseksi. Kaksikielinen linja takaa sen että koulussa tulee olemaan muitakin lapsia samankaltaisella taustalla. Hän ei ole erikoinen, hänellä on samaistumispintaa muiden lasten kanssa jotka ovat kokeneet saman kulkurielämän kuin hän.
3. Pysyvyys. Me emme ole jäämässä nykyiseen rivitaloasuntoomme kovin moneksi vuodeksi. Mahdumme tähän kolmioon ja kestämme tämänkaltaista kaupunkielämää varmaan pari vuotta, jos oikein pinnistämme niin kolme. Sen jälkeen meitä kutsuu jossain muodossa puutalo, sen tiedän. Mutta jos minun ei ole pakko, en haluaisi että lasten tulee vaihtaa koulua.
Ollessaan kaksikielisellä luokalla, ei heidän tarvitse vaihtaa koulua, se ei määräydy asuinpaikan mukaan. (toki emme vielä lainkaan tiedä mihin kouluun Kuopus tulee sijoittumaan mutta murehditaan sitä sitten kun on aika)
Tuo koulu sijaitsee hyvien kulkuyhteyksien päässä, joten vaikka asuisimme kauempanakin kun nyt, sinne on helppo päästä, lähes mistä vain. Voimme siis varmistaa lapselle edes jotain pysyvyyttä elämässä.

Neljäs perusteluni oli vielä se, että erikoisluokalta lapsen saa aina siirrettyä tarvittaessa takaisin lähikouluun. Lähikoulusta eritysluokalle ei onnistu. Se oli ehkä se ratkaisevin perustelu.

Joten Esikoinen siis aloittaa koulunsa kaksikielisellä linjalla.
Se miten ylläpidämme lasten saksankieltä muutoin kuin kotona, se minulla on vielä pohdinnassa. Katsellaan sitä kun sen aika on.

Nyt kun koronaeristyksen aikaan meidän on pitänyt keksiä lapsille päivittäin jotain puuhaa, olen taas kaivanut esiin vanhat kirjat joiden avulla Esikoinen vuosi sitten oppi lukemaan.
Ja sieltä se taito taas tuli. Nopeasti, vaivattomasti.
Nyt hän lukee ja kirjoittaa, ihan vain puhtaasti siitä ilosta että osaa.

Hän on valmis. Valmis kouluun, valmis elämään.
Ja siitä elämästä tulee varmasti mainio.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com