Kohtaaminen rannalla

Nousen autosta kirkkaaseen auringopaisteeseen.

Punainen maa sekoittuu kultaiseen hiekkaan jalkojemme alla, dyynit ovat peittyneet vihreään kasvustoon ja vaaleanpunaiset ja keltaiset kukinnot loistavat satojen metrien päähän.

Meri jylisee edessämme heittäen valkoisia vaahtopäitään korkealle ilmaan aaltojen iskeytyessä rantavedessä oleviin kivikasoihin. Lokit kaartelevat kaiken yllä ja kirkuvat pienellä saarellaan.

Mustarastaat hyppelehtivät kuumalla hiekalla ja kallistavat päätään lasten juoksuaskeleet kuullessaan.

Ranta, meri, aurinko.

Hymy, rauha, onni.

Olen päättänyt pitää kiinni asioista jotka antavat minulle hyvän olon. Rantapäivistä, omasta työstä, urheilusta, unesta.

Kävelen lasten kanssa pientä polkua dyyneiltä kohti rantaa. Polku on kuoppainen ja urainen, viime viikon rankkasateet ovat huuhtoneet maa-ainesta mukanaan suuria määriä. Rannalla lojuu merilevää ja ajopuita kaukana rantaviivasta, tuuli lienee käynyt kovana niinä sadeöinä.

Nyt rankkasateet ja tuulet näkyvät enää pieninä maavyöryinä rannalla: punainen maa on sekoittunut keltaiseen hiekkaan, isoja rapuja ja yksi vesilintu löytyvät kuolleina kaukana merestä, kärpästen pörinä ristin muotoisen ajopuun luona paljastavat karun näkymän. Elämää sekin on. Luonto hoitaa omansa.

Asettaudumme ison hiekkakiven juurelle, auringon paisteeseen, mutta tuulelta suojaan.

Ei täällä ilman pitkähihaista pärjää, mutta sekin on ollut minulle osa päätöstä: tulla rannalle sen tunnelman, meren pauhun ja hiekan varpaiden välissä takia, ei maatakseen bikineissä hikinorojen valuessa pitkin otsaa.

Levitän viltin ja kaivan kamerani esiin.

Lapset ovat välittömästi hiekan kimpussa, juoksevat pitkin rantaviivaa ja etsivät simpukoita.

Kuopus tulee kysymään missä hiekkalelut. Suljen hetkeksi silmäni ja totean sitten olevani todella pahoillani, mutta unohtaneeni hiekkalelukassin pihalle.

Lähtö oli taas hiukan hoppuinen, eivät meidän aamut kai koskaan ole yksinkertaisia ja selkeitä, lisäksi tänä aamuna halusin olla ajoissa rannalla, niin että meillä olisi koko päivä edessämme.

Kuopus kohauttaa olkapäitään ja vastaukseen tyytyen hän juoksee Esikoisen luo, joka rahaa jo ajopuita sillaksi dyynien väliin.

Sumu kulkee rannan poikki kevyinä haituvina, ajoittainen tuuli kuljettaa sitä pitkin rantaviivaa kunnes se katoaa jonnekin toisen rannan kallion taakse. Mustarastaat pitävät pientä piipittävää ääntään ja meri tuoksuu suolalle, auringolle, hippuselle linnun ulostetta ja kalaa. Auringon lämmittämiltä kukkuloilta kantautuu lämpimiä aaltoja, meren terävään tuoksuun sekoittuu rankkasateiden kastelemien niittyjen multaisa ja villikukkien makea tuoksu jossa viipyilee vielä villinä kasvavan kamomillan omintakeinen haju.

Hymyilen ja suljen hetkeksi silmäni ja kaivan varpaani syvälle lämpimän pinnan alla olevaan viileään hiekkaan.

Rasvaan aurinkorasvalla meidän kasvomme ja jalkani. Puhelin kertoo rannalla olevan 21 astetta, mutta tuuli käy niin viileästi että pitkähihaisia on turha riisua.

Lapset haluavat auttaa kuvaamisessa. Naurattaa heidän intonsa.

Työstän “missä suru asuu” projektia. Pitkästä aikaa osaan kääntää ajatuksia, tunteita, muiden ihmisten tarinoita taas visuaaliseksi kuvaksi. Se jokin osa minussa, joka uinui pitkään väsymyksen, uupumuksen ja muun elämän hektisyyden alla piilossa, on taas pinnassa. Osaan katsella, kuunnella elämää ympärilläni eri tavoin, tavoitan sävyjä ja nyansseja jotka niin pitkään lipuvat ohitseni jättämättä mitään merkkiä minuun. Nyt koen aistini olevan taas auki, pystyn taas astumaan taaksepäin, ottamaan kameran käteen ja piirtämän pääni sisällä valetavat kuvat sen avulla näkyviksi.

Lapset rakentavat tulivuoria, kaupunkia, jokia ja autoratoja hiekasta. Pienet tikut toimivat heidän ihmisinään ja he jaksavat loputtomalta tuntuvan ajan vain keskittyä omiin leikkeihinsä.

Olin varautunut johonkin ihan muuhun, ajattelin että lapset saattavat kitistä täällä oloa kun kukaan kavereista ei päässyt mukaan. Tai että minun pitää ehdotella heille tekemistä ja kokoajan keksiä miten he aikaansa kuluttaisivat.

Olin väärässä. Ihanan väärässä.

Viimeiset päivät ovat muutenkin olleet lasten kanssa ihmeen helppoja.

Sunnuntaina teimme retken korkealle kukkulalle, Kuopus jaksoi kukkulan laelle kävellen valittamatta kertaakaan. Hän yllätti sekä minut että Puolison.

Ja nyt, nyt he ovat niin hyväntuulisia että minä en voi kuin hymyillä ja katsella heidän leikkiään. Tuuli heiluttaa heidän vaaleita hiuksiaan ja hiekka pöllyää heidän juostessa pitkin auringossa kuivuvaa rantahiekkaa. Hartiani rentoutuvat ja silmäni siristyvät hymyyn.

Rantaviivaa pitkin kävelee vanha mies. Hän jää katselemaan lapsia ja hymyilee heille. Hymyilen miehelle ja hän tulee luokseni. Kyselee lasten ikiä ja sitä mistä me tulemme. Jään puhumaan miehen kanssa. Auringosta, keväästä, sateista. Kaliforniasta.

Istahdamme rantakivelle.

Mies kertoo elämästään. Vaimostaan joka kuoli syöpään. Pojastaan joka vammautui Afganistanissa ja joutuu nyt taistelemaan tuista ja toimeentulosta, sen jälkeen kun taisteli ensin hengestään. Puhumme siitä miten vanhempi ei lakkaa olemasta vanhempi vaikka lapsi aikuistuukin.

Miehen ääni on matala, siitä kuuluu elämä.

Hänen kasvonsa ovat ahavoituneet, hänellä oli farmi Half Moon baylla, elänyt koko ikänsä ulkona. Käsissä näkyy aavistus vapinaa.

Vaieten katselemme lasten leikkiä. Kivi allamme on lämmin. Vedän jalkani rintaani vasten ja lepuutan päätäni polvilla. Perhonen eksyy lepattelemaan hiekan yllä.

Meri pauhuaa selkämme takana ja usva vaeltaa pois päin rannalta.

Mies nousee seisomaan, pudistelee harmaita housujaa, koskettaa kädellä hattuaan ja kiittää hetkestä.

Katson häntä syvälle hänen ruskeisiin silmiin, kiitän häntä ja toivotan hänelle parasta mitä maailma voi antaa.

Mies hymyilee koskettaa olkapäätäni ja sanoo “Vaikutat ihmiseltä joka osaa rakastaa. Pidä siitä kiinni, sen voimalla pääsee pitkälle” (vapaa suomennos lauseesta “ You look like a person who knows how to love. Hold on to that girl, its gonna take you far.”)

Ja lähtee kävelemään poispäin.

Katselen hänen loittonevaa selkäänsä, mieleni on hämillinen, tyhjä, mutta lämmin.

Elämä on kohtaamisia.

Elämä on oppimista, kuuntelemista, vaikenemista.

Annan tuulen puhaltaa kasvoilleni, meriveden pirskottua säärilleni sadoiksi pisaroiksi.

Pidän lapsiani käsistä kun seisomme rantavedessä ihmettelemässä laskuveden paljastamia vihreitä kiviä.

Pidän heistä kiinni, nyt kun vielä saan.

Rakastan, rakastan niin lujaa, että sydämeni pakahtuu ja lupaan äärettömyyksiin jatkuvalle merelle, etten koskaan lakkaa rakastamasta.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com