Kiusaamisen alkeet opitaan usein kotona

Ojennan sohvalla peiton alla istuvalle, kirjaa lukevalle, unenpöpperöiselle lapselle vaatepinoa. On kouluaamu, pukeakin pitäisi.
Esikoinen katsahtaa minuun, aamuaurinko paistaa ikkunasta värjäten hänen vaaleat hiuksensa kultaiseksi kehäksi hänen päänsä päälle.
Pieni rakas menninkäislapseni, ajattelen.

Lapsi katsoo vaatepinoa ja ottaa ylimmäisenä olevan paidan käsiinsä ja sanoo ettei halua laittaa sitä päälle.
Otan paidan käteen ja otsani rypistyy ihmetyksestä. Kysessä on lapsen lempipaita, jalkapallojoukkue Liverpoolin pelipaita.
Kysyn Esikoiselta mikä siinä on vikana, siinä paidassa siis.
Pieni pellavapää mutisee jotain mistä en saa selvää ja alkaa kiskomaan housuja jalkaansa.
Käyn vaihtamassa paidan ja tuon hänelle toisen.

Kattaessani pöytää tulee mieleeni eräs iltapäivä ei niin kovin kauaa sitten. Ehkä siitä on viikko aikaa.
Kävelimme lasten kanssa Esikoisen koulusta kohti pyörätelineitä, oli kuuma iltapäivä, lapsilla oli vain t-paidat päällä, hupparit olivat saaneet kyytiä jo kauan aikaa sitten.
Esikoinen käveli hieman edeltä, kuten hän aina tapaa tehdä, haluaa olla itsenäinen, ei enää pitää äidin kädestä kiinni.
Viimeisellä nurkalla, ennen kuin käännytään kulman ympärille pyörätelineille istui pöydän ääressä isompia lapsia.
Esikosen kävellessä heidän ohitseen, Liverpoolin pelipaidassaan kuuluu pöydän äärestä huuto “Liverpool Sucks”, näen miten pienen lapsen hartiat nytkähtävät, pää painuu kumaraan ja askeleet tihentyvät.
“Liverpool Sucks! Liverpool Sucks! “ Huudot kaikuvat vielä nurkan taakse jossa Esikoinen kiskoo silmät kosteina kypärää päähän.
Kosketan hänen olkapäätään ja sanon hänelle, että lapset sanoivat ilkeästi, että ei noin saisi sanoa kenellekkään. Esikoinen väistää katsettani ja mutisee “Sanoivat silti”.
Ja nyt hän ei enää halua pukea pelipaitaa kouluun.

Tilanne vaikuttaa niin kovin viattomalta, lapset nyt sanovat tuollaista, minulle sanotaan kun kerron tapaukesta.
Mutta minulle siinä oli kyse jostain niin riipaisevan kivuliaasta muistosta, siitä yhdestä suuresta pelosta jota olen yrittänyt pitää piilossa siitä lähtien kun lapseni syntyivät.
Minä olin koulukiusattu, itseasiassa kaikki meidän perheemme lapset olivat koulukiusattuja.
Mitä muuta tavallaan voi kuvitellakaan, 80-90 luku, maaseutu. Paikalle muuttaa kuusilapsinen perhe, isä ulkomaalainen. Lapset puhuvat vierasta kieltä, heillä on outo sukunimi ja oudot perinteet.
Me kaikki saimme osamme huuteluista, tönimisistä, hukatuista pipoista ja wc pöntössä uitetuista takeista.
Vanhempamme tekivät upeaa työtä siinä, ettei kiusaaminen lannistanut meitä. Että jaksoimme käydä koulumme ja puskea läpi ne hetket.

Mutta nuo vuodet jättivät silti minuun yhden jäljen, pelon. Pelon siitä, että minun oma lapseni joutuisi käymään läpi saman.
Kun Esikoinen jännittää koulun vessoihin menemistä, minä ymmärrän. Siellä saattavat olla vastassa ne samat isot lapset, huutelemassa ja naureskelemassa.
Muistan itsekin sen kiusaamiseksi tulemisen kauhun, joka kulminoitui koulujen suuriin vessoihin joissa koppien sisään pääsi kiipeämällä tai ryömimällä alitse. Se pelko siitä, että joku tulisi, sanoisi jotain, tönäisisi, eikä poispääsyä ollut. Ja ne muistot kun niin kävi, elävät edelleen mielessäni. Muistan miltä vessan seinä tuntui posken alla, miten nielin itkua kun hanskani tiputettiin vessanpönttöön ja niiden päälle pissattiin.
Nämä muistot sijoittuvat yläasteelle, niihin nuoren ihmisen elämän rankimpiin vuosiin, meidän lapsemme ovat vielä kaukana näistä ajoista.
Heidän maailmansa on vielä kauniimpi. Minä olen vielä vahvasti läsnä heidän arjessaan, minä näen vielä mitä tapahtuu, voin puuttua siihen. Vielä nyt.

Amerikkalainen kulttuuri ja koulu tekee paljon töitä sen eteen ettei tätä tapahtuisi, sen myönnän.
Mutta ei se aina riitä.
Ei se aina riitä, että koulussa asiasta puhutaan, että siihen kiinnitetään huomiota. Niin paljon tapahtuu koulujen jälkeen, niinä lyhyinä hetkinä kun siirrytään koulusta kotiin.
Niin paljon ehtii tapahtua siinä lyhyessä leikkituokiossa kun lapset jäävät koulun päättymisen jälkeen leikkimään koulun pihalle.
Lapset huutamassa toisilleen rumia nimityksiä, tokaisemassa sanoja joiden kohteena et haluaisi kenenkään lapsen olevan, et ainakaan omasi. Ja silti niin käy. Nyt jo. Kuusivuotiaiden lasten elämässä.

Tässä asiassa minä siirrän tavallaan katseeni lapsen ohitse vanhempiin.
Tai muihin aikuisin, jotka vaikuttavat vahvasti lapsen elämässä.
Jostain lapsi oppii tavan kohdella muita.
En sano, etteikö lapsi ihan itsekin voisi keksiä kiusaamisen ja nimittelyn jalon taidon. Kyllä voi.
Meidänkin lapsemme ovat niin tehneet, ihan ilman meidän esimerkkiämme. Mutta me olemme myös opettaneet heitä pois siitä. Kertoneet, toistaneet, puhuneet, kerta toisensa jälkeen miten toista ihmistä kohdellaan ja miten ei. Eikä se tie ole läheskään loppuun asti kävelty. Mitä vanhemmaksi he tulevat, sitä enemmän asiasta tulee puhua, sitä enemmän sitä tulee vaalia ja nostaa ruokapöytäkeskusteluksi.
Eivätkö kaikki vanhemmat siis tee näin? Opettaako vanhempi lasta huutelemaan toisen perään? Opettaako vanhempi nimittelemään?

Ei ehkä suoraan näin, mutta valitettavasti pahoin pelkään, että vanhemmat eivät aina itsekään näe miten heidän käytöksensä voi vaikuttaa lapsen tapaan ymmärtää mikä on oikein ja mikä ei.
Viimeisten viikkojen aikana olen kerta toisensa jälkeen tyrmistyneenä lukenut aikuisten ihmisten nettikeskusteluita.
Ihmisten joilla on itselläkin kotona lapsia. Luen heidän syyttäviä, päällepäsmäröiviä ja todella asiattomia viestejään eri palstoilta ja saan itseni kiinni ajatuksesta, että jos tällaiset ihmiset kasvattavat lapsia, niin ei ole ihme jos ne lapset huutelevat toisille lapsille.

Vanhempien esimerkki merkitsee edelleen paljon. En sano että kaikkea, koska kyllä, minä tiedän niitä oikein hyvistä, kaiken ns. “Oikein” tekevistä perheistä tulevista kiusaajista myös. Ja tiedän lapsia joilla olisi kaikki lähtökohdat kotoa käsin olla niitä pahimpia kiusaajia ja häirikköjä ja silti he ovat niitä empaattisimpia ja ystävällisimpiä ihmisiä joita maa päällään kantaa.
Mutta esimerkkiä nämäkin aikuiset jollekin näyttävät.
Se, että tärkeilee, huutelee, nimittelee ja on asiaton nettikeskusteluissa tihkuaa läpi arjessakin, siitä olen aivan varma.
Kyllä lapsi huomaa miten vanhemmat puhuvat muista ihmisistä, kyllä lapsi vaistoaa sen millä nimillä toisia kutsutaan ja mikä merkitys niillä on.

Ja kyllä, meistä jokainen sortuu siihen välillä.
En usko että on ihmistä, joka ei välillä lastensakin kuullen puhisisi toisesta aikuisesta.
Mutta edelleen, uskon esimerkin voimaan. Uskon, että lapsi ei opi satunnaisesta puuskahduksesta vielä nimittelemään toista tai sanomaan ilkeitä asioita.
Sen täytyy olla systemaattisempaa, usein toistuvaa.
Ja kun luen nettipalstoja minun on pakko myöntää itselleni, että näköjään sitä harrastavat hyvin monet. Systemaattisesti. Usein toistuvasti.
Samat ihmiset kirjoittamssa samoilla palstoilla rumasti toisista ihmisistä.
Puhuvatko he näin lastensakin kuullen?
Kerta toisensa jälkeen?
Mitä lapsi tästä oppii?

Jokainen meistä varmasti syyllistyy ajoittain toisista ihmisistä vähän nihkeään sävyyn puhumiseen, lasten kuullenkin.
Päivitellään, että miten se mirjapekka nyt silleen meni tekemään. Ja voihan pyhä lehmä sentään sitä pekkapirjon uusinta aivopierua.
Mutta ilmeisen moni on myös valmis sanomaan täysin tuntemattomalle ihmiselle, jonka taustoja ja historiaa hän ei tiedä, todella räikeän tökerösti asioita.

Minun on vaikea uskoa, että ihminen joka internetin palstoilla haukkuu toisia ja esittää tietävänsä kuinka asiat oikeasti tulisi tehdä, lainkaan pohtimatta tietääkö asioista edes tarpeeksi voidakseen tehdä tämän päätelmän, ei oikeassa elämässä saisi samankaltaisia impulsiivisiä pahan puhumisen puuskia, lasten kuullenkin.
Kovin pienet lapset eivät seikkaile internetin keskustelupalstoilla, mutta yllättävän moni teini sinne kuitenkin on eksynyt ja yllättävän moni heistä näkee nämä kirjoitukset ja aikuisten ihmisten tavan kommunikoida.
Ei juuri ole kehumista siinä esimerkissä.

Kuopus on tällä hetkellä siinä iässä, että hän imee itseensä kaiken mahdollisen ulkoa tulevan tiedon ja vaikutteen.
Huomaan hänen matkivan monia asioita kyseenalaistamatta niitä sen enempää.
Jos minä sanon, että jokin asia on näin, lapsen sitä kysyessä, hyväksyy hän vastauksen.
Kun hän näkee minun vilkuttavan naapurille joka kerta kun näen hänet, vilkuttaa hänkin.
Näin ollen siis, jos hän näkisi minun huutamassa jonkun perään kuinka typerä tai idiootti tämä oikein on kun tekee asiaan x (vaikka käyttää mielestäni väärää pelipaitaa), niin mitä luulette hänen tekevän myöhemmin itsekin?

Jos lapseni kuullen selitän kovaan ääneen kuinka juuri minä olen oikeassa, vaikka en asiasta enempää tiedäkään, kerta toisensa jälkeen,  imeytyy asenne ja tapa nähdä maailmaa hänen maailmankuvaansa hitaasti mutta varmasti. En ole sanomassa, että netissä huonosti käyttäytyvät ihmiset kasvattavat automaattisesti kiusaajia.
Kuten aikaisemmin tekstissä sanoin, uskon kiusaajia kasvavan myös muita vaikutuskanavia pitkin, ja myös huonokäytöksisten aikuisten lapsien voivan olla niitä parhaiten käyttäytyviä.
Mutta jonkun jäljen se jättää, se on aivan varmaa.

Mediassa on puhuttu paljon koulukiusaamisesta, siihen puuttumisesta ja puuttumattomuudesta. On puhuttu keinoista ja siitä mitä asioille voisi tehdä.
Kun olen käynyt keskusteluita ystävieni kanssa asiasta, moni on kertonut olevansa voimaton asian edessä. Ei oikein tiedä mitä tekisi.
En minäkään tiedä.
Mutta sen olen päättänyt, että ainakaan minun esimerkkini tähden eivät omani eivätkä ne lapset jotka minun lähipiirissäni ovat, eivät ajaudu olemaan niitä huutelijoita ja toisista pahaa puhuvia tai fyysisesti kiusaavia.
Ja tavallaan toivoisin, että jokainen aikuinen tekisi samoin.
Pohtisi miten asioita sanoo. Kenelle niitä sanoo ja miksi.
Netissä ja oikeassa elämässä. Ei se netti lopulta paljoa poikkea siitä miten asioita esitetään elävässä maailmassa, ei ainakaan saisi poiketa.

Aamupalapöydässä sanon Esikoiselle, että kyllä hän voi pitää sitä lempipaitaansa, vaikka toiset huutelee.
Sanon, että ei niin saa tehdä, ja että minä pidän hänen paidastaan, pidän hänen joukkueestaan. Kerron, että ehkä se lapsi ei oikeasti ajattele niin mutta ei osaa kertoa mitä ajattelee muilla sanoilla. Että ehkä hän vain haluaisi jutella jalkapallosta ja joukkueista, kertoa että itse kannattaa toista joukkuetta, mutta häneltä puuttuu sanat.
Esikoinen ei sano mitään, tuijottaa vain murokippoonsa vaiti.

Lopulta kun hän tulee vielä halaamaan hyvästiksi ennen kuin lähtee kouluun, hän sanoo “Minä pidän vähän taukoa sen paidan kanssa, voin pitää sitä sitten kotona. Tiedänhän minä oikeasti, että se on hyvä joukkue, vaikka se toinen sanoikin silleen rumasti.”
Rutistan lasta ja nyökkään.
Järkevä, urhea lapsemme.
Kunpa maailma ottaisi sinusta mallia, ajattelen.

Jään katsomaan lapsen loittonevaa selkää ja toivon ettei tämä maailma murskaa tuon lapsen vahvaa uskoa hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen.
Ehkä me kaikki voisimme ajatella samoin kuin Esikoinen, jättää väliin ne huutamiset, rumat sanat ja raivoamiset.
Ehkä me voisimme pohtia miksi me halumme kertoa jotain, ja mitä me lopulta haluamme kertoa.
Loppujen lopuksi uskon kovin harvan meistä oikeasti haluavan satuttaa toista ihmistä, tuottaa pahaa mieltä ja ahdistusta.
En usko kenenkään meistä haluavan nähdä yhtäkään lasta kiusattavan.
Voisimme aloittaa itsestämme esimerkkinä siitä miten se vältetään.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com