Kevät keikkuen tulevi
Valo tursuaa ikkuaverhojen läpi ja kissa raapii ovea. Herään jostain syvästä, syvästä uneta, yllättäen aivan pirteänä. Kuuntelen miten ulkona linnut pitävät konserttiaan ja siitä tiedän, ettei kello ole vielä kuutta, ei vaikka maailma ulkona herääkin jo.
Kevät on ihmeellistä aikaa. Siinä tuntuu heräävän kaikki, aistit, elämä, luonto. Hymyilen ja käännän kylkeä. Haluan niin kovin kovasti vielä nukahtaa hetkeksi.
Seuraavan kerran kun herään on kello puoli seitsemän. Kuulen Esikoisen kevyet askeleen portaissa ja nousen ja kuiskaan hänen nimensä. Hän kääntyy ja tulee kurkistamaan raollaan olevasta ovesta sisään ”Onko jo aamupalan aika?”, hän kysyy hiljaa. Nyökkään ja kiskon vaatteet päälleni. Aamujumppa jää tänään välistä.
Keittiössä haron takkuisia hiuksiani. Mitä pidemmät hiukset, sen enemmän ne kiertyvät kiharalle. Esikoisella ja minulla on samanlainen takkupesä joka aamu päämme ympärillä. Kuin kaksi peikkoa heräämässä aamuvarhaisella taas uuteen aamuun. Ne kaksi, jotka tässä perheessä omaavat sileät ja aina siistit hiukset, ovat Kuopus ja Puoliso. He taas eivät lähes koskaan ole aamulla aikaisin hereillä. Ehkä takkuiset hiukset tarkoittavat aamuvirkeyttä ajattelen huvittuneena. Lasken vedenkeittimeen vettä ja katan aamupalan pöytään.
Esikoinen tuo edellisen viikon Lasten Uutiset itselleen aamuluettavaksi, selittää jotain Vladimir Putinista. Nyökyttelen vaikka en siinä hetkessä täysin kuuntelekaan. Salaa olen vain tyytyväinen, että lapsi on tyytyväinen lehtensä kanssa eikä pyydä minua enää pelaamaan kanssaan shakkia pään sisällä, kuten alkuvuonna. Kun jouduin lopulta myöntämään lapselle, ettei minun alkeellinen shakinpeluutaitoni riitä alkusiirtoa pidemmälle hänen kanssaan. Saati, että oikeasti osaisin kuvitella pääni sisään mitään shakkilautaa ja siirrellä siinä omia ja toisen nappuloita. Ikkunan ääressä Liekki-kissa säksättää ulkona lentäville linnuille.
Kävelen Eskoisen kanssa bussipysäkille. Kasin aamu. Aurinko ei osu talojen välistä bussipysäkin kohtaan. Ysin aamuna osuu. Esikoinen ihmettelee ääneen miksi kengässäni on maalia. Sanon sen olevan tasoitetta. Olin taas myöhään eilen remontoimassa taloa. Esikoinen kysyy, tuleeko siitä valmista. Naurahdan ja totean, että kai siitä joskus.
”Tulee siitä”, toistan itselleni, kun bussi kaartaa lapsi kyydissään mutkan taakse. Viimeiset kolme viikkoa lähes kaikki vapaa-aikani on kulunut tapetteja repien, seiniä tasoittaen ja tulevaa hahmotellen. Olen viettänyt lukuisia hiljaisia iltoja talolla, Puolison laittaessa lapsia nukkumana. Olen katsellut parvekkeelta miten aurinko laskee ja värjää tulevan lastenhuoneen lämpimän keltaiseksi.
Koronan tähden oikeastaan kukaan ei huomaa meidän aikamme katoavan tällä hetkellä tulevan kotimme uumeniin. Korona tuli väliin siinä hetkessä, kun jotain sosiaalista elämää olisi voinut lähteä rakentamaan. Se jäi meiltä kesken. Ajattelemme yhä, että ehkä joskus. Ehkä joskus tulevan kotimme olohuoneeseen kerääntyy vielä ihmisiä ja keittiö täyttyy naurusta. Ehkä. Se maailmanaika tuntuu kaukaiselta, se aika kun viikonloppuisin oli jonkun muun kotona tai kutsui muita kotiin.
Kesä toisi mukanaan retkeilyn. Hymy nousee kasvoilleni avatessani ulko-oven. Lumi-kissa yrittää livahtaa oven raosta ulos. Puen sille valjaat ja päästän ihmettelemään aamua sisäpihalle.
Elämä soljuu tällä hetkellä kohti kesää, remonttia tehden ja töissä käyden. Retkeily on sivussa, koska remonttiin uppoavat kaikki kallisarvoiset tunnit, joita yleensä käytämme merenrantoja ja metsiä koluten.
Koitan pitää kiinni lasten kanssa hetkien viettämisestä. Fudiskentälle kävelyistä ja pienistä pihaleikkihetkistä.
Näinä hetkinä, kun lapset tuntuvat viihtyvän yhä useammin ystäviensä kanssa meidän vanhempien sijaan, olen yhä kiitollisempi niistä vuosista, jotka vietin heidän kanssaan kotona. Ei, en minä sitä silloin osannut varmuudella sanoa. Moni sitä minulle hoki, että tulisin vielä kiittämän itseäni päätöksestä jäädä heidän kanssaan kotiin. Silloin nyökkäilin, mutta ajoittain arjen paino oli kovin raskas olkapäillä, vieraassa maassa, vailla turvaverkkoja.
Jälkiviisaana voin vain kiitellä päätöstämme. Päätöstä varastaa pikkulapsiaika ja huijata se helpommaksi asumalla maassa, jossa talvi oli pahimmillaankin vain vesisadetta ja nollakeliä. Asua maassa, jossa kotiäitiys oli normi, eikä poikkeus. Opin lapsistamme ja itsestäni puolia, joita en olisi oppinut ilman sitä kokemusta.
Vuosia kotona kertyi myös tarpeeksi monta, että tiesin ajan olevan kypsä toisenlaiselle elämälle.
En ole hetkeäkään katunut paluuta työelämään ja erilaiseen arkeen. En vaikka juuri nyt, tänäkin aamuna elämä olisi helpompaa jos voisin työkoneen avaamisen sijaan pukea remonttivaatteet päälle ja viettää koko päivän taloa laittaen. Nyt sovitan työt, lasten harrastukset, kaupassäkäynnit, ruokahuollot, blogin ja muut sivutyöt ja remontin samaan palettiin ja koitan saada sen toimimaan vaikka palasia tipahteleekin säännöllisesti lattialle ja iltaisin olen liian väsynyt edes lukemaan.
Olohuoneessa on keskeneräinen palapeli, lasten eiliset pihavaatteet lojuvat pitkin eteistä ja tulppaanit ovat lakastuneet maljakkoon. Elämä on juuri nyt hieman kaoottista, mutta samaan aikaan se on niin kovin hyvää ja täyttä. Lapset ovat kasvaneet jo niin paljon. Esikoine osaa tulla itsenäisesti koulusta kotiin, Kuopus ei tarvitse jokaiseen liikkeeseen apua vaan osaa leikkiä paljon jo itsekseenkin.
Puolison kanssa meillä ei ole ollut oikeasti kahdenkeskistä aikaa sitten viime elokuun, en laske yhdessä remontoimista kahdenkeskiseen aikaan. Mutta me jaksamme läpi tämänkin. Tämäkin on ohimenevää. Ja tulevaisuduessa tämäkin on aikakausi, josta kiitämme itseämme, että jaksoimme tämän läpi. Siitä olen varma.
Linnut ulkona vaikenevat, aurinko on jo korkealla vaikka kello on vasta vähän. Tämän pohjoisen maan valo ja sen voima nostavat minut kerta toisensa jälkeen pystyyn ja täyttävät minut ihmetyksellä. Kaikkien näiden matkojen jälkeen minä vihdoinkin ymmärrän, että täällä minun on oikeasti hyvä. Kotona.
Kommentit (0)