Kevät

Kevät.

Se on täällä.

Kosteasta maasta nousee mullan tuoksu, ilmassa leijailee makea ja paksu aromi. Kirsikkapuut ovat puhjenneet kukkaan. Takapihamme luumupuussa on paksut silmut, rosmariini puskee vaaleansinisiä kukkia.

Avaan keittiön oven ja viileä aamuilma virtaa sisälle. Vielä ei voi tehdä niin että avaisi heti herättyään oven ja sulkisi sen vasta nukkumaan mennessä. Vuosi sitten pysyi jo tekemään niin.

Mutta eilen oltiin jo paljasjaloin ja t-paidoissa. Huomenna alkaa taas viikon kestävä sade.

Ihmisiä on evakuoitu padon sortumisen pelossa. Teitä romahtaa ja kukkulat ovat täynnä vettä kuin pesusienet. Mutta kohta se loppuu. Sade ja aurinko tulee taas kuumana esiin. Kuivattaa maan ja polttaa ruohon. Tämä on vastakohtien maa. Ylisuoritusten maa. Kaikessa. Jopa säässä.

Pääskynen lentää aidalle ja katselee minua pää kallellaan. Selkäni takana lapset kattavat aamupalapöytää ja liedellä porisee puuro.

Vapaus.
Vapaus mennä.
Tehdä.
Olla.

Se on ollut tässä ajassa kotona parasta.
Minulla ei ole mitään sitoumuksia.

Toki lapsilla on harrastuksensa. Ja minulla tämä valokuvausprojekti. Kuvaamaan me nytkin olemme matkalla. Ajamme pitkin moottoritietä, mimosat kukkivat keltaisena sen varrella. Tuoksu yltää hetkellisesti autoon asti.

Olen ajanut Piilaaksoa ristiin rastiin, nähnyt monta paikkaa. Enemmän kuin puolisoni. Hän tosin näkee muita asioita. Hän on käynyt ravintoloissa, kaupungissa, miniristeilyllä kaupungin edustalla.

Välillä minua kirpaisee miten erilaista arkea me lähes pakonkin edestä elämme. Samaa mutta niin eri näkökulmista.

Hän käy töissä. Keskustelee aikuisten kanssa. Käy lounaalla ravintoloissa. Minä vietän aikaani metsissä, puistoissa, leikkipaikoilla, muiden äitien kanssa. Keskustelen lasten kanssa vessojen sukupuolijakaumasta. Syön lounaita ruokatermareista parkkipaikoilla.

Pysäköin auton pienen kirkon pihaan. Sitä ympäröi pieni puistomainen puutarha. Meillä on aikaa ennen sovittua kuvaamista. Nostan auton takakontista pyörän ja potkulaudan. Esikoinen on oppintu ajamaan, haluaa tehdä sitä joka päivä. Hymyilyttää. Lapsi on ylpeä. Minä olen ylpeä.

Kuopus kiukuttelee. On kiukutellut monta päivää. Ehkä monta viikkoa. On nuhainen, tekee hampaita, kasvaa. Pienen ihmisen kasvu isoksi ei ole helppoa.

Haahuillaan ympäriinsä puutarhassa. Linnut laulavat. Aurinko lämmittää harmaan pilvimassankin läpi. Katselen kukkivia puita ja pensaita. Hengitän tätä ilmaa ja tunnen itseni jotenkin vahvaksi.

Tunne siitä että juuri nyt elämä on hallinnassa tuntuu hyvältä. Muistan kuinka Englannissa eräänä kuulaana kevätpäivänä seisoin ystäväni laivan kannella ja katselin kanavaa. Vesi loisti kirkkaana ja minä siemailin kuumaa, vahvaa, englantilasta teetä. Aurinko lämmitti ja kannella pystyi olemaan t-paidassa vaikka oli vasta maaliskuu. Ilmassa tuoksui kevät ja Thames. Ystäväni kysyi minulta mikä lintu minä haluaisin olla jos saisin valita. Olin pitkään hiljaa. Pääskynen, vastasin. Ystäväni katsoi minua ja hänen hymynsä ylsi silmiin asti. Niinpä tietenkin. Että voisit lentää mahdollisimman korkealla, nähdä kaiken. Olla kontrollissa. Purskahdin nauruun. En ollut ajatellut asiaa niin. Mutta kun hän sen sanoi ääneen, tiesin sen olevan totta.

Minä olen onnellisimmillani kun tiedän mitä tapahtuu. Kun tiedän miten toimia. Spontaanit tilanteet heittävät minut raiteiltaan. Olen oppinut paremmaksi niissä tilanteissa. Mutten edelleenkään hyväksi.

Käydään kuvaamassa yksi kuvaus jonka jälkeen syödään lounasta siinä kirkon parkkipaikalla. Tämän minä olen täällä oppinut, lounastamisen parkkipaikoilla. Rehellisesti minulla ei olisi tämä käynyt mielessäkään Suomessa asuessa, että aamuisin tekisin oman ja lasten lounaan valmiiksi ja pakkaisin sen ruokatermoksiin ja rasiohin ja reppuun.

Syömme kolmesta neljään lounasta viikossa poissa kotoa, puistoissa, parkkipaikoilla, metsässä, purojen varsilla. Kannan mukanani jättimäistä reppua jonka pakkaaminen ja purkaminen kuuluvat päivän rutiineihin. Tähänkin on tottunut, olemaan liikkeellä koko päivän. Miettimään etukäteen lounaat ja välipalat. Rytmittämään työt ja muut menot niin että välissä löyty aina se hetki istua johonkin ja kaivaa ryhmä Hau termos esiin ja ruokailla.

Iltapäiväksi piti mennä puistoilemaan.

Jostain iskee väsymys. En jaksa taistella taas uutta siirtymää lasten kanssa. En jaksa tunkea heitä autoon ja ajaa taas jonnekin.

Ehdotan että mentäisiin taimikauppaan. Laitetaan puutarha valmiiksi, nyt on kevät, kohta alkaa kasvukausi.

Esikoinen innostuu, joo! Hän haluaa pyöräillä sinne! Tietenkin.

Matka kestää, aina välillä pitää pysähtyä ihmettelemään puita, kukkasia, muurahaisia. Esikoinen viilettää edeltä. Vain vaaleansininen pyörä, oranssit housut ja pinkit saappaat loistavat kun hän polkee pitkin kävelytietä eteenpäin.

Paras asia mitä minulle on tapahtuntu, tämä pyörä ja sen kanssa ajaminen, Esikoinen sanoi. Ylpeys taputtaa minua olkapäälle. Minun pieni poikani. Jo niin iso, niin taitava.

Pilvipeite rakoilee, aurinko paistaa läpi. Etsitään tomaatin taimia, lapset valitsevat tarkoin kurkkuja ja herneitä. Siemeniäkin pitää otttaa. Esikoinen haluaa auringonkukkia.

Istutetaan taimia, työnnetään kädet multaan. Kolibri tulee ihmettelemään puuhiamme. Istuu omenapuun oksalle ja katselee meitä. Sekin odottaa jo kesää, polttavaa aurinkoa, kuivuneen maan tuoksua, lentäviä kultaisia koppakuoriaisia pimeän tullen, ja kaskaiden soittoa. Sitä sirinää minä kaipaan. Se on minun sielulleni musiikkia.

Huomenna sataa taas, viikon verran, joka päivä. Mutta ehkä se alkaa sitten, oikea kevät.

Ihan kohta, kohta se taas on täällä, aurinko.

Korkealla lentävät pääskyset.
Ampiaiset, perhoset.
Kukkivat tuoksuherneet, auringonkukat, oman puutarhan tomaatit.
Ihan kohta.
Kesä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com