Kestävän parisuhteen avain

Miten parisuhde kestää pikkulapsiajan?

Olen 35v vuotias kahden lapsen äiti,  ensisuudelmastani Puolison kanssa tulee ihan näinä päivinä kuluneeksi tasan 17vuotta. Me ehdimme olla yhdessä 13 vuotta ennen kuin Esikoinen syntyi.
Lehdistä, tv:stä, ihmisten keskusteluista, nettifoorumeilta, oikeastaan lähes joka paikasta saa nykyään lukea tekstejä parisuhteiden haasteista, niiden huonovointisuudesta varsinkin pikkulapsiaikaan, mutta haasteita tuovat myös parisuhteiden molempien osapuolten omat työurat, tulevaisuus, elämä yleisesti.
Parisunnat eroavat, näkevät elämän eroperheenä parempana vaihtoehtona kuin jatkaa sen hetkisessä tilanteessa.
Paljon keskustellaan siitä erotaanko liian helposti, eivätkö ihmiset panosta enää suhteisiin. Onko eroaminen tehty liian helpoksi.

Lapsen Maailma lehden uusimassa numerossa pureudutaan parisuhteen hoitamisen tärkeyteen ja sen ylläpitämiseen lapsista huolimatta. Artikkelissa kerrotaan erityislapsen vanhempien oppimista asioista heidän käytyään parisuhdekurssilla.
Artikkelin sanoma tuntui olevan sama kuin mitä itse olen pohtinut miettiessäni miten parisuhdetta tulisi hoitaa pitkällä tähtäimellä, jotta se kestäisi: toisen huomioon ottaminen, välittämisen ja arvostuksen osoittaminen, tahto olla yhdessä ja mielestäni se kaikkein tärkein Kommunikaatio.

Helsingin Sanomat kirjoitti viime viikolla artikkelin (vain tilaajille)pienten lasten vanhempien eroista. Tekstin pohjana olivat isiltä kerätyt tarinan eroon johtaneista syistä.

Väsymys, riidat, epätasa-arvoinen kohtelu tai sen tunne, tuntuu olevan vahvana syynä lapsiperheiden eroihin.
En kiistä, etteivätkö ihmiset muuttuisi vuosien myötä, etteikö parisuhteen dynamiikka menisi uusiksi lasten tullessa kuvioihin.
En kiistä, että jotkut erot ovat vain vääjäämättä edessä, ettei pariskunnalle vain löydy enää tapaa elää yhdessä.

Mutta niin usein kun kuulen pienten lasten vanhempien eroavan ja kun syiksi kerrotaan läheisyyden puute, ulkopuolisuuden tunne, yksinjääminen, rakkauden puute, jään hetkeksi pohtimaan sitä yhtä ja samaa asiaa:  Missä vaiheessa kommunikaatio päättyy? Missä vaiheessa ihminen lakkaa kertomasta ja puhumasta asioistaan niin, että syntyy tilanteita joissa toinen on noin vaikeassa asemassa ja kokee tulevansa noin väärin kohdelluksi?

Ei parisuhde hajoa väsymykseen, ei se hajoa riitoihin, ei se hajoa myöskään rakkauden puutteeseen.
Se hajoaa kadotettuun kommunikaatioon.

Yllä mainitut artikkelit ovat mielestäni hyviä sen takia, että ne esittelevät selkeästi ja esimerkein ihmisten aitoja parisuhdetilanteita. Kerrotaan miltä tuntui. Kerrotaan vaikka ulkopuoliselta asiat tuntuvat ehkä pieniltä, merkityksettömiltä. Siksi haluan avata teille joitain oivalluksia omasta parisuhteestani. Siitä miksi uskon meidän selvinneen pikkulapsiajan niin hyvin. Miksi uskon ja luotan siihen, että me vanhenemme yhdessä, että me emme koskaan lakkaa kulkemasta rinta rinnan.

Kommunikaatio.
Lajeista vaikein.
Parisuhteessa kuitenkin se tärkein mahdollinen.

Meidän nuorin lapsemme on nyt 3v. Se aivan pahin vaihe taitaa meidän suhteessa olla kohta takanapäin. Se väsymyksen ja elämänmullistuksen aika, kun ero tapahtuu herkimmin.

Miten me selvisimme siitä?
Miksi me emme ole eronneet?
Mikä on meidän salaisuutemme?

Kysymyksiä joita aina välillä pyörittelen mielessäni kun luen tarinoita ja tilastoja pienten lasten vanhempien eroista. Kysymyksiä, joita ystäväni ovat välillä minulta kysyneet kun he itse ovat keskellä eroriitoja omissa perheissä.
Me emme ole mikään ihannepariskunta, emme ole mikään kommunikaation ruumillistuma.

Mutta meillä on päättäväisyyttä.
Ja meillä on luottamusta.

Me ehdimme olla Puolison kanssa yhdessä 13 vuotta ennen kuin saimme Esikoisen. Uskallan väittää, että tunsimme toisemme siinä vaiheessa läpikotaisin. Niin hyvässä kuin pahassa. Silti elämämme mullistui, kaikki muuttui, vaikka emme aluksi halunnetkaan uskoa sitä.
Myös kommunikaatiomme muuttui. Sen oli pakko.

Me emme oikeastaan olleet enää riidelleet vuosikausiin enemmän kuin ehkä kerran vuodessa. Esikoisen synnyttyä riitelimme ensimmäisen 6kk aikana enemmän kuin varmaan koko yhdessäoloaikanamme yhteensä. Uusi elämäntilanne toi eteen niin paljon uusia kuvioita, uusia asioita joihin tottua. Me etsimme rooliamme, me etsimme toistemme rooleja.
Muistan yksinäisyyden tunteen, muistan sen miten koin että Puolison elämä jatkuu normaalina mutta minun ei. Muistan sen kaiken onnellisuuden ja ilon keskellä ne kaikki itketyt kyyneleet ja sen etten osannut kuitenkaan kertoa mistä ne kumpusivat. Elämä ei aluksi ollut aina helppoa. Ei ollut enää vain meitä, kahta ihmistä. Ei ollut sitä parisuhdetta johon me olimme 13 vuotta kasvaneet. Edessä oli jotain uutta, tuntematonta. Jotain mikä vaati työtä että sen täydellinen kauneus tuli kokonaan esiin.
Mutta koskaan en ole harkinnut eroa.
Eikä Puoliso koskaan ole harkinnut eroa. Sen sijaan me etsimme väyliä helpottaa uutta elämäntilannetta. Puoliso piti osan vanhempainvapaista, hän alkoi tehdä 80% työviikkoa, me kuuntelimme ja aktiivisesti etsimme tapoja löytää taas se tasapainoinen elämänrytmi, jossa molemmilla on hyvä olla.

Me kommunikoimme.
Emme aina puhuen, emme aina keskustellen.
Mutta eihän parisuhteessa kommunikointi ole aina vain puhumista. Se on katseita, se on kosketuksia, se on lähelläolemista. Se on päätöksiä, joissa otetaan toinen huomioon ilman suurta numeroa. Se on suklaalevy keittiönpöydällä, se on silmiinkatsomista ennen töihin lähtöä.

Emme me aina siltikään myöskään onnistu.
On ollut vaiheita jolloin kommunkaatiomme on ollut hämmästyttävänkin huonoa.
Kun elimme sitä hirveää Kuopuksen vauvavuotta, kun väsymys verhosi koko perheen ja elämä oli lähinnä päivästä toiseen pärjäämistä, silloin myös kommunikaatiomme kärsi.
Oli tilanteita, jotka näin jälkikäteen ovat hämmästyttäneet meitä molempia, että miten me kykenimmekin ymmärtämään toisiamme niin väärin.
Tein esimerkiksi erästä viikottaista työpajaprojektia Puolison työpaikan vieressä. Minulla oli tapana leikittää lapset ensin läheisellä leikkipaikalla ja käydä sitten heidän kanssaan lounaalla jonka jälkeen suuntasimme työpajanvetoon. Se oli raskasta. Minulla oli 10 aikuista ihmistä ohjattavana ja jaloissani pyöri yksi 2 vuotias ja yksi vauva.

Lounaat olivat tuskallisia ja sekavia. Puolentoista tunnin työpajat nostivat minulle aina hien pintaan, vaikka useinmiten ne menivät ihan hyvin. Samaan aikaan Puoliso kävi syömässä omien työkavereidensa kanssa lounasta vain 100m päässä meistä. Ja istui omalla työpisteellään aivan rauhassa tekemässä töitä vain 100m päässä minun kaottiseltakin tuntuvasta työpaikastani.

Jostain eleestä, tavasta sanoa jotain, olin päätellyt ettei Puoliso halua sekoittaa omaa työelämäänsä yksityiselämäänsä. Eli hän ei halua lounastaa noina päivinä kanssamme, eikä hän missään nimessä halua, että toisin lapset hänelle työpajani ajaksi leikkimään hänen työpöytänsä alle.

Puoliso taas ei tiennyt mitään minun ahdingostani vaan ajatteli, että minä vain en halua hänen sekaantuvan minun työhöni.
Joten emme kumpikaan sanoneet sanaakaan. Vasta kun työpajarupeama oli jo ohitse, vasta kun pakkasimme tavaroitamme varastoon lähteäksemme Amerikkaan, tuli koko tilanne puheeksi.
Ja siinä me seisoimme, keskellä laatikkomerta ja tuijotimme toisiamme. Molemmat kertoivat omasta ulkopuolisuuden tunteesta, siitä ettei toinen päästänyt toista sisään työmaailmaansa. Minä kerroin ulkopuolisuuden tunteestani, siitä että jään yksin kaiken kanssa, lasten kodin ja työn. Puoliso siitä etten minä tarvitse häntä mihinkään, että selviä kaikesta ilman häntäkin.
Katsoimme toisiamme silmiin, pyysimme anteeksi. Molemmat. Nauroimme tilanteelle, niin pöljän uskomattomalta se siinä hetkessä tuntui. Miten me, kaksi toisilleen niin tuttua ihmistä olimme voineet kehittää tuollaiset väärinymmärrykset välillemme. Edelleen kun puhumme tuosta tietystä asiasta, me molemmat pyörittelemme silmiämme.
Lupasimme taas puhua.
Kommunikoida.

Uskon että avain siihen miksi me emme ole eronneet, miksi me emme ole edes koskaan harkinneet sitä, on syvä luottamus. Luottamus siihen että tuo toinen ihminen on se jonka kanssa haluaa olla, nyt, tulevaisuudessa, aina.
Luottamus ei tarkoita itsestäänselvyyttä.
Luottamus ei tarkoita, että toista voisi kohdella miten vain.
Mutta jos olet löytänyt jonkun kenen kanssa haluat olla lopun elämääsi, miksi edes kohtelisit häntä huonosti.
Jos olet löytänyt jonkun joka edelleen, vielä 17 vuoden jälkeenkin saa perhoset lentämään vatsassasi, miksi sinä et kertoisi sitä hänelle, usein.

Koska kommunikointi sitten loppuu?
Miten pienten lasten vanhemmat päätyvät eroon?
Jääkö puhe, kosketus ja rakkaus vauvan tarpeiden alle? Hukkuuko se väsymyksen tuomaan sumuun?

Lakkaavatko ihmiset koskettamasta, katsomasta, puhumasta?
Minä en tiedä.
Koska minulle juuri Puoliso oli se koossapitävä voima kun oli vaikeaa. On edelleen.
Ilman häntä, ilman meitä, en olisi jaksanut.

Niinä öinä kun Puoliso meni työhuoneeseemme nukkumaan, koska oli vain pakko saada nukkua että selviäisi seuraavan päivän töistä, jokin minussa käpertyi kasaan, joka ikinen kerta. Minä itse en suostunut menemään pois nukkumaan. En vaikka olisi varmaan pitänyt. Minulle se ei ollut vaihtoehto. Minä tarvitsin läheisyyden. Vaikka se tarkoitti 20 kertaa heräämistä öisin. Minä tarvitsin Puolison kehon viereeni, että selviäisin taas seuraavista päivistä. Minä halusin kokea olevamme yhdessä. Kosketuksen, katseen, sanojen kautta.

Rankimpaan pikkulapsiaikaan, silloin kun Esikoinen oli 2v ja Kuopus refluksista kärsivä nukkumaton vauva, parisuhteemme oli suurin kannattelijani.
Uskoin ja luotin siihen että se kantaisi, vaikka kaikki muu ympärillä hajoaisi.
En koskaan joutunut epäilemään, ettei Puoliso jonain päivänä tulsiikaan kotiin, vaikka koti olikin kaaos jonka keskellä istui väsynyt äiti ja kaksi pientä lasta.
En epäillyt parisuhdettamme vaikka itsetuntoni laskikin aivan pohjalukemiin tuon vuoden aikana, vaikka koinkin olevani ruma, huono ja epäonnistuntu äiti, vaimo, nainen.
Muistan tunteneeni kiitollisuutta siitä, että Puoliso jaksoi koskettaa minua. Kiitollisuutta siitä, että hän näki tämän kaiken ohitse, jakoi kanssani ne hyvät hetket. Jaksoi vastata hymyyni ja halata aina kotiin tullessaan.

Kommunikaatio.
Se on se avain.
Niin minä uskon.

Ja vakaa päätös. Päätös olla yhdessä. Päätös haluta olla yhdessä.
Viime vuosina olen lukenut useamman kerran pariskunnista jotka tekevät eroamattomuussopimuksen lapsen vauvavuodelle. Jollain tasolla ymmärrän mitä asialla haetaan, silti kyseenalaistan asetelman. Kyseenalaistan sen siksi että minusta on outoa että täytyy tehdä sopimus asiasta jonka ajattelisi olevan itsestäänselvyys. Jos tietoisesti lähtee perustamaan perhettä, eikö lähtökohtaisesti olla siinä tilanteessa että yritetään tehdä kaikkensa ettei eroa tule?
Eikö ole lähtökohtaisesti ajatus yrittää kommunikoida kipupisteistä, yrittää selvittää tilanteet ennenkuin ne eskaloituvat sellaisiksi ettei niistä enää voi puhua. Ettei lakkaa kommunikoimasta, ei sanallisesti, ei fyysisesti?

Välillä kun mietin mitä me olemme Puolison kanssa käyneet läpi tullaksemme perheeksi, en voi ymmärtää miten sitä kokemuspohjaa voisi koskaan edes harkita hylkäävänsä. Kun on nähnyt toisen ihmisen heikoimillaan, väsyneenä, tunteet pinnassa ja silti vielä rakastaa häntä enemmän kuin mitään, miten voi kävellä pois siitä suhteesta.
Puolisoni on seurannut vierestä kaksi yli 24tunnin synnytystä. Hän on kestänyt minun huutoni, minun epätoivoni. Me olemme selvinneet kahden lapsen vauvavuodesta, me olemme onnistuneet muodostamaan perheen.
Miten kommunikaatioväylän avaaminen toisen ihmisen luo voi olla niin vaikeaa. Ja missä kohtaa se väylä on mennyt edes kiinni?
Miten opimme pitämään tuon oven auki?
Vai onko se koskaan ollutkaan auki.
Puoliso sanoi kerran ettei hän usko kommunikaation katoavan suhteissa, vaan ettei sitä ehkä ole koskaan ollutkaan niissä suhteissa jotka kaatuvat sen puutteeseen. Että alkuhuumassa ja rakkaudessa sitä ei vain huomaa. Ja kun arki tulee vastaan sen vasta näkee, ettei sitä ovea toistensa ajatuksiin ehkä olekaan edes koskaan avattu.

Voisiko sen oven silti vielä avata? Voiko oveen laittaa stopparin ettei se koskaan sulkeudu?

Kommunkaatio. Vaikein laji jonka tiedän.
Tämän tekstin perusteella voisi luulla että me kykenemme Puolison kanssa puhumaan kaikesta. Että vietämme illat kertoen toistemme tunteista.
Ei se kuitenkaan niin mene.
Emme me vieläkään ole tässä lajissa aina erityisen hyviä.
Minun tulisi työni puolesta olla kommunikaation ammattilainen. Osaan lukea ihmisten kehonkieltä, osaan selvittää toisten ihmisten kommunikaatiosolmuja rakentavasti ja selkeästi.
Kuitenkin itse omassa elämässäni ylitulkitsen helposti Puolisoa, kysyn häneltä kysymyksiä johon hänellä ei ole vastauksia.
Me puhumme kyllä. Tai minä puhun. Puhun vaikkei minulla olisi edes asiaa. Puoliso puhuu vain jos hänellä on asiaa.
Se on meidän eroavaisuutemme. Eroavaisuus joka naurattaa minua lähes poikkeuksetta.
On niin paljon aiheita, joihin sanat eivät riitä.
On myös hetkiä, tilanteita joilloin puhutut sanat eivät toimi.
Silloin pitää löytää erilainen väylä.

Lapsen Maailma lehden artikkelissa kerrotaan miten yksinkertaiset asiat, kuten viestit olevansa myöhässä, auttavat ylläpitämään suhdetta. Tulee tunne että toinen välittää. Kirjoitetun sanan voima unohdetaan turhan usein. Kuinka paljon merkitsevätkään ne niin turhalta ja ehkä jopa nololta tuntuvat viestit kesken arkisen työpäivän “Tuotko maitoa tullessasi. Tykkään susta.”

Esikoisen aikana Puolisolla oli tapana jäädä töiden jälkeen silloin tällöin vielä yksille. Aivan kuin hän oli tehnyt jo ennen lapsen syntymää. Minulle tämä oli kuitenkin jostain syystä asia joka alkoi hiertämään. Se että hän vain jäi. Ei kysynyt miten kotona sujuu, olisiko ok jäädä, ei edes ilmoittanut jäävänsä. Jäi vain. Koin hylätyksi tulemisen tunnetta, koin ettei hän välitä siitä miten meillä kotona sujuu, koin että hän on mielummin jossain muualla kuin minun ja Esikoisen luona.

Pitkään en sanonut mitään, olin vain hiljaa surullinen ja ahdistunut. Vasta kun Kuopuskin tuli maailmaan ja minun koko äitiyteni romahti, vasta silloin minä osasin sanoa ääneen sen asian. Ja silloinkaan en oikeasti osannut sitä sanoiksi pukea muutoin kuin tekstiviestillä. Se oli yksi niistä perjantai-illoista joiden olisi pitänyt olla hyviä, mutta ne eivät olleet. Lapset huusivat, olivat huutaneet koko päivän. Olin väsynyt, töitä oli liikaa, ruuanlaittokin tuntui hankalalta. Kun Puoliso viimein tuli kotiin illalla ja ohimennen mainitsi nähneensä ystävämme koska oli ollut vielä istumassa työkavereiden kanssa yhdellä, katsoin vain häntä ja purskahdin itkuun. Saimme aikaan riidan jostain aivan muusta jonka jälkeen lähdin ulos pitkälle kävelylle jättäen Puolison kotiin vahtimaan nukkuvia lapsia. Siinä kävellessäni minä kirjoitin hänelle tekstiviestin. Kirjoitin sen kaiken mikä minua tilanteessa satutti. Kirjoitin mitä tunnen. Ja Puoliso vastasi. Hitaasti, harkiten. Aivan eri tavoin kuin meidän riidellessä.

Siinä hetkessä me molemmat ehkä ymmärsimme että tämä on meille hyvä väylä. Tekstiviestit. Sähköpostit. Kirjoittamalla me saimme aikaa miettiä vastauksiamme. Saimme aikaa perustella ilman että toinen ehti väliin.
Me löysimme toisen väylän kommunikoida.

Uskon vakaasti että tämä on se syy miksi meidän parishuteemme toimii. Koska olemme oppineet, olemme opetelleet erilaisia kommunikoinnin väyliä. Teemme asioita jotka ulkopuolisen silmin saattavat vaikuttaa oudoilta. Puoliso lähettää usein nykyään viestin, miten kotona sujuu, olisiko ok jos hän menisi vielä yksille. En ole koskaan kieltänyt. Ei ole koskaan ollut syytä. Ei kotona aina mene hyvin, joskus olen väsynyt, joskus päivä on ollut kamala. Mutta koska hän kirjoittaa minulle, koen olevani arvostettu. Koen että olemassaoloni merkitsee jotain.

Kommunikaatio on ihmeellinen voima.

Mutta ei kommunikaatio ole vain sanoja.
Se on katseita.
Se on hiljaisuutta.
Se on kosketusta.
Se on hyväksymistä.
Se on tukemista.
Se on arvostusta.

Arki on parisuhteen paras ystävä ja pahin vihollinen. Arjessa on niin helppoa unohtaa. Unohtaa sanoa ne tärkeät sanat.
Unohtaa järjestää sitä kahdenkeskistä aikaa. Unohtaa arvostaa. Unohtaa että toinen on puolet yhteisestä arjesta. Kuitenkin arki on elämästämme suurin siivu. Vietämme varmaan noin 90% elämästämme arjessa. Ja juuri siksi siitä pitäisi tehdä hyvää, tyydyttävää ja onnellita. Arki pitäisi jakaa ihmisen kanssa jota rakastaa. Arjessa pitäisi kuulua nauru, näkyä hyväksyntä.

Siksi meidän pitäisi muistaa pitää huolta arjestamme, toisistamme, itsestämme.
Muistaa halata, koskettaa.
Yksi hymy pöydän ylitse, ei se tarvitse olla enempää.
Yksi käsipari enemmän aamun pukemisrumbaan.
Yksi kosketus olkapäähän.
Uskon, että parisuhde kestää pikkulapsiajan jos me vain haluamme sen kestävän. Jos me olemme valmiita tekemään töitä sen eteen että ymmärrämme toista ihmistä.

Mutta siihen tarvitaan kaksi.
Parisuhde on aina kahden kauppa.
Tarvitaan kahden ihmisen halu olla toistensa kanssa.
Kahden ihmisen halu olla perhe.
Kahden ihmisen halu oppia kommunikoimaan, uudestaan ja uudestaan.

Kuvituskuvat ovat kuvia sarjasta ”Momentum”,hetkiä, nyansseja arjen keskellä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com