Keskellä rikinkeltaista sumua

Kuopus kiipeää aamupalapöytään vaatetuksenaan pelkät alushousut.
Talo on lämmin vaikka kello ei ole edes yhdeksää.
Mutisen jotain vaatteista ja ruokapöydästä mutta annan asian kuitenkin olla.
Olkoot, kohta pitää jokatapauksessa oikeasti pukea, syökööt nyt aamupalansa vaatetta.

Mitä tehdään, kysyy Esikoinen samalla kun lappaa aamupalaa suuhunsa.
“Mennäänkö kaupunkiin?” kysyy Puoliso, vilkuillen samanaikaisesti jalkapallo-ottelua puhelimestaan.
Pyörittelen itsekseni silmiäni katsellessani pöydän ympärille kerääntynyttä pientä perhettäni.
Nämä aampupalapöytäsodat minä olen hävinnyt. Meillä syödään näköjään puolialastomana ja puhelimeen tuijottaen. Enkä minä oikein voi asialle mitään. Kohautan olkapäitäni, kaikkeen ei voi vaikuttaa. Kaikki ei voi aina olla niinkuin itse haluaisi, tai niinkuin se on itsellä lapsuudessa ollut.

Tämä on meidän perhe ja täällä tämä toimii näin.
Juon kulauksen teetä ja tökin lautasella olevaa jugurttia. Se on huoneenlämpöistä, samoin marjat.
Jääkaappimme ei ole ollut kylmänä useampaan päivään, tänään kuitenkin tuntuu ettei se kylmennä enää lainkana.
Huokaan ja mainitsen asiasta sadannen kerran Puolisolle. Hän nyökkää. Lupaa olla taas yhteydessä vuokraisäntään.
Jään katselemaan valon ja varjon leikkiä lasipöydällä. Mietin miten absurdia tämä kaikki on. Vuokramme nousee taas syksyllä 250 dollaria. Ilman, että saamme sille mitään vastinetta. Maksamme nyt jo käsittämättömän summan vuokraa tästä talosta. Tai “kesämökistä” kuten eräs ystävämme tätä kuvaili ensi kerran täällä käytyään.
Toisaalta taas, samaan hintaan emme saa mitään vastaavaa tältä alueelta. Huokaan ja ravistan ajatukset pois päästäni.

Kävelen takapihan halki hakemaan viikunan suoraan puusta. Syön sitä ja katselen viikunapuun alla olevia hedelmän kuoria. Ovatkohan ne pienen opossomupoikasen jätöksiä vai orvien. Vai kenties pesukarhupariskunnan joka tuhisee öisin pihamme poikki yrittäen olla hiljaa mutta joka kerta siinä epäonnistuen. Mietin syvää suhdettani luontoon, tarvetta olla ulkona, tarvetta tuntea ruoho jalkojeni alla ja hengittää raitista ilmaa.
“Miten ihmeessä sinä olet päätynty Piilaaksoon!” ystäväni huudahti kerran kun kerroin hänelle varovaisesti lapsuudestani: vuohien lypsämisestä, sikojen kasvattamisesta, ravihevosista, keittiössä kasvatetusta kanasta, Doriksesta, joka oli sittenkin kukko.
Niin en minä tiedä. Miten minä tänne päädyin, kuuman auringon alle, teknologian sykkeeseen keskustelemaan tekoälystä ja selittämään lapsilleni itsestään ajavien Waymo autojen mekaniikkaa.
Kai minä vain kävelin omia polkujani, otin aina sen joka oli mielenkiintoisin, ja se vei tänne.

Läpikulkumatkalla. Niin aikoinaan sanoi minulle minun pomoni kukkakaupassa. “Sinä olet vain läpikulkumatkalla tässä elämässä”. Et sinä mihinkään jää, sinä jatkat aina vain matkaa. Silloin naurahdin, silloin en ollut vielä aloittanut tätä kulkemista, tätä alati vaihtuvien maiden läpikävelemistä. Silloin kuvittelin vielä jääväni siihen, Helsinkiin, solahtavani siihen samaan oravanpyörään kuin kaikki muutkin.

Puolialastomat lapset kirmaavat pihalle ja herättävät minut ajatuksistani.
Komennan heitä sisälle pukemaan. Matkalla makuuhuoneeseen otan käteeni Kuopuksen my-little-pony-leggingsit puhtaiden vaatteiden korista, joka pitäisi setviä, viikata ja laittaa paikoilleen. Puen hänelle housut, lapsi pyytää RAMONES-paitaa, etsitään se yhdessä ja puetaan. Esikoinen on valinnut itse vaatteensa, pukee housut väärinpäin, takataskut eteen, tarkoituksella. On kuulema hienon näköistä niin.
Koitan olla sanomatta mitään, vaikka lapsi venkoileekin loppupäivän housujen kanssa, koska tietenkään ne eivät istu kovin hyvin niin perin.

Pakkaudutaan kaikki autoon, Puoliso tulee viimeisenä, lukitsee kotioven ja istahtaa viereen. Hymyilen hänelle ja lähden peruuttamaan autoa kadulle. Moottoritie avautuu viisi- ja kuusikaistaisena edessämme. Kiihdytän auton vauhdin vastaamaan muita autoja. Keltaiseksi palaneet kukkulat häämöttävät edessämme, lapset lukevat takapenkillä akuankkoja ja stereot soittavat David Bowieta.

Vasemmalla puolella taivaalle muodostuu suuria keltaisenäköisiä pilviä. Katslen niitä ja mietin sanaa rikinkeltainen. Pohdin ääneen palaako jossain. Aamulla kurkku oli karhea ja äsken auton päällä oli pientä valkoista höytyvää. Luulin sitä siinä hetkessä siitepölyksi mutta nyt kun mietin luulen sen olevan sittenkin tuhkaa. Puoliso selaa uutisia ja toteaa että 70mailin päässä on maastopalo ja laaksoa varoitetaan tuhkasta. San Fransiskon yllä leijuva sumu on sen tähden keltaista.
Pohdimme hetken sen myrkyllisyyttä mutta emme löydä mistään tietoa aiheesta joten päätämme luottaa siihen ettei siitä varoiteta ja minun nenääni. Jatkamme matkaamme kohti kaupungin satamaa.

Isä, isä, isä. Lasten into Puolison mukanaoloon on käsinkosketeltavaa. Vain isä kelpaa pitämään kädestä, minä saan kävelä vähän perästä ja katsella noiden kolmen selkiä, kolme ihmistä jotka ovat peruuttamattomasti muuttaneet minua, elämääni, tätä maailmaa. Suuntaamme kohti merileijonien laituria. Laiturit häämöttävät tyhjyyttään. Emme muistaneet tarkastaa ovatko ne paikalla. Silloin kaksi vuotta sitten olimme täällä keväällä, silloin niitä oli kymmenittäin. Nyt ei yhtään ainoatakaan. Kyltti kertoo merileijonien olevan muualla kesät. Pieni pettymys vilahtaa Kuopuksen kasvoilla. Kylmä tuuli saa Puolison hytisemään ja hän ehdottaa merileijona museota laiturin yläpäässä. Suuntaamme sinne.

Lapset ihmettelevät merileijonien turkkeja, luurankoa ja puhumme merien roskaamisesta.
He eivät kai koskaan kyllästy tutkimaan lintuja, planktoneita mikroskoopilla tai keskustelemaan merenelävistä.
Lopulta jatkamme matkaa.

Kuopus näkee karusellin.
Kultaiset pylväät, koreat hevoset, koristeita täynnä olevat kupoli-istuimet. Lapsi katselee ympäri pyörivää laitetta silmät kiiltäen. Hän tulee luokseni ja kuiskaa hiljaa “Saanko minä mennä tuonne”.

Lupaan hänelle että saa.
Esikoinen pyytää hattaraa. Katson Puolisoa, hän hymyilee ja nyökkää, ostetaan lapselle hattara.
Viileä sumuinen sää on ajanut ihmiset pois, karuselliin ei ole ketään jonottamassa. Ostamme liput kolmelle. Lapset valitsevat isän seuralaiseksi, epäröimättä, heti. Naurahdan, Puoliso pyörittää silmiään. Nauran lisää. Rakastan.

Katselen kuinka nuo kaksi  kupoli-istuimessa olevaa blondia lasta painautuvat isäänsä vasten ja hymyilevät niin että suupielet yltävät lähes korviin.
Heidän onnensa on käsinkosketeltavaa, se valaisee tuon kalsan rikinkeltaisen sävyisen päivän kuin auringon ensisäteet kukkuloiden yllä. Seison siinä rumassa vaaleanpunaisessa tuulitakissa, jonka kaivoin auton takaluukusta esiin pysyäkseni lämpimäni kaupungin viileässä tuulessa, ja hymyilen minäkin.

Läpikulkumatkalla, sitähän me kaikki täällä olemme.
Mutta kun kerta matkaa tehdään, olisi järjetöntä olla nauttimatta siitä, vaikka se olisi kuinka väliaikaista.

Tämä rikinkeltaisen sumun keskellä minut valtaa lämmin ja pehmeä olo, kuin olisin kiedottuu vaaleanpunaiseen hattaraan jota Esikoinen Puolison kanssa syö. Meidän elämämme ei ehkä ole aina tädyellistä, siinä on säröjä, rosoja ja kivikkoisi aikoja, mutta joskus ne onnellisemmat hetket ovat naamioitu kylmään ja tuuliseen päivään, keltaiseen sumuun ja karusellin mekaaniseen musiikkiin.

*kuvat ovat kaikki poikkeuksellisesti kännykkäräpsyjä. En ottanut tänään kameraa mukaan, en edes ajatellut kirjoittaa tästä päivästä mitään, piti olla vain vapaapäivä, mutta en vain voinut olla jakamatta tätä kanssanne.*

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com