Kenen syytä on lumettomuus- ajatuksia tavoista kertoa ilmastonmuutoksesta lapsille

Tilannekuva yksi:
Haen lapset päiväkodista. Helsingin paljas maa rahisee jalkojemme alla. “Tämä kuulostaa ihan eriltä kuin lumi Kolilla.” Toteaa Kuopus. NIin kuulostaa, totean. “Miksi täällä Helsingissä ei ole lunta tänä talvena, eikö tänne enää ikinä tule lunta?”  Sanon, että varmasti tulee, tämä on nyt vain poikkeuksellisen leuto talvi. Hetken hiljaisuuden jälkeen lisään kuitenkin, että tällaisia lumettomia talvia saattaa Helsingissä tulla tulevaisuudessakin. “Johtuuko tämä niistä pakokaasuista kun jotkut ihmiset eivä ymmärrä ettei lyhyitä matkoja pitäisi ajaa autolla? “
Kysyy Esikoinen.

Tilannekuva kaksi:
Opetan ammatillisessa oppilaitoksessa työpajaa jossa aiheena on kestävä kehitys.
Keskustelen erään nuoren opiskelijan kanssa siitä mitkä asiat hänen mielestään ovat tärkeitä tässä maailmassa. “Ei mikään. Ei minua oikeasti kiinnosta mikään.” hän vastaa.
Kysyn, eikö oma tulevaisuus kiinnosta, eikö hän haluaisi vaikuttaa siihen millaisessa maailmassa hän elää aikuisena. “Ei. Te nykyiset aikuiset olette pilanneet senkin jo meiltä.” hän vastaa.

Nämä molemmat kuvailemani tilannekuvaukset ovat totta.
Olen käynyt nämä keskustelut viikon sisään.
Ja nämä molemmat tilanteet ovat jättäneet rintalastani alle onton ja kivistävän tunteen.

Ehkä ajattelette, että tuo kipu sydämessäni johtuu siitä surusta millaisen maailman me olemme jättäneet lapsillemme. Johtuu se siitäkin, mutta hyvin pieneltä osin.
Kyllä, me olemme pilanneet tämän planeetan, sitä minä en ole kieltämässä. Ja kyllä meidän tulisi tehdä kaikkemme, että voisimme vielä jotenkin pelastaa tämän ja lastemme tulevaisuuden.
Aluksi minä ahdistuinkin tästä kaikesta. Koin valtavaa maaillmantuskaa tämän kuumenevan pallon pinnalla, voimattomana pysäyttämään sitä liikettä joka alkoi jo vuosikymmeniä sitten.

Sitten, vuosien mittaan jokin muuttui. Se jokin oli minä. Ei, en minä lakannut tekemästä tekoja paremman maailman toivosta. Niitä meidän arkemme on täynnä. En ehkä tuo niitä kovin vahvasti esiin täällä blogissa, mutta kyllä me yritämme kaikkemme elääksemme kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. Olen itse ollut kasvissyöjä 23vuotta. Meillä on ollut aina vain yksi auto, jos sitäkään (nyt emme omista autoa). Kyllä me olemme lentäneet enemmän kuin kukaan saisi, mutta olemme aina viettäneet kohteissa pidemmän ajan kuin viikon.
Me emme osta ellemme oikeasti tarvitse jotakin. Kotimme irtaimistosta ⅔ on käytettynä hankittuja. Esikoinen teki jo neljävuotiaana päätöksen olla syömättä lihaa, ja se päätös on hänellä pitänyt. Kuopus syö lihaa, muttei koske maitotuotteisiin.

Me kävelemme paljon, valitsemme pyörän auton tai julkisen sijaan. Yritän kasvattaa lapsistamme ihmisiä joille nämä kaikki asiat ovat itsestäänselviä.
Ettei kahvilassa oteta pilliä, tai koskaan ei jätetä roskia luontoon. 

Olen yrittänyt tehdä tämän syyllistämättä. Ilman uhkailua.
En ole aina ihan varma olenko siinä kuitenkaan onnistunut.
Esikoisen kommentti siitä että ovatko ne pakokaasut saaneet aikaan lumettoman Helsingin talven pisti sydämeeni koska se sai minut miettimään onko lausahduksen takana jokin minun sanomani asia. Olenko minä huomaamatta syyllistänyt ilmastonmuutoksen täysin yksityisautoilun piikkiin? Vai onko lapsi vain yhdistänyt omassa päässään asioita siten miten hän itse ne on juuri silloin kokenut helpommaksi käsitellä muodostaen omia käsityksiään.

Sen samaisen ammatiopiston ruokalan seinustalla oli juliste jossa oli kuva tummaihoisista lapsista ja tekstissä kerrottiin ettei heillä ole ruokaa, sen tähden sinunkaan ei tulisi heittää ruokaa roskiin.
Ymmärrän halun ravistella ihmisiä ajattelemaan että me elämme yltäkylläisyydessä, samalla kun muilla ei ole edes elämän peruspilareita kuten ruokaa tai kattoa pään päällä.
Syyllistäminen vain kovin harvoin on erityisen hedelmällistä. Ei ainakaan lasten kasvatuksessa.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että meidän aikuisten tulisi katsoa peiliin ja tehdä aitoja tekoja jotta lapsillamme olisi vielä tulevaisuus, olen myös sitä mieltä, että meidän tulisi olla hyvin varovaisia siinä miten me tämän informaation sanoitamme lapsillemme.

Haluanko pelastaa vain oman nahkani? Kysyi eräs ystävä kenen kanssa aiheesta puhuin.
En. Ei minulla ole ongelmaa seisoa tuomiolla ja ottaa syyt niskoilleni tästä katastrofista jota myös ilmastonmuutokseksi kutsutaan. Kyllä, olen varmasti ollut osaltani aiheuttamassa tätä, olen edelleen. Mutta olen myös valmis kädet savessa tekemään töitä sen eteen että saisimme sen aisoihin.
Siitä huolimatta, en koe että syyllistäminen on se ilmapiiri johon lastemme tulisi kasvaa.

Miksi? Oikeastaan kirjoitukseni alussa oleva keskustelu nuoren kanssa kiteyttää vastauksen kysymykseen miksi en usko syyllistämisen olevan lapselle hyvä ympäristö kasvaa.
Uskon nimittäin, että silloin on vaarana, että lapsista kasvaa nuoria jotka lakkaavat ottamasta vastuuta. Koska joku muu on pilannut heidän mahdollisuutensa. Tilanne on maalattu jo niin synkäksi etteivät heidän teot enää vaikuta lopputulokseen.

Tätä minä mietin kun pohdin miten vastaisin lapselle kysymykseen ovatko pakokaasut aiheuttaneet lumettomuuden etelä-Suomeen. En halunnut valehdelle, enkä väittää ettei ilmastonmuutos olisi totta, tai ettei yksityisautoilulla olisi mitään tekemistä asian kanssa. Koska onhan sillä.
Päädyin siis selittämään miten lumettomuuteen vaikuttavat niin monet tekijät, ei vain yksi. Kerroin, että se yksikin asia on tärkeä, mutta tärkeintä on kuitenkin kaiken yhteisvaikutus. Se miten me olemme tasapainossa kaiken kanssa.
Ja miten tämä on meidän kaikkien vastuulla. Ei yksin aikuisten, muttei yksin lastenkaan. Vaan meidän kaikkien tulee huolehtia siitä, että tällä planeetalla on tulevaisuus.

Nukkumaan mennessä Kuopus kiipesi syliini ja halasi tiukasti.
“Minä uskon, että me saadaan se lumi vielä takaisin. Opetetaan vain kaikki ihmiset elämään silleen tosi hyvin ja olemaan tosi järkeviä.”
Hymyilin lapsen olkapään ohitse.
Pieni maailmanparantajamme.
“Ainakin voimme yrittää sitä koko sydämen pohjasta” vastasin. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com