Kenelle kiitos hyvästä vanhemmuudesta oikeasti kuuluu?

Kello on 6.45 maanantai-aamuna.
Ladon autotallissa pyykkejä pesukoneeseen.
Heräsin maanantaiaamuun muistaen, että lasten jalkapallovaatteet lojuvat edelleen pesemättöminä pyykkikorin pohjalla.
Iltapäivällä on harjoitukset.
Ulkona laulavat linnut ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.
Autotallin hämärässä minä kiroan omaa epäjärjestelmällisyyttäni ja sitä että tällaiset asiat lipsuvat mielestä.
Ajatuksiini hiipi outo lausahdus “Mun äiti ei koskaan unohtanut mitään tällaista.”
Ajatus pysäyttää minut kesken pyykin latomisen. Mistä se tuli? Miksi niin ajattelen.
Varmasti unohti. Mutta miten minä sen olisin tiennyt kun hän osasi varmaan korjata tilanteen ajoissa, aivan kuten minä nyt.
Eihän tämä koskaan yllä lapsille asti, tämä tieto että ne pyykit pestiin vasta muutama tunti ennen harjoituksia, sen sijaan että treenivaatteet olisivat lojuneet puhtaina päiviä kaapissa ennen käyttöönottoa.
Saan itseni kiinni jälleen kerran vanhemmuuden riman liian korkealle asettamisesta.
En tiedä miksi teen niin.
Minä olen hyvä vanhempi, tiedän sen.
Riittävän hyvä.
Mutta kiitos siitä ei kuulu oikeastaan minulle.

Ajatukseni palaavat muutaman viikon takaiseen illanistujaisiin joihin osallistuin Puolison kanssa.
Kun ilta pimeni ja väki harveni kääntyi jäljelle jääneiden ihmisten puhe lapsiin ja kasvatukseen.
Jossain vaiheessa Puoliso alkoi puhumaan siitä miten oman lapsen kasvattaminen on ajoittain hyvin haastavaa. Miten hän ei pystyisi siihen ilman minua.
Miten minä olen ollut hänelle se kantava voima ja se yksi ihminen joka on opettanut ja näyttänyt esimerkilläni miten haastavistakin tilanteista selvitään ilman, että käyttöön otetaan ne refleksinomaiset huutamiset.
Puolisoni ei kehu minua usein. Hyvin harvoin oikeastaan, vielä harvemmin hän kehuu minua muille ihmisille.
Tunsin lämpöä, rakkautta.
Seurueessa ollut ystävämme totesi myös, hyvin amerikkalaisesti ” Annuska on mahtava, aivan ilmiömäinen äiti” Naurahdin vaivaantuneen,  enkä allekirjoittanut hänen tunnustustaan, mutta hyvältä se silti tuntui.
Keskustelu ei onneksi pysynyt kovin kauaa minun vanhemmuudessani vaan polveili takaisin siihen mistä se oli lähtenytkin. Miten murtaa vanhat kasvatusmetodit, miten rikkoa kulttuurillisesti välillä hyvinkin syvässä istuvat tavat kasvattaa lasta. (Seurueeseen kuului muunkin kulttuurin edustajia kuin suomalaisia)

Kuuntelin keskustelua ja silloin mietin ensimmäistä kertaa, että oikeastaan minua on turha kiittää hyvästä vanhemmuudesta.
Se kiitos kuuluisi suoraan minun vanhemmilleni.
Sen jälkeen olen palannut tuohon ajatukseen useamman kerran.
Siihen, että loppujen lopuksi minun on helppoa huudella hyviä kasvatusvinkkejä ja kertoa kuinka lapsi tulisi kohdata sanoin ei lyönnein.
Tunnen jopa jonkinasteista nöyryyttä ja ehkä pientä katumusta siitä miten olen puhunut asiasta joillekin ihmisille, selittänyt vain miten täytyy koota itsensä ja ymmärtää lapsen paras.

En ole sanomassa, etten olisi sanonut näitä kaikkia asioita puhtaasta sydämestäni, olen minä.
En sano etteikö minulla olisi ollut vaikeita hetkiä, hetkiä kun olisi tehnyt mieli rikkoa jotain ja kävellä huutavan lapsen luota pois.
Ja olen minä näissä tilanteissa epäonnistunutkin, olen huutanut, olen potkaissut pyykkikoriin reijän, olen paiskannut ovea kiukuspäissäni.
En minä ole mikään kasvatusalan zen-ihminen.
En minä ole mikään superäiti.

Mutta minä en myöskään joudu taistelemaan omia lapsuusajan mörköjä vastaan. Ei minun selkärangastani kumpua mikään muisto siitä miten omat vanhemmat olisivat hoitaneet tilanteen tukkapöllyllä tai luunapilla. Minun muistoistani ei ryöpsähdä esiin mitään minun minuuttani pilkkaavia hetkiä, ei tule mieleen tapoja joita minuun olisi käytetty jotka nykyään lailla kielettäisiin.
Minä olen saanut kasvaa tasaisessa, turvallisessa ympäristössä.

Minun vanhempani ovat tehneet sen suuren työn, sen työn mitä nyt moni minun ikätoverini joutuu tekemään itsensä kanssa.
Minun vanhempani ovat omalta osaltaa, omalla kohdallaan rikkoneet jo ylitsesukupolvien jatkuvan tavan kasvattaa lapsia kurittamalla, alistamalla ja määräilemällä.
He ovat taistelleet omia muistojaan vastaan, voidakseen luoda meille paremman lapsuuden. He ovat varmistaneet, että meillä on ollut hyvät eväät aikuisuuteen. Terve suhde itseemme ja kyky kommunikoida ulkomaailman kanssa.
He ovat ne, joita tulisi kiittää, kun kiittää minun tapaani kasvattaa lapsiamme.

Kyllä minunkin vanhempani ovat varmasti tehneet asioita tavoilla, joita voi parantaa.
Kyllä minunkin lapsuudessani riideltiin, huudettiin ja karjuttiin.
Eivät minunkaan vanhemmat olleet yli-ihmisiä. Mutta he olivat kasvattajia, henkeen ja vereen.
Oman aikakautensa kummajaisia, ehkä.
He kasvattivat meitä niillä periaatteilla joita nyt kaupataan joka tuutista uusina ja innovatiivisina.
Kuunnellen, lapsentahtisesti, ymmärryksellä, neuvotellen. He opettivat miten konfliktitilanteita ratkaistaan, he opettivat miten asioista väitellään, ei riidellä.
Tunnen syvää kiitollisuutta tästä kaikesta.
Syvempää kuin mitä sanat riittävät kertomaan.

Olen kuluneen 12kk aikana ollut syvemmällä kasvatuksen, kommunikaation ja vuorovaikutustaitojen meressä kuin mitä olen ollut lähestulkoon koskaan.
Olen lukenut, opiskellut, keskustellut ja pohtinut näitä asioita lähes täyspäiväisesti.
Ja kerta toisensa jälkeen ajatukseni palaavat nyt siihen miten helpoksi minulle on tehty oppia toimimaan oikein.
Ei pelkästään kasvatuksellisti, vaan myös vuorovaikutuksellisesti. Ei pelkästään lasten kanssa vaan myös aikuisten kanssa.

Helppoa minun on sanoa ystäville, kuuntele mitä toverillasi on sinulle sanottavaa, älä torju, älä lähde heti puolustuskannalle.
Helppo minun on pysyä rauhallisena nettikeskusteluissa ja pyytää ihmisiä perustelemaan väitteensä mutu-tuntuman sijaan.
Minut on kasvatettu näihin asioihin. Ihan pienestä pitäen.
Kesti ehkä 30 vuotta ennen kuin aloin hiljalleen ymmärtää, etteivät nämä ole puhtaasti minun omia hyveitäni, vaan näistä tulisi kenties kiittää jotain aivan muuta tahoa kuin sitä joka peilikuvasta näkyy.

Tänä aamun mietin kuitenkin miten onnekas olen, miten pitkälle vanhempieni opit kantavat.
Mietin miten minä voin keskittää energiaani muuhun kun minun ei tarvitse taistella lapsuuden huonoja kasvatusmuistoja vastaan.
Ja siitä minä voin kiittää vain vanhempiani.

Osaltaan minun vanhempieni ansioista minun lapseni kasvavat ympäristössä, joka tukee vuorovaikutusta, kommunikaatiota, omaa tahtoa. Ympäristössä jossa on rajoja mutta myös rakkautta.
Ja kun he kasvavat isoiksi, heille nämä taidot ovat toivottavasti istestäänselvyyksiä. Toivottavasti hekään eivät kanna mukanaan mitään lapsuudenaikaisia luurankoja, joiden piilottamiseen heillä kuluisi järjetön määrä energiaa aikuiselämässä.

Minulla on suuri kunnioitus teitä vanhempia kohtaan, jotka katkaisette nyt niitä ylitsesukupolvien ketjuja kuritusväkivallan käytöstä. Te vanhemmat ja aikuiset jotka nyt tuntegge luurankoja kaapeihin etsien niiden oviin lukkoja jotka voi lopulta hävittää niin ettei kaappi enää aukea.
Arvostan valtavasti työtänne, sitä miten te teette sen suurimman työn kaikkien yhteisen edun nimissä.

Ja te vanhemmat, jotka ajoittain tuskastutte sen kaiken vaikeuteen, miettikää että tulevaisuudessa teidän lapsenne ajattelee teistä kuten minä omista vanhemmistani nyt. Te olitte heitä jotka tekivät heidän elämänsä helpommaksi. Te olette niitä jotka tekevät sen oikean muutoksen.
Kyse ei ole pelkästään lasten kasvattamisesta. Kyse on jostain suuremmasta.

Uskon, että näistä lapsista, jotka kasvavat tasapainoisissa kodeissa, suurin osa kasvaa aikuisiksi joilla on taito kommunikoida. Vaikka heillä ei koskaan olisi omia lapsia, käyttävät he silti niitä taitoja joita te nyt heille opetatte kaikessa kommunkaatiossaan muiden ihmisten kanssa.
He oppivat kuuntelemaan, arvostamaan, tuntemaan empatiaa, hyväksymään olevansa ajoittain väärässä.
Ja jos heillä on lapsia, on heillä aihiot valmiina joista ponnistaa omaan vanheemmuuteensa.
Ja ne aihiot ovat teidän takomanne.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com