Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Katkeransuloiset viimeiset viikot

15.11.2019

Ensimmäine pilvinen päivä ikuisuuksiin. Aurinko ei pilkahda. Ei edes hetkeksi.
Harmaa pilviverho ei rakoile, ei anna periksi.
Väsymys tanssii silmieni ympärillä, pitää nuutunutta olemustani pilkkanaan. Tuntuu kuin se naureskelisi korvaani, ihmettelesi miten oikein kuvittelen pärjääväni Suomessa, kaamoksen keskellä jos en kestä yhtä pilvistä Kalifornian päivää.

Aamusta asti koen väsymyksen vain istuvan harteillani, hievahtamatta. Haluaisin kömpiä takaisin peiton alle ja nukkua seuraavat kolme viikkoa. Tänään kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Tämä koko loppuajan kaaos. Aika käy vähiin, samalla sitä kuitenkin edelleen on.

Loputtomien hyvästien jono on alkanut. Hyvästejä ihmisistä joita toisia voi ajatella vielä näkevänsä, toisista tietää halaavansa viimeistä kertaa. Sovitaan iltoja, päiväkahveja. Pieniä hetkiä kaiken muun sekaan. Samalla pitää pitää pystyssä tavallista elämää, tehdä lounaita, viedä lapsia kouluun, hakea koulusta, sopia työpäiviä.


Ajatukseni ja tunteeni liitävät ääripäästä toiseen.
Koen onnea asioista joista täällä olen vain voinut haaveilla, haaveilen saunasta, perheen läsnäolosta, lumesta, ystävistä…
Samaan aikaan lähteminen täältä tekee kipeää. Tekee kipeää luopua ihmisistä, ystävistä, merenrannoista ja kukkuloista.
Seilaan katkeran suloiseten tunteiden aallokossa kuin kaikki suuntavaistonsa kadottanut merimies enkä tiedä mihin oikeasti tarttuisin. Epätoivoisena etsin pohjantähteä taivaalta, joka kuljettaisi minut lopulta turvallisesti seuraavaan satamaan.

Monta asiaa on saatu järjestettyä. Useampi kuin mitä alunperin olisi ajatellutkana.
Löysimme meille vuokra-asunnon. Ei mitään unelmiemme kotia, ei mitään erikoista. Mutta kodin. Paikan johon asettua. Paikan joka vaikutti turvalliselta, ja ennen kaikkea lapsille mahdollisimman pehmeältä laskulta uuteen elämään.
Meri on lähellä, samoin metsä. Se varmasti pelastaa monta hetkeä.

Löysimme lapsille myös englanninkielisen päiväkodin ja esikoulun. Ihan uuden kodin vierestä.
Kuopus pyysi päästä englanninkieliseen kouluun, sen hän asetti ehdoksi jotta hän lähtee kansamme Suomeen.
Muutoin hän kuulema lähtee Kanadaan. Asumaan oikean isänsä luo. Sellaisen joka asuu vaahterapuumetsässä ja on iso ja karvainen.
Exelöimme taas tulojamme, menojamme ja päädyimme maksamaan suolaisen hinnan yksityisestä päiväkodista ja esikoulusta, jos minä en saa tarpeeksi töitä keväälle, taloutemme on tiukilla, mutta kyllä me pärjäämme. Ainahan me lopulta, äitini lohduttaa.


Asiat loksahtelevat, yksi kerrallaan, pieni pala kerrallaan kohti jotain kokonaisuutta. Vielä puuttuu niin monta palasta, osasta emme edes tiedä minkä muotoisia niiden tulisi olla, tai mistä niitä etsiä. Täytyy vain luottaa että ne löytyvät.

Tämä ikuinen odottaminen, aika valuu sormien välitse kuin tiimalasin hiekka, ja me voimme vain katsoa sitä. Emme saa murusista kiinni. Emme pysty pysäyttämään hiekan liikettä.
Puoliso sanoo välillä toivovansa kaiken olevan jo ohitse, muuton, hyvästien, ihan kaiken.

Minä ravistan päätäni. Ei, ei se auta. Sitten on edessä seuraava haaste. Sopeutuminen, työllistyminen, elämän uudelleen rytmittäminen.
Puoliso hymähtää, silittää vähän selkää, vakuutta kaiken kyllä järjestyvän, niin se aina, lopulta.


Sitten on hetkiä kun minäkin osaan päästää irti.
Osaan istua ystävän keittiönpöydän ääressä ja nauraa. Osaan ihastella laaksoon laskeutunutta ruskaa ja sydämeni sykkii lasten leikeille.
Osaan iloita tulevasta, osaan uskoa huomiseen.

Bitterswee, katkeransuloinen. Parempaa sanaa ei oikein ole kuvailemaan näitä viimeisiä päiviä, näitä viimeisiä viikkoja. Huomaan tekeväni listoja: mitä en jää kaipaamaan, mitä jään kaipaamaan.
Huomaan pohtivani muistanko enää vuoden päästä miltä jokin paikka näytti. Huomaan pohtivani palaammeko tänne enää koskaan. Löydän itseni miettimistä ketkä ihmiset hitaasti katoavat elämästäni kun emme enää jaa samaa aikavyöhykettä ja samaa arkea, ja ketkä jäävät.

Niin paljon avoimia ovia, niin paljon ilmaa jalkojen alla.
Tiedän kaiken lopulta järjestyvän, elämän jatkavan eloaan, kaaoksen hellittävän ja arjen taas palaavan. Mutta juuri nyt, minä seilaan merellä, taivas pilvessä ja pidän vielä kaksin käsin kiinni niistä muutamasta tutusta asiasta jotka suovat minulle turvaa. 


Hengitetään yhdessä sisään, hengitetään yhdessä ulos.
Kyllä se pilvipeite pian rakoilee ja aivan kohta minä näen pohjantähden kirkkaan valon, eikö niin?

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »